Lapsuuden hetken ihanainen huomen
Nuorelle maalle oli koittanut
Ja salomailla kulki impi Suomen
Kuin kukka raitis, vasta puhjennut;
Hän tuntehensa lauloi hilpein mielin,
Surunsa ilmoitti hän sulokielin,
Ja laulu kaikui yli Suomenmaan.
Korvessa yleni hän tuorehena
Ja metsän neidot häntä hoitivat;
Mut leivo oli hällä sisarena
Ja ystävinä hongat vihannat,
Ja päivän koitto vienon hohtehensa
Poskelle antoi, puhtaan kirkkautensa
Loi järven sinilaine mielehen.
Häll' oli kevään tuoksu ilonansa
Ja sävelehet rastaan riemunaan;
Hän vireänä hääri pellollansa,
Laaksossa paimensi hän karjojaan;
Vaan koto oli kalliin kallihista
Ja armahaisen elon aartehista,
Hellästi hoideltava ainiaan.
Hän kaihons' uskoi puille rakkahille,
Kun lemmen huolet mieltä ahdisti
Tai hänet teille tuntemattomille
Kotoa onni julma karkoitti;
Hän murehti, kun Aino siskosensa
Aalloista etsi hoivaa tuskillensa
Välttääkseen pakkolemmen kahleita.
Niin aika vieri. Mutta ahtahille
Tään onnen rajat tuntui viimeinkin.
Aloille mieli hehkui laajemmille,
Pyrintöin jaloin suureen piirihin.
Silmänsä ulommaksi tahtoi luoda
Ja hengellensä virkistystä tuoda
Hän sivistyksen iki-lähteistä.