Kansanrunous ja taiderunous.
Näissä kaikissa, joista edellisessä on puhuttu, kielessä, tarustossa,
historiallisissa tarinoissa, osoittuu fantasian luomisvoima; mutta ne
eivät ole vielä puhtaita kuvausvoiman tuotteita. Kieli synnyttää ne
aistillisesti tajuttavat äänet, joiden avulla ihminen voipi toiselle
ihmiselle ilmoittaa mielteitänsä, ajatuksiansa, ja on siis kaiken
henkisen edistymisen välttämätön ehto; mutta se saattaa yhtä hyvin
palvella jokapäiväisen ja käytöllisen elämän tarpeita tai pelkän
ymmärryksen tarkoituksia, kuin ihanteita toteuttavaa kuvausvoimaa.
Taruissa ja tarinoissa taas on mielikuvituksen valta suurempi kuin
varsinaisen kuvausvoiman. Aate niissä vaan himmeänä vilahtelee, niiden
kauneus on vaan satunnainen; esiin-tuotavat mielteet eivät ole vielä
ihanteiksi kirkastuneet. Se tapahtuu vasta, kun runous-into kansassa
heräjää. Sisällinen, vaistomainen muodostushalu viepi sitä
säännöllisesti järjestetyillä sanoilla ja laulun avulla esittelemään
jumalaistarujaan ja muistotarinoitansa tai niitä tunteita, jotka eri
tiloissa sen povessa liikkuvat. Nuo tarut ja muistot säilyvät runoina
kansan mielessä; uhrattaissa, voittojuhlina, häissä ja hautajaisissa
kaikuu kutakin tilaisuutta varten sepitettyjä lauluja; toisissa
ylistetään jumalien ja sankarien tekoja.
Saadaksemme selvää kuvaa runouden alkutilasta,[11] täytyy meidän sitä
etsiä niistä harvoista runouden näytteistä, jotka ovat säilyneet
vanhimmalta muinais-ajalta, tahi nykyajan villien ja puolivillien
kansain keskeltä. Se runouden muoto näkyy olevan vanhin, jossa eri
lajit eivät vielä ole erinneet toisistaan; se kertoilee tapauksia
epiikan tavalla, esittelee tunteita lyriikan lailla ja on yhdistetty
näytelmällisen toimittelun kanssa. Jumalain kunniaksi laulettiin
hymnejä, joissa kuvailtiin heidän tekojansa, ja niiden sisällystä
osoiteltiin määrätyillä liikenteillä. Samoin useat luonnonkansat nytkin
vielä viettävät juhlansa yhteislaululla ja tanssilla. Tätä laatua ovat
myös vanhimmat Vedan hymnit ja Arabialaisten Hamasa-laulut, joissa
molemmissa runouden päälajit yhtyvät, vaikka ne sisällykseltään ovat
aivan erinkaltaisia. Tavataanpa tästä runouden alkumuodosta vielä
jälkiä Kalevalan häärunoissa sekä Kantelettaren vuorolauluissa
koskimiehen ja kaason välillä, niinkuin myös monen muunkin kansan
häämenoissa.[12] -- Useimmiten on vanhin runous varsin likeisessä
yhteydessä uskonnon keralla ja semmoisissa kansoissa, joissa vahva
pappisvalta pääsee sivistys-oloja hallitsemaan, voi liitto niiden
välillä kahlehtia runouden vapaata vaurastumista, jotta tämä pysyy vain
hartauden kannattajana tai uskonnollisten käsitysten tulkitsijana.
Sillä huomattava on, että tällaiset kansat ylimalkain eivät ole
tuottaneet kansanrunoutta. Ne osat Indialaisten molemmista epopeoista,
jotka ovat todellista luonnonrunoutta, syntyivät arvattavasti noissa
alkuperäisissä, vapaissa oloissa, jolloin ei tiedetty mitään kasteista
ja ankarasta bramaani-vallasta. Mutta Hebrealaisten kesken vanhimmat
runouden aiheet saivat kokonaan uskonopillisen tai historiallisen
muodon; egyptiläisestä kansanrunoudesta taas ei ole mitään tietoa ja
Kelteillä oli laulutaito oppineen runoilija-säädyn huostassa. Mutta
missä kuvausvoima kaavojen estämättä pääsee tarustoa muodostelemaan,
siellä puhkee kansanrunouden ihana kukka. Se kohtelee jumalaistaruja
ja muinaistarinoita samalla järkiperäisellä vapaudella kuin
luonnonkauneuttakin, käyttäen niitä aineena ihannekuviansa luodessaan.
Silloin on runous oma tarkoituksensa; ilo olevaisuudesta ja siitä
monivärisestä maailmasta, joka aukeaa luonnonlapsen hämmästyneiden
silmien eteen, on sen elähyttäjä, tämän maailman kuvaileminen ja
kirkastaminen sen päätehtävä. Samassa sen ulkomuotokin pyrkii
kauneuteen, säännöllisyyteen.
Muinaisrunoutta mainittiin ylempänä _kansanrunouden_ nimellä:
sillä se on koko kansan tuottama, eikä, niinkuin myöhemmin syntyvä
_taiderunous_, yksityisen runoilijan tekemä. Tämä jälkimäinen
nimitys ei saa meitä vietellä siihen harhaluuloon, ettei kansanrunous
muka ole taidetta; sillä taidettahan se on, koska se toteuttaa
ihannetta aistin-omaisessa muodossa. Vaan taiderunous on saanut nimensä
siitä, että ihanteen toteuttaminen siinä on itsetajuista, täydellä
tarkoituksella tapahtuvaa; kansanrunous sitä vastoin versoo itsestään,
kuin kesämaiden aarniometsäin rehevä kasvullisuus.
Vanhimpina aikoina, kun sivistys vasta on ruvennut oraalle nousemaan
eikä ole vielä niin laveaksi ja monipuoliseksi varttunut, että vaatisi
muutamia yksityisiä korkeimman hengenviljelyksen kannattajiksi, noina
vanhimpina aikoina ovat kaikki tunteet ja käsitykset yhteiset koko
kansakunnalle; sillä vasta karttuvan sivistyksen vaikutuksesta kehkiää
yksityisten erikoisuus. Samalla lailla kuin kieli ja myytilliset tarut
syntyy silloin kansan keskuudessa runous yhteisen mielen ilmoittajaksi.
Yksityinen tosin on laulun keksijä, vaan siinä elää kuitenkin se henki,
joka kaikissa liikkuu, ja jokainen muodostelee sitä omalla tavallansa,
melkein niinkuin kukin kansalainen vapaasti käyttää yhteistä kieltä.
Runoelmat ovat niinmuodoin kaikkien yhteistä omaisuutta: ne ovat
kansassa asuvien tunteiden elävä ilmaus, taipuen eri lailla kunakin
hetkenä ja kunkin laulajan suussa. Sentähden niitä onkin lukemattomia
toisintoja eivätkä ne jäykisty vakinaiseen muotoon, ennenkuin keräilijä
ne paperille kirjoittaa. Sillä kansanrunous on elävä virta, joka yhä
vaihtelee ja kuitenkin aina on sama, ja jonka vierevät aallot, milloin
hajoten, milloin yhteen turvaten, yhdistyvät suureksi kokonaisuudeksi.
Runouden vaurastuessa sen eri lajit tarkasti rajoittuvat ja saavat
määrätyn muotonsa. Ensiksi vakauntuu kertomarunous, sitten lyriikka eli
laulurunous: niiden ohessa kansa kokoaa käytöllisen viisautensa aarteet
sananlaskuihin, harjoittaa arvoituksissa älynsä sukkeluutta ja koettaa
loitsuluvuilla hallita ulkonaista luontoa. Näytelmärunous sitä vastoin
vaatii niin suurta yksityishenkilön itsenäisyyttä, ettei se näissä
oloissa voi päästä mihinkään varsinaiseen alkuun. Merkillisimmät
kansanrunouden tuotteet ovat kertomarunot. Se juuri, josta ne kasvavat,
on tuo jokaisessa kansassa tavattava halu lauluissa ylistää niitä
sankareita, jotka, niinkuin jo on mainittu, edustavat sen henkistä
voimaa. Juuri kansanrunoudessa nämä kohoavat koko sen olemisen
ihannekuviksi, joissa kansa näkee oman sisimmäisen luonteensa ja
entisen elämänsä jalostettuna, kirkastuneena. Sellaisia ovat
Suomalaisten muinaisrunoudessa Väinämöinen ja muut Kalevalan
pää-uroot, Kreikkalaisilla Achilleys ja Odysseys, muita mainitsematta,
Muinais-Saksalaisilla Sigfried y.m., Espanjalaisilla Cid j.n.e. Nämä
sankarit esitetään teoissaan ja toimissaan, jolloin heidän kuvainsa
piirteet yhä tarkemmiksi vakaantuvat. -- Saksalainen tutkija H.
Steinthal,[13] joka viime aikoina suuressa määrässä on selvittänyt
kansanrunouden oikeata luonnetta, otaksuu kolme eri edistyskantaa sitä
myöten, kuinka lujaa yhteyttä kansan kuvausvoima saa aikaan eri
runoelmain välillä. Ensimmäisellä asteella tavataan vaan yksityisiä,
toisistaan ihan erillään olevia kertomarunoja. Tätä laatua ovat esim.
Serbialaisten sankarirunot sekä johonkin määrin Pohjois-Grermanien
Edda-laulut, jotka Steinthal'in mielestä kuitenkin jo ovat
kohoamaisillaan seuraavaan luokkaan. Toisella edistyskannalla kokoilee
kansan kuvausvoima useampia runoja yhden päähenkilön tai tapauksen
ympäri, vaikk'ei se vielä järjestä niitä yhden aatteen hallittavaksi.
Näin syntyy erinäisiä runostoja eli runoryhmiä, joiden keskuksena
tavallisesti on joku kansan mielisankari. Esimerkkinä tästä runouden
lajista ovat Espanjalaisten romansit Cid Campeador'ista. Mutta nämä
runostot eivät vielä muodosta täydellisiä kansallis-epopeoita.
Semmoisia ovat aikaan saaneet vaan muutamat harvat kansat, joissa ei
ainoastaan ole runoushenkeä, vaan myös voimallinen, tasainen
ja kestävä runous-into. Nämä luovat sellaisia kertomarunoja, joiden eri
osat ovat välttämättömässä aatteellisessa yhteydessä keskenään.
Steinthal ei myönnä maailmassa löytyvän enemmän kuin neljä varsinaista
kansan-epopeaa: Kreikkalaisten, Suomalaisten, Saksalaisten ja
Ranskalaisten. Samoin kuin kielitieteessä on puhuttu erittäväisistä
("isolirende"), yhdistäväisistä ("agglutinative") ja organillisista
kielistä, niin hän on antanut näille kertomarunouden eri lajeille
nimitykset: erittäväinen, yhdistäväinen ja organillinen epiikka. --
Hajanaisten laulujen yhdistymisestä ei voi syntyä varsinaista
sankarirunoelmaa; se on yhtä mahdotonta, arvelee Steinthal, kuin että
useat yhteenliitetyt heinäkorret voisivat muodostaa lihaksen.
Organillinen epiikka on siis alusta aikain ihan toista laatua kuin
erittäväinen ja yhdistävä kertomarunous.
Kansanrunoudessa, niinkuin kaikessa taiteellisessa tuotannossa, on joku
aate kuvailun pohjana. Jos katsomme, missä tuo runoa kannattava aate
ilmaantuu näissä kertomarunouden eri lajeissa, niin näemme eroituksen
Steinthal'in "yhdistäväisen" ja "organillisen" epiikan välillä
oikeastaan olevan siinä, että aate ja aatteen antama yhteys edellisessä
on etsittävä runoryhmän kussakin eri kappaleessa ja ainoastaan yhteinen
aine silloin ulkonaisesti liittää eri runot toisiinsa, vaan että se
organillisessa kertomarunoudessa elähyttävänä voimana virtaa koko
epopean läpi, ollen sen henkenä ja perustuksena. Edempänä osoitetaan,
miten kansan-epopea pyrkii antamaan suurta maailmankuvaa, semmoisena
kuin se koko kansan mielessä heijastelee. Ett'ei yhdistäväinen epiikka
kykene luomaan tällaista avaraa maailmankuvaa, on tärkeä eroitus
sen ja organillisen kertomarunouden välillä. Jälkimäinen on kuin
fresko-maalaus, jossa ääretön joukko yksityiskuvia on järjestetty eri
ryhmiin yhteisen keskuksen ympäri, edellinen kuin pitkä sarja yhteen
kuuluvia kabinettikuvia, joita ei voi yhdellä silmäyksellä tarkastaa.
-- Vaan organillisen kertomarunouden alku lienee kuitenkin selitettävä
yksityisrunosta, joka vähittäin laajenee ja kasvaa suureksi
kansan-elämän kuvaksi. Mutta sen menestys riippuu kunkin eri kansan
runollisesta luonteesta: sillä se voi varttua ainoastaan sellaisten
kansakuntain kesken, joilla on erityinen taipumus eepillisyyteen sekä
runsastuotteinen ja lannistumaton kuvausvoima. Muutamissa on kyllä
runollista tuotantokykyä: mutta niiden mieli on kokonaan lyyrillinen,
jotta puhdas eepillinen kuvaileminen on niille mahdoton. Niin esim.
Pohjois-Germanit eivät ole koskaan saaneet mitään epopeaa aikaan ja
muutoinkin heidän kertomarunoissaan huomataan enemmän lyyrillinen kuin
eepillinen henki; vaan heidän heimolaisensa, Etelä-Germanit (sekä
Yli- että Ala-Saksalaiset) ovat luoneet kaksi etevää kansan-epopeaa.
Toisinaan ne kertomarunouden aiheet, jotka jossakin kansassa löytyvät,
eivät pääse epopeaksi heristymään. Serbialaisten objektiivinen
esitystapa todistaa suurta eepillistä kuvausvoimaa; vaan syystä
tai toisesta heidän sankarirunonsa eivät ole kehittyneet
kansallis-epopeaksi.
Mutta mistä tulee tuo kokonaisuus, tuo yhdistäväinen aate, jonka
hallittavaksi tällaisen suuren runoelman monenkaltaiset aineet
järjestyvät, kun ei se semmoisenaan synny minkään yksityisen runoniekan
aivoissa? Sopisi viitata tuohon kansanhengen salaiseen, yksityisille
usein kyllä tietymättömään työhön, jonka aikaan-saamia ovat esim.
kieli, tarusto, valtio ja jonka kaikissa tuotteissa ilmaantuu syvä
järjellisyys. Tätä tietymätöntä, salaperäistä voimaa ei käy
kieltäminen. Mutta nykyaika ei varmaankaan tyydy tähän muka
"mystilliseen" selitystapaan, ja toinen, tosiasioita tarkastavalle
ymmärrykselle otollisempi, onkin tarjona. Kansat, niinkuin ylempänä
sanottiin, näkevät mielellään henkisen olemuksensa ja entisyytensä
kuvattuna muutamissa sankareissa, ja näitä ne ylistävät lauluissansa,
kertoellen heidän mainioita tekojaan. Tällaisten ihannekuvien luominen
on jo itsestään runouden tuottamista. Sankarien toimet ilmaisevat
heidän luonteensa; heidän kuvaansa yhä täydennetään uusien mainetöiden
lisäämisellä. Runoelma laajenee laajenemistaan; sen keskuksena pysyy
tuo sankarikuva, joka on kansanhengen edustaja. Näin epopeassa jo
alusta pitäin asuu runollinen aate, joka on eriämättömässä yhteydessä
päähenkilön sisimmäisen luonteen kanssa.
Kreikan kansan sankari-ihanne jakaantui kahtia: Achilleys, tuo uljas,
rajuluontoinen, vaan samassa ylevämielinen nuorukainen, joka
mieluisemmin valitsee aikaisen kuoleman, kuin maineettoman
pitkä-ikäisyyden, urhoudessa ja kauneudessa verraton, luja
ystävyydessä, kunniastansa arka: ja hänen vastakohtansa "kova-onninen,
oiva Odysseys", viisas, maltillinen, neuvokas uros, joka miehuullisesti
kestää kaikki vastukset sekä viisaudellaan ja älyllänsä selviää
vaikeimmastakin pulmasta. Nämä molemmat osoittavat kahta eri puolta
kreikkalaisessa kansallisluonteessa: edellinen on samaa peri-ainetta
kuin Leonidas ja Aleksanteri Suuri; jälkimäistä laatua ovat
Themistokles, Perikles, Demosthenes. -- Achilleyn ja Odysseyn
luonteista heidän elämänsä vaiheet ja epopeain tapaukset valuvat aivan
luonnollisesti: Achilleys, ylipäällikön väkivaltaisuudesta loukattuna,
vetäytyy pois taistelusta ja nyt voitto kallistuu Troialaisten
puolelle; vaan, kun hänen armahin ystävänsä kaatuu tappotanterelle,
silloin ei mikään enää voi pidättää häntä Patroklon kuolemaa Hektorille
kostamasta, ja tämä saa surmansa hänen kädestään. Nyt tietää hän
omankin loppunsa pian lähestyvän. Kun Achilleys käsitetään kaiken
sankaruuden ylimmäksi perikuvaksi, syntyy ikäänkuin itsestään se
ajatus, että hänen toimettomuutensa tuottaa tappiota Achaialaisille ja
että hän taisteluun palattuansa kaataa jaloimman vastustajansa,
vihollisten vahvimman turvan; mutta toiselta puolen Hektorkin tietysti
on ajateltava mitä aimollisimmaksi sankariksi, milt'ei Achilleyn
vertaiseksi, jotta tämän kunnia ilmaantuisi loistavampana. Niin on myös
Odysseyn laita. Mikä on luonnollisempi, kuin että tämä kestävä ja
kekseliäs sankari harhailee ympäri maailmaa, kaikkia kokien ja
vastuksia tieltänsä poistaen, sekä viimein voittaa takaisin
valtakuntansa ja uskollisen puolisonsa? Sillä hänen sukkela älynsä ja
järkähtämätön lujuutensa voivat näissä seikkailuksissa paraiten tulla
näkyviin. Odysseian aate, että aimo mies horjumattomalla vakavuudella
sekä jumalain avulla saapi kaikki esteet viraltansa raivatuksi ja
vihdoin saavuttaa rauhallisen onnen, soveltuu niin luonnollisesti
päähenkilön luonteesen, että olisi ihme, jolleivät Odysseyn sankarikuva
ja kertomus hänen retkistään yht'aikaa olisi syntyneet kansan mielessä.
Suomalaisten ihanne ja pääsankari on "vaka, vanha Väinämöinen, laulaja
iän-ikuinen". Olkoonpa niinkin, että Suomen runotar sillä ironiian
taipumuksella, jota hänessä usein kyllä tavataan, kohtelee
vanhusta hienolla, hyvänsävyisellä sala-ivalla, kertoellen hänen
onnistumattomista lemmenseikoistaan ja muista vastoinkäymisistään, niin
ei tämä sentään vähimmässäkään määrässä alenna hänen arvoansa; hän se
aina pysyy paraimpana miehenä, missä todellakin kuntoa tarvitaan,
silloinkin, kun kysytään urhollisuutta ja ruumiillista voimaa. Tuossa
suuressa meritaistelussa Louhea vastaan ja ison hauin tappamisessa
taikka miekan-mittelössä Pohjolan urosten kanssa, jolloin hän "listi
kuin naurihin napoja päitä Pohjan poikasien", noissa kaikissa ilmaantuu
Väinämöisen etevyys yhtä selvästi kuin hänen ihmeellisessä
laulutaidossansa tai syvissä syntysanoissaan. Vaan kuitenkin ovat
viisaus ja laulanto hänen luonteensa ydin. Väinämöinen edustaa tuota
lumoavaa, kaikki-vallitsevaa laulumahtia, jolla oli niin tärkeä sija
meidän esivanhempaimme maailmankatsomuksessa. Loitsutaito ja siihen
yhdistetty runous on kaiken onnen lähde, ja Väinämöinen onkin kansansa
hyväntekijä, jonka ansioksi luetaan kaikki viljelyn ja sivistyksen
edut, mitkä Kalevalan kansa on saavuttanut. Sentähden hänen toimensa
alkaa jo maailman ensi ajoista. Hänenpä kehoituksestaan Sampsa
Pellervoinen kylvää puita ja muita kasveja vielä autioon maahan, ja
kaskenpoltto, kansallinen maanviljelys-tapamme, on Väinämöisen
alkuun-panema. Hän se lahjoittaa kanteleen ja laulun ihanan taiteen
Suomelle iki-iloksi. Vaan hänen mainioin tekonsa on Sammon, ikuisen
onnentuojan, hankkiminen Suomen kansalle ja tämän työn tarpeellinen
täyte on niiden pahojen poistaminen, joita Louhen kostonhimo nostaa
Kalevalaa vastaan. Näin Väinämöisen luonteesta kehittyy suomalaisen
kansallis-epopean keskus, jona pitäisin kertomuksen Väinämöisen
toimista Kalevalan kansan hyväksi.
Mitä olen tahtonut osoittaa, on tämä: Se kuva, minkä kukin kansa luopi
itselleen pääsankareistaan, sisältää jo aiheen eepilliseen
kertomukseen; siihen on epopean pää-aate ikäänkuin siemenenä suljettu.
Sillä tämän kuvan pääpiirteet ovat sankarin teot ja elämänvaiheet,
jotka kansan kuvausvoima, jos sillä on eepillinen periluonne, liittää
yhtenäiseksi kertoelmaksi.
Mutta kansan-epopeoissa on toinenkin seikka huomattava. Sillä
aatteella, joka runoelmaa hallitsee, on ikäänkuin vetovoima, joka
pyytää siihen yhdistää kaikki, mitä kansa tietää ja tuntee. Tahdotaanpa
ensiksi pääsankarin ohessa ylistää muitakin mielisankareita ja näiden
työt ja toimet sovitetaan yhteen hänen tekojensa kanssa. Luonteensa eri
vivahduksia esittelee kansa mielellään eri henkilöissä; ylempänä jo
mainittiin, miten Kreikkalaisten kuvausvoima on luonut kaksi
sankari-ihannetta, joista kaksi epopeaa ovat saaneet alkunsa. Samoin
Suomalaisessa kertomarunoudessa Ilmarinen ja Lemminkäinen astuvat
näkyviin Väinämöisen rinnalle. Usein nämä tämmöiset uroot ovat jonkun
erityisen heimon mielisankareita; jokainen suurempi kansan osasto
toivoo tietysti omankin kunniansa kaikuvan yhteisissä lauluissa.
Tällä tavoin Kreikkalaisten molemmat kansallis-epopeat varmaankin
ovat sulauttaneet itseensä paljon noita n.s. _aristeiai_ ja
_nostoi_, ylistysrunoja oivallisten sankarien urostöistä ja
kertomuksia heidän seikkailuksistaan. Tätä laatua ovat ainakin useat
Iliaan tappelukuvauksista, esim. viides rhapsodia, jonka aineena
on Diomedeen urhollisuus. -- Näin keräytyy monelta taholta
kertomarunollista ainetta; eri lähteistä yhtyy ikäänkuin lisäjokia
epopean valtaväylään, joka niistä paisuu yhä komeammaksi,
suuremmanlaatuiseksi. Ainoastaan tällä tavoin voipi syntyä se ääretön
ihmisluonteiden ja tapausten moninaisuus, joka on kansan-epopean
tunnusmerkkejä. Kaikki nämä tarinat mukauntuvat epopean pää-aatteesen
ja niistä kasvaa yhteinen suuri toiminta, niinkuin Ilion sota tai
taistelu Kalevalan ja Pohjolan välillä. Alkuperäinen Achilleis muuttuu
Iliaaksi, kertomus Väinämöisen hyvistä töistä kuvaukseksi Kalevalan
olosta ja kasvannosta maailman alusta Väinämöisen lähtöön asti, jossa
kertomuksessa mainittu taistelu on päätapahtumana.
Vaan vielä avarammalle ulottuu eepillisen aatteen vetovoima.
Kansan-epopea pyrkii täydellisesti kuvaamaan kansan koko elämää ja
ajatustapaa, eli toisin sanoen: kansa pyytää epopeassaan esittää koko
maailmaa semmoisena, kuin tämä sen mielessä kuvautuu. Senvuoksi
vedetään sen piiriin monellaisia jumalaistaruja ja uskonnollisia
mietteitä, kuvauksia jokapäiväisestä elämästä, kertomuksia maista ja
kansoista, muistelmia vanhimmilta ajoilta y.m. semmoista, ja epopea
laajenee suuremmoiseksi maailmankuvaksi.
Mutta kuinka on mahdollista, että se kokonaisuus, joka tällä tavoin on
kasvanut, aina pysyy runonlaulajan tai rhapsoodin mielessä? Koska
kansanrunous, niinkuin jo sanottiin, on elävä virta, joka vaihtelee
kunakin hetkenä, eikö laulaja helposti, pää-aatteesta tietämättä, voi
saattaa kertomusta väärälle uralle? Se toisintojen paljous, jota
tavataan kaikessa kansan-epiikassa, todistaa kyllä, kuinka monella
monituisella tavalla sama aine voi muodostua. Sivuseikoissa saattaakin
usein havaita jotain ristiriitaisuutta, joka runojen syntymätavasta saa
riittävän selityksen; mutta runoelman eri osat kuitenkin soveltuvat
toisiinsa yhteisen aatteen hallittavaksi. Tässä kohden on muistettava,
että nuo tarut ja tarinat, jotka ovat epopean perustuksena, ovat
kansassa yleisesti tunnetut ja suositut, niin kauan kuin runous sen
keskuudessa voimallisesti versoo; etenkin runonlaulajat itse, jolleivät
osaakkaan niitä kaikkia esitellä, tietävät ainakin niiden
pääsisällyksen. Myöhempinä aikoina, kun kansan-epiikka on
riutumaisillaan, varsinkin uusissa uskonnollisissa oloissa, saattaa
kyllä tapahtua, että muinaisen tarumaailman kokonaisuus käy laulajille
epäselväksi, jopa siihenkin määrään, että tarut sovitetaan muihin
henkilöihin, vieläpä viimein itse laulajaankin; mutta sillä
edistyskannalla, joka ensin tuottaa kansanrunouden, ovat nuo vanhat
mytologiset käsitykset niin juurtuneet kansan mieleen, että tekevät
tärkeimmän osan jokaisen yksityisen tietovaroista ja sivistyksestä.
Olletikkin niin väkirikkaassa ja vilkasliikkeisessä maassa, kuin
Vähä-Aasian rannikot, kreikkalaisen epiikan kehto, jossa kaikki
Helleenien pääheimot sattuivat yhteen ja laulujen esittelijät alinomaa
joutuivat eriheimoisten kansalaistensa pariin, nämä epäilemättä
tunsivat tarkoin kansansa kertomarunouden koko aartehiston ja tätä
tietoa rhapsoodit vielä enensivät kulkiessaan paikasta toiseen. Tästä
saattanee osittain selittää kreikkalaisten epopeain suurempaa
taiteellista yhteyttä muiden kansan-eeposten suhteen: toinen syy on
varmaan Kreikkalaisten syntyperäinen taiteilija-luonne ja kolmas se
verrattain korkea sivistys, mihinkä Kreikan kansa jo aikaisin oli
ennättänyt. Tavallisesti arvellaan Iliaan saaneen alkunsa noin v. 1000
e.Kr., Odysseian noin v. 900; muutamat tutkijat arvelevat niitä vielä
nuoremmiksi. Vaan -- Hesiodoa ja Kyklikoita lukuun ottamatta, joiden
teoksia tavallansa sopii pitää kansanrunouden jatkona, -- jo pari
vuosisataa sen jälkeen indiviidin itsenäisyys on niin kypsynyt, jotta
ilmaantuu ihan omantakeisia runoilijoita ja soittoniekkoja, ja
valtiollinenkin elämä on silloin niin edistynyt, että jo yhdeksännestä
vuosisadasta aikain on ruvettu tasavaltaa perustamaan kuninkuuden
raunioille. Arvattava on siis, että kreikkalaisten epopeain laulajat ja
järjestäjät osasivat jotenkin itsenäisellä huomiolla tarkastaa
muinaistarujen sisällystä ja eri kappaleiden yhteen-sovittamisessa
menetellä enemmän omatajuisesti, kuin mikä kansanrunoudessa muutoin on
tavallista.
Puhuessani kansan-epopeoista olen Homeron runojen suhteen yhtynyt
Steinthal'in mielipiteesen, että ne ovat puhdasta kansanrunoutta, samaa
laatua kuin Kalevalakin. Ei sovi kuitenkaan jättää mainitsematta,
ett'ei "Homeron kysymystä" vielä ole ratkaistu ja että tässä asiassa on
tuotu esiin monta eri arvelua. Näiden kertoileminen ja tarkasteleminen
saattaisi minut kuitenkin aineestani liian kauaksi poikkeamaan, tässä
kun on selitettävänä kansanrunouden yleinen luonne ja sen eroitus
taiderunoudesta eikä minkään erityisen runoteoksen synty. Mainittakoon
vaan seuraava arvelu, joka ei sekään ole todennäköisyyttä vailla. Joku
yksityinen runoilija on kenties, kansassa kehittyneen laulannon
viimeisenä muodostajana ja päättäjänä, yhdeksi runoelmaksi järjestänyt
tuon monivärisen paljouden, likemmin toisiinsa liittänyt sen eri
osat sekä yksityiskohtien tarkemmalla yhteen-sovittamisella ja
somentamisella antanut sille taiteellisen muodon. Mutta enimmiten tulee
kuitenkin ajatella noiden vanhojen epopeain saaneen alkunsa siten, että
kansanhenki itse vaistomaisella tuotantovoimallaan muinaislauluista
kasvattaa sankarirunoelman.
Missä kehittyminen on säännöllinen eivätkä ulkonaiset seikat katkaise
luonnollista edistystä, siellä seuraa kansanepiikan kukoistuksen
jälkeen taiderunouden nousu; sillä yleisen sivistyksen kohoutuessa on
yksityisenkin henki saanut runsaamman sisällyksen, omituisen
katsantotavan, joka eriää muiden ajatustavasta. Tämä tekee
yhteisrunoilun mahdottomaksi ja kehoittaa yksityistä omavaraiseen
tuotantoon. Suuret kansan-epopeat syntyvät juuri näiden aikakausien
rajalla; ne ovat kansanrunouden ylin aste, joka vaatii suurinta
henkistä voimaa, -- semmoista voimaa, joka vapauttaa erikoisuuden ja
viepi taiderunouteen. Monellaiset olot saattavat muutoin olla syynä
siihen, että, samalla kuin joku osa kansasta kohoaa tälle korkeammalle
kannalle, enimmistö pysyy alkuperäisemmässä tilassa, jolloin
kansanrunous voipi rahvaassa tuoreena rehoittaa, vieläpä ottaa uusia
vesojakin, sillä välin kuin ylhäisemmät viljelevät sille vierasta
taiderunoutta, jopa usein muukalaisen sivistyksen pohjalla. Tietty on,
ett'ei kansanrunous tällaisissa oloissa kuitenkaan ole täydessä
voimassaan: mitä ennestään elää rahvaan mielessä, säilyy muistossa
polvesta polveen, vaan laimentuu ja unohtuu vähittäin; harvoin syntyy
uusia runomuodostuksia, tuotanto heikkonee heikkonemistaan. Paraiten
menestyy näissä oloissa lyyrillinen runous; ovatpa tämmöiset ajat
toisinaan kansanlyriikan varsinaiset syntymähetket.
Sopivimman esimerkin ylempänä kuvatusta kansanrunoden tilasta tarjoo
meidän oma maamme. Paitsi alkuperäistä muinaisrunoutta, jonka
jäännöksiä vielä tavataan Karjalan saloilla, ja sitä uudempaa
kansanrunouden muotoa, minkä tuotteet ovat julkaistuina Kantelettaren
alkulauseessa, on meillä vieläkin vireillä uuden-aikainen
talonpoikaisrunous, joka tavallansa on vanhan kansanrunouden jatkona,
vaan luonteeltaan on tämän ja taiderunouden keskivälillä. Käyttäin
osittain vanhoja, osittain uusia runomuotoja, eriää se etenkin
siinä muinais-ajan runoudesta, että se on yksityisten tekemä eikä
yhteisen kansanhengen tuottama, että runoelma siis esittelee vaan
tekijänsä ajatuksia ja tunteita ja käsitetään näiden ilmoittajana.
Muinaisrunouden kanssa yhteistä on sen luonnon-omainen, alkuperäinen
henki, vaikka tuon vanhan mytologisen maailman elävä raittius ja syvä
runollisuus jo on iäksi päiväksi kadonnut. Muutamissa uudemmissa
runoissa, esim. Olli Kymäläisen ihanassa kiitosvirressä hyvästä
vuodentulosta, huokuu kyllä ihana lyyrillinen kauneus, joka vetää
vertoja Kantelettaren suloisimmille lauluille; mutta enimmissä on
jonkunlainen käytöllinen äly ja elämänviisaus saanut voiton
runollisesta innosta; ahtaat paikkakunnalliset olot ovat asettuneet
laajan eepillisen katsanto-alan sijaan. Mutta yksi uusi aine on tullut
lisää, joka usein esiintyy suurellakin voimalla. Tämä aine on satiiri.
Mitä terävintä pilkkaa käytetään toisinaan mestarillisella tavalla,
niinkuin esim. Puhakan "Tuhman Jussin juttureissussa" tai Korhosen
ivarunossa nimismies Kokista.
Vaan palatkaamme taiderunouteen. Ylempänä nähtiin sen saavan alkunsa
erikoishenkilön karttuneesta itsenäisyydestä. Se maailmankatsomus, joka
kansan-epopean aikakautena hajoamattomana kokonaisuutena asui
jokaisessa kansalaisessa, saapi nyt erilaisen värityksen kunkin
yksityishenkilön omituisen luonteen, kasvatuksen ja olojen mukaan. Näin
kansakunnan yleinen sivistys ja siitä uhkuva runous tulevat
sisällykseltään rikkaammiksi, monipuolisemmiksi; nyt kuvausvoima vetää
esiin runollisesti muodosteltavaksi kaikki subjektiivisen elämän
erityiskohdat, tunteiden hienoimmat väreet, ammentaa aineitansa
ajatuksen salaisimmista lähteistä, tieteen syvimmistä aarnioista, ottaa
kuvattaviansa kokemuksen avarimmilta aloilta. Suurempi runsaus
ilmaantuu myös runouslajien puolesta. Kertomarunouden ohessa nousee
lyriikka ihanaan kukoistukseen ja, kun ihmisten huomio on tarkistunut
niitä mielenliikutuksia havaitsemaan, jotka ovat yhteydessä tekojen
kanssa, silloin näytelmärunouskin kohottaa korkean latvansa.
Sisällyksen ja muotojen runsaus sekä ajatusten ja kuvauksen syvyys, ne
ovat taiderunouden parhaat ominaisuudet; siinä kohden on runollinen
tuotanto suuresti edistynyt. Oikeinpa siis kansan-epopean runotar
lausuu Kalevalamme loppusäkeissä:
Vaan kuitenki, kaikitenki
Laun hiihin laulajoille,
Laun hiihin, latvan taitoin,
Oksat karsin, tien osoitin;
Siitäpä nyt tie menevi,
Ura uusi urkenevi
_Laajemmille laulajoille,
Runsahammille runoille_
Nuorisossa nousevassa,
Kansassa kasuavassa.
Mutta toiselta puolen ei voi taiderunous milloinkaan nousta
kansanrunouden verroille kuvailemisen luonnonomaisessa tuoreudessa ja
kertomuksen objektiivisessa todenperäisyydessä; tuota alkumaailman
keväistä tuoksua, joka sen kuvaelmista meitä kohtaan lemahtelee, ei voi
mikään itsetajuinen taiteellisuus mukailla. Mitä runous korkeammalla
edistyskannallansa on voittanut, sen se on kalliilla hinnalla
lunastanut. Vaan kansanrunous pysyy aina taiderunoudelle virkistymisen
ja nuorentumisen lähteenä, josta se tuopi uutta voimaa, kun sen oman
aikakauden henkiset varat rupeavat kulumaan. Liian vähän on todellakin
meidän maassa tästä nuoruuden lähteestä ammennettu; tuskinpa voimme
kunnialla tiliä tehdä, kuinka me runollisessa suhteessa olemme
viljelleet sitä kallista leiviskää, joka Kalevalassa ja Kantelettaressa
on meille suotu. Vaan toivokaamme, että tulevaisuus tässäkin kohden tuo
parannuksen.