Kuvausvoiman varsinainen toimiala on taide; mutta sen myötävaikutus on
sangen tärkeä myös muutamissa muissa kansallisen elämän ilmauksissa.
Ensiksi se on havaittava kielen muodostumisessa. Tässä ei ole sopiva
tilaisuus tutkia, miten aikanaan lienee tapahtunut, että kukin kansa on
oman kielensä saanut: lieneekö alusta eriäväiset perhe- ja sukukuntain
murteet sulaneet yhteen heimokunnan kieleksi ja heimojen puheenparsista
sukeunut yhteinen kansalliskieli, vaiko päinvastoin -- niinkuin
luultavampi on -- kansan yhteinen kieli, sen jakaantuessa eri heimoihin
ja levitessä laveammalle alueelle, hajonnut eri murteisin, jotka sitten
ovat saattaneet eri kieliksi varttua. Nyt puheena olevan asian suhteen
on yhdentekevä, miten tämä kysymys ratkaistaan. Mitä tiedämme ja mistä
meidän sopii kiinni pitää, on seuraavat tosi-asiat: kieli, joka
pääasiallisesti eroittaa ihmisen eläimestä, on koko hänen henkisen
elämänsä ilmoittaja ja välittäjä, jonka avulla hänen huomauksensa, niin
ulkonaiset kuin sisällisetkin, selviävät sekä hänelle itselleen että
muillenkin ihmisille; kielen synnyttämisessä olivat siis vanhimpina
aikoina osallisina kaikki ihmisen henkiset avut, vaan ennen muita
kuvausvoima, joka juuri on omansa tätä verrattain epätajuista
sieluntointa kannattamaan. Kieli on kansanhengen ensimmäinen, välitön
tuote, jonka muodostamiseen kiintyy koko sen toiminta kansan
aikaisimman lapsuuden aikana, eli oikeammin sanoen: yhteinen kieli
syntyy yksin ajoin kansan keralla; kieltänsä luodessaan kansa kansaksi
tulee, sillä ominaisen kielen puutteessa ei sitä voi olevaksi ajatella.
Luonnon-ihminen on kokonaan aistillisten havaintojensa vallassa ja
kieli on tietysti alusta ainoasta näiden ilmi-tuoja; vaan ihmisen
mielessä asuu aavistus jostakin aistin-tajuamattomasta, ja hän pyytää
siis tätäkin sanoilla selittää. Sentähden syntyy jo vanhimpina aikoina
kielen ohessa muutamia uskonnollisia käsityksiä, jotka tämän kautta
saavat määrätyn muotonsa. Sama erilaisuus ajatustavassa, joka tuottaa
kielien moninaisuuden, on siihenkin syynä, että kunkin kansan
uskonnolliset mielipiteet kehkiävät omituisella tavalla, ja yhteiset
uskonmenot ovatkin vanhimmassa muinaisuudessa kenties vahvimmat siteet,
jotka kansat koossa pitävät. Uskonnon pohjalle ovat kaikki vanhan ajan
valtiot rakennetut. Kieli ja uskonto ovat siis ihmiskunnan ensi aikoina
ne molemmat keskukset, jotka ympärillensä kasvattavat kansallista
elämää.
Mutta sangen vaikea meidän nykyjään on elävästi käsittää sitä
katsomustapaa, joka noina ammoisina aikoina vallitsee. Ihmiskunta on
silloin vielä lapsena; kaikkialla huokuu lapsuuden yksinkertainen ja
raikas henki, kuin vilpoinen aamutuuli; lapsen hilpeä mielikuvitus luo
kaikkiin kirkastavan valonsa; mutta ajatuksen voimat ovat vielä heikot
eikä se voi irtaantua aistien vallan-alaisuudesta. Kieli uhkuu uutta
luomisvoimaa; se on aistillisesti kuvailevaa, raitista ja,
mitä luonnollisiin käsitteisin tulee, rikasta, mutta samassa,
aatteellisempiin asioihin sovitettuna, epämääräistä, puuttuvaa ja
hämärää. Ihmishenki pyrkii sanoilla selvittämään uumouksiansa siitä
näkymättömästä voimasta, joka maailmaa hallitsee, vaan ei pysty vielä
niitä eroittamaan aistin-alaisesta olevaisuudesta ja tavoittelee
ulkonaisesta luonnosta kuvia, joissa luulee aavistuksensa toteutuvan.
Kaikki ne sanat ja lauseparret, jotka osoittavat henkisempiä
käsitteitä, ovat tällä tavalla alkunsa saaneet. Niinkuin _henki_
meidän kielessämme, samaten vastaava sana monessa muussa, kenties
enimmissäkin kielissä, oikeastaan merkitsee sitä ilmaa, jota
ihminen hengittää.[6] Semmoiset sanat kuin _jalo, ylevä, synkkä_
tarkoittavat alkuansa aineellisia ominaisuuksia; _ystävä_ on se,
joka on syleiltävä ("yskättävä" sanasta "yskä" = rinta). Sitä myöten
kuin katsomustapa edistyy ja muuttuu henkisemmäksi, saavat sanat ja
lausetavat yhä syvemmän ja aatteellisemman sisällyksen, kunnes niiden
alkuperäinen, luonnon-omainen mieli usein kyllä kokonaan unohtuu. Mutta
kansojen lapsuudessa on toisin; kun esim. hengestä puhutaan, ajatellaan
todellakin hengitettyä ilmaa, jota pidetään itse elinvoimana. Tällä
aistin-omaisella pohjalla on kaikkien luonnon-uskontoin tarusto eli
mytologia itänyt ja versonut. Jokainen askel, henkisempää
maailmankäsitystä kohden on vaivalla ja ponnistuksella saavutettu aste
ihmiskunnan edistyksessä, ja arvata sopii, että se enimmissä
tapauksissa on jonkun nerokkaan hengen voimalla aikaan saatu.
Kun ihminen ensin herää syvempään maailmankatseluun, niin luonnon ylevä
suuruus johdattaa häntä ajattelemaan jotain korkeampaa voimaa, minkä
vallassa hänenkin kohtalonsa on. Hän luulee näkevänsä tuon voiman ilman
avaruudessa, pauhaavassa meressä tai myrskyn raivossa; mutta ennen
kaikkia näyttää hänen mieltänsä valtaavan tuo ääretön, korkea taivas,
joka milloin kirkkaana ja loistavana, milloin pilvien peittämänä tai
öisen verhon alta kimaltelevien tähtien kaunistamana, kaareuupi hänen
ylitsensä, sekä kaikki ne ilmiöt, jotka taivaalta kohtaavat hänen
hämmästyneitä aistejansa: lempeästi hymyilevä, vaan toisinaan helteesti
polttava aurinko, aamuruskon heleä hohde, ukkosen jyrisevä ääni ja
hävitystä uhkaavat leimaukset. Sillä taivaasen ja sen ilmiöihin viittaa
enimmät niistä nimityksistä, jotka kansat ovat jumaluudelle antaneet.
Aloittaakseni omasta kansastamme, on Castrénin mukaan _jumala_
sanan alkumerkitys "jymyn asunto" s.o. taivas,[7] ja muillakin
suomensukuisilla kansoilla on sama ajatustapa jumalakäsitteen
perustuksena. Niin esim. Votjakkein alkuperäinen jumalan-nimitys _in_
merkitsee taivasta ja siitä johdettu _inmar_ taivaassa-olijaa.[8]
Arjalaisessa kielisuvussa melkein kaikki Jumalan nimitykset johtuvat
taivaasta, sen kirkkaudesta ja valosta; niiden vanhin muoto on
sanskritinkielen _Dyaus_, jota vastaa kreikankielessä _Zeys_, latinassa
_Jovis_, niinkuin myös molemmissa viimeksi-mainituissa kielissä _Erós_
ja _deus_, muinaissaksassa _Tiu_ j.n.e. Kaikkien näiden alkumerkitys on
taivas ja valo. Että henkisempi käsitys jo vanhimpinakin aikoina rupesi
voitolle pääsemään, osoittaa se isää merkitsevä lisäys, joka monessa
kielessä liitettiin tähän nimitykseen: sanskr. _Dyaus-pitar_,
lat. _Jupiter_: samoin on kreikassakin _Zeu páter_ tavallinen
sanain-yhdistys, jolla rukoilija kääntyy ylijumalan puoleen, ja näitä
kaikkia vastaa _taatto taivahinen_ Suomen muinaisrunoissa.
Tämä vie meidät tarkastelemaan uskonnollisten aatosten muuttumista
aikojen kuluessa. Tässä kohden huomataan kaksi eri suuntaa, jotka
vuorotellen voitolle pääsevät. Toiselta puolen käsitykset jumaluudesta
yhä selviävät ja jalostuvat; personattomien luonnonvoimain sijaan tulee
vähittäin personalliset jumalat ja siveelliset voimat, kunnes vihdoin
ajatus yhdestä ainoasta, henkisestä jumalasta pääsee kehkeytymään. Max
Müller'in arvelun mukaan Arjalaisten ja luultavasti muidenkin kansojen
vanhin uskonto ei ollut yksi- eikä monijumalaisuutta, vaan se, mitä
hän nimittää _henoteismiksi_, jota sopisi kääntää sanalla
_yksinäisjumalaisuus_: s.o. ikivanhoina aikoina eivät ihmiset
vielä voineet kohota yhden ainoan jumalan käsittämiseen eivätkä
kuvausvoimansa avulla luoneet itselleen useampia, rinnakkain toimivia,
jumalallisia olentoja; vaan heidän aavistuksensa tuosta maailmaa
hallitsevasta voimasta oli vasta haperoivana, hämäränä tunteena,
joka milloin mistäkin etsiskeli tyydytystä. He näkivät tämän
voiman milloin taivaan säteilevässä kirkkaudessa, milloin jylisevien
ukkospilvien pauhinassa, milloin taas auringon loistossa tai meren
kaikkia-syleilevässä avaruudessa; mutta ilmaantuipa se heille missä
tahansa, he luulivat aina näkevänsä koko jumaluuden siinä esineessä,
joka kunakin hetkenä oli heidän mielessään; tämä oli silloin yksinään
jumaluuden edustajana. Mutta juuri se seikka, ett'ei yksikään näistä
luonnon-ilmiöistä, vaikkapa itsestään kuinka mahtava, voinut
täydellisesti tyydyttää heidän uskonnollista tarvettansa, ajoi heitä
etsimään yhä uusia jumaluuden kuvia, pani heidän tunteensa ja
ajatuksensa yhä uudestaan muodostamaan ja kehittämään jumaluuden
aatetta. Siitäpä tuo käsityksen moninaisuus, johon ylempänä viitattiin.
Niin esim. Indian vanhassa uskonnossa ylijumalan käsite oli monen
vaiheen alainen: _Dyaus_ jumalan, loistajan (selkeän taivaan),
jälkeen tuli _Taruna_ (= Uranos), verhooja, s.o. kaikki ympäröivä
taivas, ja _Indra_, sateen antaja, ukkosen haltia, kunnes uudemman
indialaisen uskonnon jumaluudet vihdoin kohosivat näiden vanhojen
sijaan. Samaa tarkoittanevat myös eri pää-jumalain hallituskaudet
kreikkalaisessa tarustossa. Että kuvausvoima näissä kaikissa on ihmisen
virein auttaja, on itsestään selvää. Jo ihmiskunnan alku-aikoina
tultiin varmaan siihen päätökseen, ett'ei itse luonnon-ilmiö ole
jumala, vaan se henkinen olento, jonka voima siinä ilmaantuu; mutta
ylipäänsä luonnon-ihmisen varttumaton ymmärrys ei tee aivan tarkkaa
eroitusta elollisten ja elottomien välillä, ja hänen mielestään oli
epäilemättä ensi-alussa aurinko, joka majesteetillisena kulkee rataansa
pitkin taivaan kantta, yhtä hyvin personallinen olento kuin maallinen
sankari, joka uljaana raivaa itselleen tien vihollisjoukon läpi.
Vähittäin irtaantuu jumaluus luonnon-esineestä, joka jää paljaaksi
eduskuvaksi, eikä sitä nyt enään ajatella ainoastaan näkyväisen luonnon
kannattajaksi, vaan myös siveellisen järjestyksen valvojaksi, samalla
kuin se muuttuu personalliseksi olennoksi. Tätä ajatuskantaa todistaa
semmoiset jumaluuden nimitykset kuin tuo ylempänä mainittu "isä" sana,
joka lisättiin Indialaisten, Muinais-Italialaisten ja Kreikkalaisten
ylijumalan nimeen.
Mutta jos uskonnolliset käsitteet näin muodostuvatkin yhä
henkisemmiksi, havaitaan toiselta puolen niiden kehkiämisessä toinenkin
suunta, joka näyttää olevan päinvastainen. Vanhimmalla käsityskannalla,
niinkuin jo sanottiin, ihmishenki tavoittelee kuvia luonnosta,
nähdäksensä niissä jumaluuden toteutuvan, ja näiden riittämättömyys
pakoittaa sitä turvaumaan yhä uusiin kuvihin. Kielen aistin-omainen
runsaus tarjoo kuvausvoimalle tuhansia sanoja ja vertauksia, joilla
luonnossa ilmestyvän jumaluuden olemusta ja toimintaa pyydetään
lausehin selittää. Ottakaamme esimerkki. Ylevimpiä kohtauksia luonnon
elämässä, ilmiö semmoinen, joka herättää ajatusta tylsimmänkin ihmisen
mielessä, on tuo joka aamu uudistuva näky, kun aurinko, päivän
kultainen kuningas, kohoaapi taivaan rannalta, tuoden uutta eloa ja
virkeyttä. Sentähden alkumaailman ihmiset tervehtivätkin sen tuloa
aamuvirrellä taikka hiljaisella rukouksella, vaikkapa vain muutamilla
yksinkertaisilla sanoilla, niinkuin tuo Castrénin mainitsema
Samojedilais-vaimo, jonka oli tapana aamusilla astua ulos teltastansa
ja kumartaa auringolle, lausuen: "kun sinä nouset, minäkin nousen
vuoteeltani; kun sinä lasket, minäkin menen levolle." Mutta kun
sydämmen tunteet pääsivät sanoissa tai laulussa heleämmin sointumaan,
puhuteltiin aurinkoa milloin kaikki-näkeväksi tai ylhäällä-asujaksi.
milloin loistajaksi tai säteilijäksi, ja kuvattiin, kuinka se
kultavaunuillaan ajaa taivaan sinilakea myöten taikka taivaan
sinilainehilla ohjaa kultaista venettään: ja koska luonnon-ihmisen
kuvausvoima yleensä muodostaa kaikki ihmisenkaltaiseksi, ei ole
ihmettelemistä, jos aamuruskoa nimitettiin milloin auringon emoksi,
milloin sisareksi tai puolisoksi, tahi jos aurinko ja kuu olivat
välisti aviopuolisoina, välisti veli ja sisar. Kaikki nämä nerollisen
kuvausvoiman ilmi-tuomat aatokset eivät olleet muuta kuin runollisia
vertauksia, joita kielen sen-aikuinen kykenemättömyys selittämään
henkisempiä asioita teki välttämättömän tarpeellisiksi, vaan jotka
samassa sanottavalle antoivat määrätyn, helppotajuisen muodon ja
runollisuudellaan innostuttivat kansan mieltä. Vaan väleenpä unohtui
niiden alkuperäinen tarkoitus; mitä runoilija kerran haltioissaan oli
laulanut ja mikä sitten jäi kansalle perinnöksi, suusta suuhun
kulkiessaan, se sai pian ihan toisenlaisen merkityksen; mitä
vertauksena oli esiin-tuotu, ymmärrettiin ihan luonnollisella tavalla.
Aamuruskosta tuli todellakin jumalatar, joka oli auringonjumalan äiti
tai puoliso; kuu muuttui hänen sisarekseen. Noista epiteeteistä, joilla
päivän ominaisuuksia kuvattiin: "ylhäällä-oliia", "säteilevä" j.n.e.,
saattoi tulla yhtä monta auringonjumalan nimeä, jotka vähittäin
antoivat aihetta eri jumalais-olentoihin. Muistakaamme vaan
Kreikkalaisten Hyperion, Faëton, Foibos y.m. Näitä ihmisenkaltaisia
jumalia ruvettiin sitten yhä tarkemmin kuvaamaan luonteensa ja
ominaisuuksiensa puolesta, ja näin henoteismi muuttui _polyteismiksi,
monijumalaisuudeksi_.
Polyteismi on melkein yhtä paljon uskonnon pilauntumista kuin
edistystä. Tuo vanha henoteismi, joka näki yhden ainoan, jumalallisen
voiman, jos himmeästikin, haamoittavan kaikissa luonnon ilmiöissä eikä
vielä hajottanut tätä voimaa eri olennoiksi, sulkien sitä ihmisyyden
ahtaisin rajoihin, oli uskontona tavallansa puhtaampi kuin polyteismi,
joka, kuvaillessaan jumaliansa ihmisten kaltaisiksi, antoi heille
kaikki näiden heikotkin puolet ja toisinaan muodosti noita ikivanhoja
luonnon myyttejä siveellisesti raaoiksi tai loukkaaviksikin taruiksi.
Mutta toiselta puolen polyteismi toi jumaluuden lähemmäksi ihmistä ja
sisälsi ensimmäisen aavistuksen ihmishengen sukulaisuudesta jumaluuden
kanssa; ainoastaan polyteismin kautta tämä saattoikin ylentyä paljaasta
luonnonvoimasta siveelliseksi voimaksi. Se oli siis välttämätön
edistys-aste uskonnon kehkiämisessä, jolta kansat sittemmin taisivat
monoteismissä kohota puhtaampaan jumaluuden käsittämiseen. Vaan paljoa
suurempi arvo, kuin uskonnollisessa suhteessa, on polyteismille
annettava kuvausvoiman historiassa: sillä pakanuuden jumalissa yritti
ihmishenki ensi kerran aistin-tajuttavaksi esitellä yleisiä aatteita,
antaa hengelle näkyväisen muodon, eli sanalla sanoen, itsellensä luoda
ihanteita. Tosin kyllä näitä sen kuvaelmia alkuperäisesti rasittivat
monet jo ymmärtämättömiksi käyneet luonnontarut, jotka semmoisinaan
säilyivät kansojen mielessä, kohoamatta korkeamman kauneuden piiriin,
ja ylipäänsä myytit syntyivät enemmin mielikuvituksen kuin kuvausvoiman
vaikutuksesta; mutta pianpa jälkimäinen anasti vallan ja puki nuo
vanhat tarut runouden ihanimpaan pukuun. Runous ja uskonto tekivät
vakavan liiton, jonka hedelmät olivat kansallis-epopeat ja muut
mytologiset runoelmat, semmoiset kuin Homeron laulut, Kalevala,
vanhempi Edda y.m., ja noista samoista taruista sai kuvaustaidekkin
aihetta ensimmäisiin tuotteihinsa.
Vaan palatkaamme muinais-ajan uskontoon. Näin oli siis alkunsa saanut
tuo kuvista rikas, kirjava mielikuvaelmain maailma, jota sanotaan
_mytologiaksi, tarustoksi_. Siinä havaitaan kaikkialla kielen
vaikutusta, sekä tarun-omaisten olentojen nimissä että itse
kertomustenkin muodostuksessa. Tuo moninimisyys, johon ylempänä
viitattiin, eli se seikka, että samalla jumaluudella saattaa olla
useampia epiteetejä eli lisääntöjä, joilla sitä mainitaan ja joita
sitten ajatellaan eri olennoiksi, niinkuin muutoinkin monellaiset syyt,
esim. paikallis-uskontojen yhteen-sulaminen kansallis-uskonnoksi ja tuo
kaikessa mytologiassa havaittava taipumus vaihtelevaisuuteen, josta jo
olen puhunut, -- nämä kaikki saattavat usein entiset jumalat alentumaan
puolijumaliksi ja sankareiksi, niin että ne jutut, jotka alkuansa
tarkoittivat korkeampia olentoja, viimein sovitetaan tavallisiin
ihmisiin. Sen huomaamme Kalevalastakin, jonka päähenkilöt, Väinämöinen,
Ilmarinen ja Lemminkäinen, lienevät entisiä jumalia, joita nyt
esitetään ihmisiksi, vaikka tosin suuremmalla voimalla varustetuiksi,
kuin muut kuolevaiset. Samoin Sigfried, tuo nuori sankari Saksalaisten
Nibelungenlied'issä, on vanha, arvonsa menettänyt auringonjumala.
Nykyaikana on tullut tavaksi johtaa kaikki mytologiset kertomukset
luonnon-ilmiöistä. Tässä kohden mennään kenties usein liiallisuuteen;
mutta myöntää täytyy, että tällainen selitystapa monesti tuntuu varsin
luonnolliselta, vaikka taru-aineiden alkuperä ei olisikkaan aivan
selvillä. Tahdonpa mainita seikan, jota käy sovittaminen meidän
omaankin tarustoomme. Enimmillä kansoilla löytyy kertomus siunausta
jakelevasta, lempeästä jumalasta tahi nuoruuden ja kunnian loisteessa
rehoittavasta sankarista, joka voimansa ja maineensa kukkuloilta äkkiä
syöksyy liian aikaiseen kuolemaan, minkä hänelle valmistaa
vihollismielinen valta; mutta enimmiten hän taas pelastuu Tuonelasta,
heräten uuteen eloon, "ehompana entistänsä". Sellaisia jumalia tai
sankareita ovat Dionysos, Adonis, Osiris, Baldur, Sigfried y.m.m., ja
pää-luonteeltaan myös Achilleys. Usein kyllä on lempi syynä sankarin
surmaan sekä uskottomuus entistä rakastettua kohtaan, niinkuin esim.
saksalaisen Sigfried-tarun vanhimmassa muodostuksessa. Kaikki nämä
kertoelmat kuvailevat alkuansa aurinkoa, joka kullanhohtavan Aamuruskon
syleilyksestä nousee taivaan kannelle, vaan jättää ensi lempensä,
rientääkseen ylpeänä voiton sankarina, maailmaa hallitsevana valtiaana,
kaukana vartoovaa Iltaruskoa kohden, kunnes autuaallisessa liitossa
yhdistyy armaiseensa ja hänen kanssaan vaipuu lännen lainehisin, mutta
vaellettuansa läpi Manalan manteren uudestaan heräjää, poistaen yön ja
pimeyden varjot. Sama myytti voi myös tarkoittaa luonnon kuolemista
syksyllä ja sen virkistymistä keväällä tai ylipäänsä taistelua valon ja
pimeyden, suven ja talven välillä, ja muuttuu vihdoin vertauskuvaksi
hyvyyden taistelusta pahuutta vastaan ja sen lopullisesta voitosta
taikka ihmissielun kuolemattomuudesta. -- Jos tähän vertaamme Kalevalan
kertomuksen Lemminkäisestä, kuinka tuo sokea paimen surmasi hänet ja
syöksi Tuonelan mustahan jokehen sekä verinen Tuonen poika
Iski miestä miekallansa,
Kavahutti kalvallansa,
Löi on kerran leimahutti
Miehen viieksi muruksi,
Kaheksaksi kappaleeksi,
Heitti Tuonelan jokehen,
Manalan alusvesille,
ja kuinka hänen hellä, uskollinen emonsa haravoitsi palaset Tuonelan
virrasta, sovitti ne yhteen ja vihdoin sai poikansa "muinaisille
muo'oillensa, pikkuista paremmaksiki", -- kukapa silloin ei helposti
taipuisi uskomaan, että tämäkin taru on vanha aurinko-myytti, jonka
Suomen kansan kuvausvoima on kaunistanut inhimillisillä piirteillä? Sen
yhtäläisyys Osiris-tarun kanssa on silmäänpistävä ja Osiriin tiedämme
varmaan merkitsevän aurinkoa. Hänenkin tappaa julma Tyfon ja heittää
veteen; hänen puolisonsa Isis harhailee ympäri maailmaa häntä etsimässä
ja, kun hän vihdoin on löytänyt puolisonsa ruumiin, Tyfon sen jälleen
saapi valtaansa ja silpaisee moneen kappaleesen, jotka hajottaa ympäri
maata; vaan Isis niitä suurella vaivalla kokoilee ja löytääkin kaikki,
paitsi yhden ainoan (Kalevalassakin on Lemminkäinen ensin "pikkuista
vajalla, yhtä kättä, puolta päätä, paljo muita muskuloita, siihen
henkeä lisäksi"). Sitten Isis hautaa puolisonsa jäsenet: mutta
Osiriista tulee Manalan hallitsija, ja hänen kohtalonsa on siis
eduskuvana ihmisen kuolemasta ja elämästä tuolla puolella hautaa.
Mutta, vaikka Tuonelan valtiaana, palajaa Osiris vielä maan päälle ja
varustaa poikansa Horon (Horoskin on aurinko) taisteluun Tyfon'ia
vastaan, joka vihdoin voitetaan. Samaten myös Dionysos Zagreys revitään
palasiksi, mutta tointuu uuteen eloon. Toisia yhtäläisyyden kohtia
Lemminkäis-tarun kanssa tavataan germanilaisissa myyteissä. Niinkuin
Sigfried on luopunut Brunhildasta ja uudessa lemmenliitossa saapi
surmansa, samoin tuho tapaa lieto Lemminkäisenkin koetustyössä uuden
morsiamen saavuttamiseksi, sen jälkeen kuin hän on hyljännyt
ensimmäisen puolisonsa, Kyllikin. Baldur'in tarusta taas muistuttaa tuo
sokea paimen, Märkähattu, joka Lemminkäistä vastaan nostaa vesikyyn,
samoin kuin sokea Hödur skandinavilaisessa tarussa ampuu Baldur'in
kuoliaaksi. Arvata sopii siis, että kaikki yllämainitut myytit ovat
muodostuksia samasta ikivanhasta luonnontarusta, joka on levinnyt mitä
erisukuisimmille kansoille, jollei asiaa käy selittäminen sillä tapaa,
että eri kansojen mielikuvitus samalla edistyskannalla tuottaa
yhtäläisiä aatoksia.
Muutoin aurinko-myytti meidän tarustossamme on muodostunut myöskin
toisella, Suomen kansalle omituisemmalla tavalla, nimittäin
Sampo-runoissa; sillä että Sammolla, tuolla ihmeellisellä, onnea
tuovalla taikakapineella ei tarkoiteta muuta kuin aurinkoa, maailman
elähyttäjää, valon ja hedelmällisyyden lähdettä, pidän jotensakin
taattuna tosi-asiana; ainakin on tämä käsitystapa luontevampi ja
uskottavampi kuin ne monet muut selitykset, joita eri aikoina on tuotu
esiin.[9]
Näistä esimerkeistä näkyy, miten samat alku-aatokset voivat ilmaantua
eri kansoissa ja miten kukin kansa pukee ne eri muotoon. Luonnon-ilmiöt
antavat vaan tarujen alkupiirteet; kun kertomusten loimi niinmuodoin on
valmis ja niiden oikea merkitys on unohtunut, silloin kansan
kuvausvoima siihen kutoo monenlaisia kaunistuksia, kehitellen vapaasti
henkilöin (jumalain tai sankarein) luonteita ja tapausten sivuseikkoja,
jopa keksien ihan uusiakin tapauksia. Vaan tuleepa siihen lisäksi vielä
toinenkin tärkeä aines. Kansan taruintuotto-voima ei rajoitu
yksistään luonnon-ilmiöin itsiöittämiseen, vaan ottaa myös
muodostaaksensa kansan historiallisia muistoja, jotka osittain sulavat
yhteen vanhojen luonnonmyyttien kanssa, osittain antavat aihetta uusiin
kuvaelmiin. Niinpä Iliaan perustuksena nähtävästi on muisto jostakin
suuresta taistelusta Euroopan Kreikkalaisten ja Vähä-Aasian
rantalaisten välillä. Aurinkojuttuun Sigfried'istä on Saksalaisten
kansallis-epopeassa sekaantunut paljon aineita kansainvaellusten
aikakaudelta ja nämä tarinat ovatkin sille sen varsinaisen värin
antaneet. Vihdoin meidän omaankin epopeaamme, vaikka se pääluonteeltaan
on tarun-omainen, kenties on yhtynyt joitakuita historiallisiakin
aineita.
Kansojen lapsuuden aikoina on ihmishengellä erityinen taipumus
henkilöiksi kuvaamaan kaikkea, mikä sen huomioon koskee. Ylempänä
selitettiin, kuinka kansat tällä lailla luovat jumalansa ja haltiansa
ja näiden ympäri kietovat kirjavan taruverhon. Heidän ominaisuuksiaan,
heidän tekojaan mielikuvitus maalailee yhä heleämmillä väreillä, niitä
sommitellen vaihteleviksi satukuviksi. Samalla tavoin kohtelee se myös
historiallisia muistojansa. Kansat asettavat mielellään elonsa ja
olonsa ihannekuviksi mahtavia sankareita, joissa näkevät henkisen
voimansa ja etevyytensä toteutuvan. Nämä edustavat avaroita aloja,
pitkiä jaksoja heidän entisestä elämästään, ja väsymättömänä
mielikuvitus yhä tarkemmin kuvailee näiden sankarien luonnetta,
koristelee heidän muistoansa erityispiirteillä. Usein nuo sankarit ovat
todellisia henkilöitä, joiden suuremmat tai vähemmät ansiot
kansantarina ylentää monta vertaa merkillisemmiksi, kuin ne ovat
olleetkaan; useinpa kansan mielikuvitus myös asettaa vapaasti
keksittyjä sankarinimiä sen eri edistys-asteiden osoittajiksi. Nämä
historianperäiset tarinat pannaan enimmiten yhteyteen jumalaistarujen
kanssa, joihin ne monenmoisilla säikeillä tuhatkertaisesti kietoutuvat.
Vaan tämä mielikuvituksen toimi ei tarkoita ainoastaan entis-aikoja.
Taruintuotto-voima on ainiaan vireillä. Historiallisellakin ajalla ovat
kansat kerkeät valaisemaan lempisankariensa elämää mielikuvituksen
loisteella tahi päinvastoin mustilla varjoilla peittämään niitä, jotka
ovat joutuneet heidän vihansa alaisiksi. Vielä tänäkin päivänä voimme
havaita samaa taipumusta niissä lukemattomissa pikkujutuissa, joita
kertoellaan sekä mainioista että maineettomista henkilöistä. Jos
luonnonvoimien ja siveellisten aatteiden itsiöittäminen paraasta päästä
ilmaantuu luonnon-omaisissa uskonnoissa eli niissä, jotka ovat
yhtaikaisia itse kansojen keralla ja omituiset kullenkin eri
kansakunnalle, niin tämä historian-omainen taruin-tuotto yhtyy
etupäässä noihin yleismaailmallisiin uskontoihin; jotka syntyvät
edistyneemmissä oloissa, kypsyneemmän hengen viljelyksen hedelminä,
sekä leviävät useampiin kansoihin, tarkoittaen yleis-inhimillistä
maailmankäsitystä. Itse uskonnonperustajaa tai hänen lähimpiä
seuraajiansa ympäröidään yhä laajenevalla taru- ja ihmekehällä ja
näille lisäyksille annetaan aikaa myöten yhä enemmän arvoa uskonnon
itse oppirakennuksessakin. Kaikki uskonnot synnyttävät ympärillensä
jonkunlaisen tarukehän -- eipä Muhammedinkaan perin deistinen oppi,
joka muutoin ei suo kuvausvoimalle paljon valtaa, ole voinut tätä
kohtaloa kokonaan välttää --; sillä uskonnolla ylipäänsä näyttää siihen
olevan luontainen taipumus, kenties siitä syystä, että paljas tunne,
joka on uskonnon alkujuuri, välttämättömästi tarvitsee mielikuvituksen
apua, joka voipi antaa sen hämärille liikunnoille määrätyn muodon ja
suunnan. -- Mutta samallaista taruin-tuottoa havaitaan myös
ulkopuolella uskonnon alaa. Historiantutkijan on usein vaikea eroittaa
tosi-asiat niistä lisä-aineista, joilla kansan mielikuvitus on ne
höystyttänyt. Tunnettu on esim., kuinka paljon sadun-omaista ainetta
Saksan kansa on koonnut Kaarlo Suuren ympärille ja kuinka
Schweiziläisten muinaistarina on runsailla kuvaelmillaan verhonnut
heidän isänmaansa vapautuksen. Samallaisia esimerkkejä sopii mainita
meidän omasta historiastamme. Tunnetussa Kantelettaren runossa
lauletaan, miten Venäjän hallitsija, "Iivana iso isäntä", valloitti ja
hävitti Viipurin linnan ja ruotsalainen päällikkö, Matti Laurinpoika,
pelasti itsensä pakenemalla. Vaan Viipurin linnaa, kuten tiedetään, ei
ole koskaan hävitetty: tässä kohden kansan mielikuvitus ei ole
lisäyksillänsä koristanut todellisia tapauksia, vaan on suorastaan
luonut uusia.
Näin kansojen tarut ja tarinat[10] paraasta päästä vuotavat kahdesta
lähteestä: luonnon-ilmiöin jumaloitsemisesta ja historiallisista
muistoista. Toiselta puolen luonnonvoimia kuvataan ihmisenkaltaisiksi
olennoiksi, personallisiksi jumaliksi, jotka itsekukin saavat erityisen
luonteensa ja toimensa ja niinmuodoin tulevat siveellisten aatteiden
kannattajiksi sekä vihdoin myös saattavat alentua puolijumalien tai
tavallisten ihmisten vertaisiksi. Vaan toiselta puolen taruin ja
tarinain alkuperä on siinä, että muutamia kansan mielisankareita, joko
todenperäisiä tai kuvausvoiman tuottamia, asetetaan sen entisyyttä
edustamaan ja heidän ympärillensä kiertyy sen historialliset muistot
tahi että mielikuvitus kietoo tarukiehkuroitansa historiallisen ajan
henkilöin ja tapausten ympäri. Sivumennen mainittakoon vielä, että
taru-aineet muullakin tavalla voivat lisääntyä, niin esim. eduskuvien
eli symbolien kautta, kun taki tahallaan pannaan joku esine
merkitsemään jotain henkistä aatetta, jota muutoin on vaikea sanoin tai
kuvin selittää, ja tämän esineen alkuperäinen merkitys viimein unohtuu.
Eduskuvia tavataan paljon esim. Muinais-Egyptiläisten mytologiassa,
jonka haukan- ja koiranpäiset jumalat enimmiten ovat saaneet muotonsa
tällaisen symbolioimisen johdosta. Taruin-tuottoa on myös abstraktisten
käsitteiden kuvaaminen personallisiksi olennoiksi; tämä tapahtuu vasta
sivistyksen myöhempinä kehitysjaksoina, kun ajatus jo rupeaa saamaan
voiton kuvausvoimasta. Sellaisen aikakauden tuotteita ovat
Kreikkalaisten Nike, Roomalaisten Victoria, niin myös Psyche,
Plutos y.m.