Mikä on suomalainen sivistys?
Noin viisikymmentä vuotta sitten ei voitu vielä puhua suomalaisen
sivistyksen olemassaolosta. Se oli vaan kaukainen tulevaisuuden
kangastus; mutta semmoisenakin se saattoi toivoa elähyttää ja ohjata
työtä vakinaista päämäärää kohti. Olihan Arvidssonin laskemaa
perustusta aikojen kuluessa yhä lujemmaksi tehty; Runebergin runoilu,
Kalevala ja Kanteletar sekä vihdoin J.V. Snellmanin laajalle kaikuvat
kehoitukset osoittivat kansallisen aamun asteittain tapahtuvaa
valkenemista, luoden sivistyneiden tietoisuuteen yhä enemmän
isänmaallista sisällystä. Mutta nämä kaikki olivat kuitenkin vaan
vastaisen kehityksen lupaavia enteitä ja välttämättömiä edellytyksiä.
Aatteet ja tunteet olivat tosi-elämään sovitettavat. Kun kansallinen
runous alkoi verhoutua omakieliseen pukuun, kun Kalevalan pohjalla oli
syntynyt suomalainen kirjallisuus ja Snellmanin aatteita ruvettiin
yhteis-elämässä toteuttamaan, silloin vasta sopi puhua varsinaisesta
suomalaisesta sivistyksestä.
Suomalainen sivistys -- tämä tenhosana jo kansallisen kevään ensi
hetkinä yhdisti hajanaiset voimat suomen kielen viljelemiseen, se
saattoi suomalaisia kouluja perustamaan, ja Helsingin suomalaisen
alkeis-opiston hyväksi se köyhimmänkin kukkarosta loitsi varoja esiin.
Tämä aate palautti suomen kielen sivistyneiden koteihin ja
seurustelupiireihin; sen vaikutuksesta syntyi vilkas, hedelmärikas
toiminta omakielisen kirjallisuuden alalla. Kansallisen elämän
vaurastuessa sai suomalaisen sivistyksen käsite yhä laajemman, yhä
runsaamman merkityksen.
Tulivatpa sitten sortovuodet, jotka niin turmiollisesti vaikuttivat
siveelliseen elämänkäsitykseen. Mutta silloinkin oli "kansallisen
sivistyksen säilyttäminen" se ajatus, jota "laillisuuden" ohessa
useimmin mainittiin. Ja myrskyjen tauottua se oli pysynyt
muuttumattomana, ylevänä tarkoitusperänä, vaatien kansalaisten
tarmokasta toimintaa.
Mutta mikä on tämä suomalainen sivistys?
Kun puhun sivistyksestä, käsitän sen tämän sanan täydellisimmässä
merkityksessä. En tarkoita ulkonaisessa elämänjärjestyksessä ilmenevää
kultuurimuotoa enkä jossakin yksilössä korkealle kehittynyttä älyllistä
etevyyttä, vaan koko maailmankatsomusta kannattavaa henkistä
edistyskantaa. Sivistys -- niin tahtoisin sen käsittää -- on henkisen
toiminnan suuntautuminen korkeampia yhteisiä päämääriä kohden ja siitä
johtuva elämänkatsomus. Se varttuu ja muodostuu yksityishenkilöissä,
joissa se elää ja vaikuttaa; mutta se ei rajoitu näihin, vaan hallitsee
elähyttävänä voimana useampain henkilöin, jopa koko kansakunnankin
yhteis-elämää.
Suomalaisen sivistyksen ulkonainen muoto ja tunnusmerkki on tietysti
_suomen kieli_. Minun ei tarvitse selittää, mikä suuri arvo
kielellä on kunkin kansan elämässä, miten se on omituisen kansanhengen
ilmaisija ja eri kansalaisryhmien yhdistäjä. Sen merkitys on nykyaikana
jo kyllin tunnettu ja tunnustettu. Meillä jo alusta alkaen kansallisen
sivistyksen aate kohdistui kieliharrastukseen; se piti kansalliset
pyrinnöt koossa ja mitä erilaisimmat luonteet ja katsantotavat siinä
yhtyivät. Muut asiat jäivät tulevaisuuden varaan; ensin oli saatava
vankka, kaikille yhteinen pohja. Vasta myöhemmin nousi uusia
kysymyksiä, jotka hajoittivat kansallismielisten rivit.
Kun ajattelemme entisiä aikoja, muistamme mielihyvällä niiden tuoretta
ja vilpitöntä innostusta; mutta sittenkin meidän tyytyväisinä on
tunnustaminen, että on suuresti edistytty. Leveä juopa meitä erottaa
niistä päivistä, jolloin maalainen, jos Helsingissä kuuli kadulla
sivistyneiden suomea puhelevan, hämmästyneenä kysyi: "mistä kaukaa
herrat ovat, kun haastelevat suomea?" Iloksensa saa kävelijä nykyään
pääkaupungin kaduilla kuulla hienonpuolistenkin ihmisten kansan kieltä
puhuvan; varsinkin opiskelevassa nuorisossa on suomen kieli päässyt yhä
suurempaan valtaan. Kodissa, koulussa, julkisissa toimissa on
kansallinen kieli voittanut yhä enemmän alaa, puhumattakaan sen
varttumisesta ja kaikinpuolisesta tarkistumisesta sekä suomalaisen
kirjallisuuden nopeasta edistymisestä viimeksikuluneina vuosikymmeninä.
Ja valtiollisen uudistuksen hetkenä, kun kansallis-elämän sulut äkkiä
avautuivat, oli suomen kieli ikäänkuin yhdellä iskulla saavuttanut
suuren voiton; noina pimeinä vuosina oli yhteisyyden tunne
vähittäin juurtunut sivistyneihin ja suomen kielen asema kaikissa
kansankerroksissa vahvistunut. Että myöhemmin taas on ilmaantunut
taantumuksen oireita, ei muuta tätä tosiasiaa. -- Lyhyesti sanoen, on
paljon, mikä ilahuttaa ja herättää toiveita.
Mutta ei kansallinen kielemme kuitenkaan vielä ole kaikin puolin
päässyt luonnolliseen asemaansa. Lainsäädäntötoimilla tuskin päästään
lopulliseen päämäärään. Sitä enemmän jää yksityisten suoritettavaksi.
Aukkoja on siellä täällä, jotka vaativat täyttämistä. Monessa
suomenkielisessäkin elää vielä tuo vanha ennakkoluulo ruotsin kielen
hienommuudesta; se on muka itseoikeutettu korkeampaan seuraelämään.
Siihen vaikuttaa myös jonkinlainen jatkuvaisuuden laki, joka henkisessä
maailmassa on yhtä voimallinen kuin luonnossakin. Ikävä kyllä, on
paljonkin syytä siihen valitukseen, ettei vieläkään anneta
kansalliselle kielellemme täyttä arvoa. Kodissa ja seuraelämässä,
yliopiston opetuksessa, liikemaailmassa y.m. sitä monella tavalla
syrjäytetään. Että nuoremman sukupolven huomio viime aikoina taas on
kääntynyt tähän epäkohtaan ja voimallisesti vaatii sen korjaamista, on
uudestaan elpyneen kansallis-innon merkki ja oikeuttaa hyviin
toiveisiin.
Syvempi sivistysvirtaus on tätä nykyä epäilemättä suomalainen;
sen huomaa esim. kirjallisuudesta ja suomenkielisen kansan
edistyspyrinnöistä. Mutta pinnalla rehentelee ruotsalaisuus;
ruotsalaista on kaikki, mikä helposti tulee näkyviin, etenkin mikä
pistää muukalaisen silmään, ja niin saa vieras väärän kuvan
kansallisista oloistamme. Kauppapaikoissa, höyrylaivoissa,
ravintoloissa on ruotsin kieli herrana. Puoti- ja telefooni-neidit ovat
itsepintaisia aineksia. Näiden olojen vaikutuksesta muukalaisten on
niin perin vaikea ymmärtää, ettei täällä ole kahta kansallisuutta, vaan
yksi ainoa kansa ja että suomen kieli jo on kohonnut sivistyskielen
arvoon.
Eheään kansalliseen sivistykseen päästään vasta silloin, kun
kansallistunne juurtuu yhteiskunnan jäsenten sisimpään olemukseen, niin
että se luonnon voimalla hallitsee koko elämää. Mutta kaikissa
sivistystoimissa täytyy ihmisen kuitenkin itsetajuisesti toteuttaa
tunteensa vaatimukset, ja niin tässäkin. Kun Suomen sivistyneet tai
ainakin se osa heistä, joka tietää ja tuntee edustavansa kansan suurta
enemmistöä, täysin itsetietoisesti ja syvimmän tunteensa pakoituksesta
koroittaa suomen kielen pääkieleksensä, silloin suomen kielen asia on
lopullisesti selvitetty. Sekin on silloin oleva muuttuneiden olojen
merkkinä, että muukalaiset täällä eivät enää ruotsalaistu, niinkuin
tähän asti on tapahtunut, vaan suomalaistuvat.
Mutta suomalaista sivistystä ei muodosta ainoastaan suomen kieli, vaan
myös _suomen mieli_.
Meidän tulee erityisenä kansakuntana toimia muiden kansojen rinnalla.
Sentähden meillä sivistyksen pohjana pitää olla oma kieli ja oma
katsantotapa; muuten emme voi tuoda uusia aiheita ihmiskunnan yleiseen
kehitykseen. Suomalainen sivistys ei ole ainoastaan suomenkielinen
sivistys, vaan sivistys, joka ilmaisee Suomen kansan varsinaisen
elämänkatsomuksen, eli toisin sanoen, elämänkatsomuksen, joka sisältää
kaikki, millä Suomen kansa on voinut tai vast'edes voipi kartuttaa
ihmiskunnan yhteistä sivistystä. Kullakin kansalla on oikeus
elää omaa kansallista elämäänsä; mutta ehtona on, että se omistaa
yleis-inhimillisen sivistyksen sekä muodostaa ja rikastuttaa sitä oman
luonteensa mukaan.
Tästä huomataan -- mikä muuten jo itsestäänkin on selvää --,
että suomalais-kansallisen sivistyksen sisältönä ei voi olla
yleis-ihmisyydestä erillään oleva, kotiolojen ahtaisiin kehyksiin
supistuva käsityspiiri eikä toiselta puolen suomenkieliseen verhoon
puettu kosmopoliitinen hengenviljelys, vaan isänmaallinen ja
yleis-inhimillinen puoli ovat välttämättömästi sulatettavat yhteen.
Minun mielestäni suomalaisen sivistyksen pääluonteen perustaa
kolme asiaa: 1) sen kansan-omainen tiedollinen sisällys; 2)
yhteiskunnallisten ja yleensä siveellisten käsitteiden yhtäpitäväisyys
meillä kehittyneen oikeus- ja siveellisyystajunnan kanssa ja 3) paraat
yleis-inhimillisen sivistyksen aatteet, sovitettuina meille ominaiseen
maailmankatsomukseen.
Ensiksi siis: kansallisen kultuurin hyväksi tulee käyttää kaikki
tarjona olevat kotimaiset sivistys-aineet. Sivistyneen kansalaisen
tietovarastoon kuuluu välttämättömästi oman maan ja kansan sekä entisen
että nykyisen elämän tunteminen. Kuinka tärkeät tässä suhteessa
ovat Suomen historia ja maantiede sekä selvä käsitys meidän maan
valtiollis-yhteiskunnallisista oloista, siihen tuskin tarvitsee
viitata. Sen lisäksi perehtyköön jokainen sivistynyt jo nuoruudesta
asti suomalaiseen kansanrunouteen, ennen kaikkea Kalevalan
ihmemaailmaan, ja uudemman suomalaisen kirjallisuuden huomattavimpiin
teoksiin, niinkuin myös niihin kotimaan ruotsalaisiin runoilijoihin,
joilla on isänmaallinen merkitys. Kaikista näistä tietoaarteista
lähtee virkistävä henki, joka elähyttää tunteita ja josta muodostuu
tosi-kansallinen ajatuspiiri. Selvää on, etten tarkoita tietoja
semmoisinaan, vaan niiden tuottamaa elävää harrastusta ja lämmintä
osan-ottoa oman kansan henkiseen kehitykseen. Omakielisen
kirjallisuuden ja kansallisten edistyspyrintöjen innokas tukeminen on
jokaisen suomalaisen kunnia. Muistettakoon myös kotimaista taidetta,
joka viime aikoina on noussut yhä kauniimpaan kukoistukseen. Sekin luo
kansalaissivistykselle uutta sisällystä.
Jokaisessa kansassa historialliset olot synnyttävät omituisen
maailmankatsomuksen, jonka mukaan arvostellaan ihmiselämän ilmiöitä.
Luulisin meilläkin jo muodostuneen henkisen mittakaavan, joka
selvästi erottuu muiden kansojen katsantotavasta, vaikka tietysti
yleis-eurooppalaiset käsitykset ovat molempien yhteinen pohja.
Tiedollisen sivistyksen tuottama aatepiiri ja olot, joissa elämme,
antavat sille oman värityksensä, ja sen mukaan monen asian arvo meidän
silmissämme ylenee tai alenee. Vastoin sitä imperialismin ja
omavaltaisuuden henkeä, joka nykyään monessa maassa ylpeästi kohoaa, on
suomalaisen myötätuntoisuus varmaan vastaisinakin aikoina aina liittyvä
pienten kansojen itsenäisyyspyrintöihin, lailliseen järjestykseen ja
vapaaseen valtiomuotoon. Suuret kansat nykyaikana eivät juuri käännä
huomiotansa humaanisiin, puhtaasti aatteellisiin kysymyksiin; eri
maiden keskinäiset valtasuhteet sekä kaupan ja teollisuuden edut ovat
heidän valtiollis-yhteiskunnallisen katsantotapansa keskuksena.
Meillä päinvastoin aatteelliset kysymykset etupäässä kiinnittävät
ihmisten mieltä. Mutta varsinkin kaikki, mikä tavalla tai toisella
koskee kansan yhteistä elämää tai yksilön itsenäisyyttä, saa meidän
oloissamme laajalta vastakaikua. Suomalainen sivistys on pohjaltaan
kansanvaltainen ja vapautta suosiva; olihan säätyluokkien toisiinsa
lähentäminen ja kansankielen ottaminen sivistyneiden kieleksi se
siemen, josta kansallinen sivistys on kasvanut. Suomessa ei ole koskaan
ollut niin jyrkkää säätyerotusta kuin enimmissä muissa maissa.
Virkavallan oireita on kyllä ollut, mutta sitä on aina kammottu.
Kieliolot aikanaan rakensivat aidan ylä- ja alaluokan välille, mutta
nyt tämä aita on kaatunut, -- ainakaan sen pystyssäpitoa ei tunnusteta
oikeutetuksi. Yksilön itsenäisyyttä suosiva suunta vaikuttaa senkin,
että naisen arvo ja osanotto yhteiskunnalliseen elämään Suomessa
lienee suurempi kuin missään muualla Euroopassa. -- Tuskin tarvinnee
sanoa, että tässä ei ole puhetta yksityisten valtiollisista
mielipiteistä. Puolueryhmitykset ovat vaihtelevia, satunnaisten olojen
aiheuttamia, ja johtuvat pääasiallisesti eri henkilöin subjektiivisesta
ajatussuunnasta; mutta kaikissa tapauksissa kansallisen sivistyksen
luonne johdonmukaisesti vie semmoiseen katsantotapaan, joka vaatii
vakaantuneen oikeustajunnan pysyttämistä ja isänmaan sisällisen
itsenäisyyden suojelemista.
Kolmanneksi kansallisen sivistyksen tulee pysyä yleis-eurooppalaisen
sivistyksen tasalla. Sen täytyy imeä uutta voimaa ja virkeyttä
ihmiskunnan yhteisestä kultuurityöstä ja samalla laajentaa näköalaa
kotimaan ja nykyhetken rajojen yli. Ajan yleiset virtaukset eivät saa
jäädä meille vieraiksi ja entisaikojen saavuttamat voitot
hengenviljelyksen alalla meidän tulee yhdistää omaan sivistykseemme ja
tehdä hedelmällisiksi. Samalla kuin taiteemme ja kirjallisuutemme
ytimeltään on oleva tosi-suomalainen, on se itseensä sulauttava
parasta, mitä muiden kansojen henkiset pyrinnöt ovat tuottaneet.
Sivistys ei saa kangistua yksipuolisiin muotoihin. Tiede taas on sitä
laatua, että se ei siedä mitään itseensä sulkeumista, vaan aina
tutustuttaa viljelijänsä muiden kansojen tutkimustyöhön. -- Kun siis on
tärkeätä, että kaikilla henkisillä aloilla pidetään vireillä yhteyttä
muiden sivistysmuotojen kanssa, on välttämätöntä, että ne, joiden
tehtävä on korkeamman sivistyksen kannattaminen, oman kielensä
ohessa osaavat etenkin suurien sivistyskansojen kieliä, jotta
heidän henkinen näköalansa laajenisi ja he voisivat olla eri
sivistyspiirien välittäjinä. Mutta hyvien suomennosten avulla on tämä
yleismaailmallinen sivistys levitettävä niin avaralle kuin suinkin on
mahdollista.
Ennen kaikkea ahdasmielisyyttä on karttaminen. Todellinen sivistystyö
on aina eteenpäin ponnistelevaa pyrkimystä loitolla siintävää päämäärää
kohti. Ei seisausta, vielä vähemmin taantumusta! Kansallinen
elämänkatsomus on siis alinomaisen kehityksen alainen. Kansallisen
maa-alan uumenista kumpuaa lukemattomia hetteitä, joista kotimaisen
sivistyksen vainiolle voidaan johtaa tuoreuttavia ojia, ja niihin on
yhdistettävä yleis-inhimillisen kultuurin leveämmiltä viljelysmailta
viereviä, runsasvetisiä virtoja. Näin kasvatetaan kansallissivistyksen
parasta viljaa. Ennakkoluulot -- ja onhan niitäkin jokaisessa kansassa
-- kitkettäköön pois. Yksilön erikoisluonteelle ja persoonalliselle
vakaumukselle annettakoon mitä väljin tila vapaasti kehittyä. Siten
edistystä paraiten turvataan. On avara piiri, jossa ainoa kysymysten
ratkaisija voi olla individin oma luonne ja kehityskanta. Niin on
erittäinkin uskonnollisten ja valtiollis-yhteiskunnallisten asiain
laita. Sentähden suomalaisen sivistyksen harrastusta ei sovi sitoa
mihinkään määrättyyn valtiolliseen tai uskonnolliseen suuntaan;
pysyköön se vapaana kaikista kaavoista ja puolueohjelmista.
Olen koettanut pääpiirteiltään esittää kansallisen sivistyksen
ihannekuvaa; mutta selvää on, ettei se todellisuudessa muodostu näin
täydelliseksi. Eri henkilöin ja harrastusten mukaan se tietysti
ilmaantuu monessa eri muodossa. Kullakin on oma tehtävänsä yhteisessä
sivistystyössä: toisilla sivistyksen hoitaminen ja kartuttaminen,
toisilla sen sovittaminen eri aloille. Muutamat pitävät huolta jostakin
erikoispiiristä, kohoten tieteellisen tai taiteellisen tuotannon
valoisille kukkuloille; toiset ahertavat käytännöllisen elämän
toimissa. Näin kansallinen sivistys esiintyy monivärisenä,
rikassisältöisenä kokonaisuutena. Mutta suotavaa on, ettei se pysy
ahtaaseen piiriin suljettuna, jonkin erityisen luokan tai piirin
yksityisetuna, vaan että se laajalle leviää kaikkiin kansankerroksiin.
Elinvoimaisen sivistyksen välttämätön ehto on vilkas vuorovaikutus
korkeimman sivistyksen saaneiden ja syvien rivien välillä.
Kansallisten olojen vankasta maaperästä se imee elinnesteensä; vaan
yhteis-ihmisyyden puhtaille ilmoille sen latva korkealle ylenee.
Mutta vastaako kotimainen sivistyksemme ylempänä esitettyä perikuvaa?
Sen puutteisiin olen jo viitannut. Suomen kieli vaatii vielä paljon
hellää huolenpitoa, paljon harrasta intoa tullakseen yhteis-elämän
valtavaksi kannattajaksi, semmoiseksi kuin kansalliskielen pitäisi
olla. Kotimaamme entinen ja nykyinen elämä sisältää paljon aarteita,
joita ei ole älytty tai vielä keritty käyttää tieteen ja kirjallisuuden
hyväksi; mutta tämä on toiselta puolen tulevaisuuden varalle säilyvää
rikkautta. Valtiollinen ja yhteiskunnallinen elämämme -- sen
valitettavasti jokainen näinä aikoina huomaa -- vaatii vielä paljon
kypsyttämistä, ennenkuin tosi-sivistyksen henki pääsee sen pohjaan asti
tunkeutumaan. Ja vihdoin kulunee vielä paljon aikaa, ennenkuin
monipuolinen ja puhdas sivistyksen harrastus ehtii juurtua
kaikkiin Suomen kansan kerroksiin. Tuntuuhan siltä kuin nykyajan
sivistysriennoissa useinkin pidettäisiin enemmän silmällä
käytännöllisiä vaatimuksia ja yksityisen etenemistä jollakin
elämän-uralla kuin henkeä jalostavaa ja mieltä ylentävää
tosi-sivistystä.
Mutta sittenkin on myönnettävä, että kansallinen sivistyksemme on
päässyt hyvään alkuun. Olen jo huomauttanut, miten suomen kielen asema
puolen vuosisadan kuluessa on kokonaan muuttunut. Säädökset ja
lainmääräykset ovat päätehtävänsä tehneet; suomalaisuuden asia jää
tästälähin ensi sijassa yksityisten kansalaisten innon ja tarmon
huostaan. Ja suomen mieli, sekin on jo monella monituisella tavalla
voimaansa osoittanut. Koulukasvatuksesta alkaen tieteen ja taiteen
ylimmille huipuille asti on kansallinen henki päässyt toimintaa
ohjaamaan. "Maamme kirjan" ja "Vänrikki Stoolin" lukemisella on jo
kauan aikaa lapsissa herätetty isänmaallisia tunteita ja koko
kasvatuksessa on kotimainen leima. Kaunokirjallisuudessamme
isänmaallinen mieli jo puhkesi esiin Oksasen ja Suonion runoelmissa ja
Aleksis Kivestä alkaen on se saanut puhtaasti kansan-omaisen suunnan,
jonka todisteeksi tarvitsee vaan mainita J.H. Erkko ja Juhani Aho.
Näytelmätaiteemme synty ja kehitys on alusta alkaen ollut mitä
lähimmässä yhteydessä kansallisten rientojen kanssa. Kuvaama- ja
säveltaiteessamme ovat kotimaiset aiheet niin-ikään kohonneet
kunniasijalle; muistakaamme paitsi muita Takasta ja Sibeliusta. Mitä
vihdoin tieteelliseen tutkimukseen tulee, niin juuri ne tieteenhaarat,
jotka lähimmin liittyvät kansalliseen sivistykseen, täällä ovat
huomattavassa määrässä kehittyneet, semmoiset kuin suomen ja
suomensukuisten kielten tutkimus, suomalaisen kansanrunouden selville
saaminen, kotimaan historia y.m. Nämä ovatkin suomalaisten tiedemiesten
yksin-omaista työalaa. Toiselta puolen pidetään vireästi voimassa
yhteyttä muiden kansojen ja etenkin suurien sivistysmaiden
tieteellisten pyrkimysten kanssa. Eikä täällä kaunokirjallisenkaan
tuotannon alalla koskaan ole pysytty vieraina niille aatevirtauksille,
jotka muualla maailmassa elähyttävät kirjallisuutta. Mutta niiden
piiri, jotka koettavat tutustua maailmankirjallisuuden tuotteisiin, on
epäilemättä vuosi vuodelta tullut laveammaksi. Vaikka nykyinen
kirjallisuutemme on tullut yhä kansallisemmaksi sekä muotonsa
että henkensä puolesta, on se pysynyt likeisessä yhteydessä
yleis-eurooppalaisen kultuurikehityksen kanssa. Tämä on tietysti
sille eduksi, kunhan vaan osataan välttää orjallisen mukailun
vaara. Tarkemmin katsottaessa huomataan, kuinka Suomenmaan
kaunokirjallisuudessa aikojen kuluessa on ilmennyt eri vaikutuksia,
ensin etupäässä antiikisia sekä saksalaisia ja englantilaisia
(niinkuin esim. Shakespearen vaikutus Kivessä), myöhemmin
skandinavilaisia ja ranskalaisia. Omituista on, että skandinavilaisten,
etenkin norjalaisten, esikuvain merkitys on suurempi nykyisessä
suomenkielisessä kirjallisuudessa kuin ennen aikaan meidän maan
ruotsinkielisessä runoudessa.
Jos vielä silmäilemme valtiollis-yhteiskunnallista elämää, täytyy
myöntää, että kansallinen katsantotapa siinäkin on päässyt yhä
enemmän voitolle. Kansanvaltaisuuteen ja tasa-arvoon suuntautuva
edistysharrastus, joka yhä valtavampana on tullut näkyviin, riittää jo
yksin sitä osoittamaan.
Yllämainitusta selvinnee, että kansalliselle sivistyksellemme jo on
laskettu vankka perustus, joka vaan vaatii tehokasta intoa ja toimintaa
tullaksensa yhä täydellisemmäksi, tarkoitustansa vastaavammaksi.
Yksi kysymys on vielä selvittämättä. Missä suhteessa on maamme
ruotsinkielinen väestö tähän kansallis-suomalaiseen sivistykseen? Onko
suotava, että ruotsalainen rahvas jää kokonaan sen ulkopuolelle?
Saavatko ne sivistyneet, jotka ruotsalaisilla seuduilla edustavat tätä
rahvasta ja omastakin puolestaan pysyvät ruotsinkielisinä, työntää
luotaan kaikki suomalaisen sivistyksen vaikutukset? Näiden kysymysten
johdosta muistuu mieleeni, mitä englantilainen Patterson kertoo Unkarin
saksalaisista. Hän mainitsee, että he eivät tahdo olla "Unkarin
saksalaisia", vaan "saksankielisiä unkarilaisia" (ei "ungarische
Deutsche", vaan "deutsche Ungarn"). Tämä soveltuu kaikin puolin
Suomenmaan ruotsalaisiin. Pitäkööt itseänsä ruotsia puhuvina
suomalaisina, osana siitä kansakunnasta, jonka varsinainen kieli ja
kultuuri on suomalainen. Ahvenanmaan asukkaiden ja rannikkorahvaan
ruotsalaisuus pysynee vielä kauan entisellään ja laki suojelkoon
vast'edeskin heidän kielellisiä oikeuksiansa; mutta heissäkin on
kansakoulun ja kirjallisuuden kautta herätettävä suomalainen
kansallistajunta. Selvää on, ettei sivistyneidenkään suhteen pakko voi
tulla kysymykseen; mutta aksiomina pitäisin, että kaikkien, jotka
tahtovat toimia koko Suomen kansan eikä vaan oman paikkakuntansa
hyväksi, tulee osata suomea; heissäkin on elävä kansallistunne
saatava viriämään. Ruotsalaisissa oppikouluissa on tietysti niin
perusteellisesti kuin mahdollista opetettava suomen kieltä; mutta
samalla oppilaiden tulee tutustua suomalaiseen sivistyskehitykseen,
suomalaiseen kirjallisuuteen ja kansanrunouteen y.m., sanalla sanoen
kaikkeen, mikä kuuluu suomalaiseen sivistykseen. Pääasia on, että
ruotsinkielinenkin nouseva nuoriso tuntee ja tunnustaa suomalaiset
sivistysmuodot omikseen. -- Maaseuduilla yhä vielä rehoitteleva
"säätyläisten" ruotsinkielisyys keskellä aitosuomalaista ympäristöä on
luonnoton epäkohta, joka varmaan itsestään raukeaa, sitä myöten kuin
nuoriso saa suomalaisen koulukasvatuksen.
Kotimaisen ja ennen kaikkea kansallis-suomalaisen sivistyksen harrastus
se näin ristiriitaisinakin aikoina, eriävistä mielipiteistä ja
puoluepyrinnöistä huolimatta, voi liittää Suomen kansalaiset yhteiseen
työhön ja toimeen. Olojen muuttuessa ja vaarojen uhatessa se on
henkisen itsenäisyytemme paras turva. Toivokaamme siis, että
kansallinen sivistyksemme, yhä kasvaen ja vaurastuen, on täyttävä
tehtävänsä kansan yhdistäjänä, sen elämän jalostajana ja suojelijana.