Ei huku mikään olevainen!
Ain' elää kaikess' Ainiainen,
sa _olet_, siitä onnes saa!
Sill' ikuist' on se: aarteit' elon
lait kaitsee, kehää hehkun, helon,
mi kaikkeuden kaunistaa.
On tosi ammoin löytty, siit' on
sinetti jalon henkiliiton;
sen turvaa vanhaan vakuuteen!
Maan lapsi, ylistystä kantaa
saat Viisaalle, ken kiertää antaa
sen aurinkoa siskoineen.
Sisimpääs sitten katso: siellä
on keskus, jot' ei kenkään kiellä,
epäile, kelvokas ken on.
Siell' ohjaa vaill' ei vaapu jalo,
sill' aate-rientos päivän valo
on tunto orjuuttamaton.
Min aistejas sa luottain käytä,
ne eivät väärää sulle näytä,
jos taju tarkka valvoo vaan.
Sees katse sull', ei huolenharmaa,
vaellus notkeaa ja varmaa
kautt' olkoon kasvurunsaan maan.
Sen siunaust' äl' ahmi, tuhlaa;
miss' elo viettää elon juhlaa,
myös järki myötä olkohon.
Niin kaikki mennyt pysyy, säilyy,
eelt' uus jo päivä elää, päilyy,
ja hetki ikuisuutta on.
Jos vihdoin voitit voittelosi
ja tunne tuo sun täyttää: tosi
on vain, mi tuottaa hedelmää,
yleisen mittaat laidan, laadun:
se pitää suunnan kerran saadun,
siis harvinten sa joukkoon jää!
Ja vanhastaan kuin vaistoin aroin
loi lemmentyönsä, laumaa varoin,
ain' aatteen, mietteen, runon mies,
on kaunein palkkas: sielut kunne
tiet' etsii jalot, eeltä tunne,
se toivotuin on työs ja ties.