Tähti tähtien, sun totta
taasko syliin suljen, oi!
Kuilu kuutta, auringotta,
eron yö min tuskan toi!
Riemujeni siskosielu,
ah, sua armast', ihanaa!
Muistuu menneen tuskan nielu, —
säikyn onnen saavuntaa.
Maailma kun kauko-aluin
uinui povell' Iäisen,
loi hän korkein luomishaluin
elon ensi huomenen,
lausui: tulkoon! Luomis-aamuun
tunki tuskan vaikerrus:
hauraan todellisen haamuun
muuttui, murtui kaikkeus.
Koitti valkeus, yön piiri
karkkos sitä kammoissaan,
eroon elementit kiiri
kaikki kauas toisistaan.
Kunkin tietään vailla ohjaa
synkkä hourehorros vei
kuiluun, kuss' ei äärt', ei pohjaa,
kaipaust' ei, sävelt' ei.
Tyhjyys! Mykkyys! Ensi kerran
itse Luoja yksinään!
Silloin sääti armo Herran
aamuruskon säihkymään:
kutoi helskyttäin sen hempi
heljät kirjokimmelteet,
jälleen toisihinsa lempi
liitti eroon-eksyneet.
Omaansa kaikk' etsii, janoo
jälleen yhdeks yhdyntää;
katse, tunne hehkuin anoo
ääretöntä elämää.
Olkoon saatu ottamalla,
kunhan iki-omaks saa!
Nyt me luomme, laatkoon Allah,
luomme Luojan maailmaa.
Luokses siivill' aamuruskon
toi hän sen, ken ikävöi;
kaikk' yön tähdet lemmen, uskon
liiton vahvaks sinetöi.
Käymme riemun, tuskan teitä
valioina päällä maan,
'tulkoon' uus ei enää meitä
eroittaa voi milloinkaan.