Laine on lattia, veet silosiltana. Näyttämö uusin
äyrähien lomass' on päivän-loistehinen.
On kuni unt' ihan ois! Kuvakarkelo tuoll' elon kaiken
viehkeä, vallaton käy, tottakin on vakavaa.
Vuossadat näimme me noin jääjähmeät, tunne ja järki
vain syvä-uomissaan soljuen kuin uness' ui.
Pinta se vain radat kaikk' elon kiertävät, kaartavat määrää;
lie silo, vaarojen ken vaanivan aattelikaan!
Kilvaten toinen toist' yhä etsivi, väistävi; kaikkein
saartaja turvainen tuo tasatanner on vain.
Vilskuen liukuu kaikk' ohi, mestari, oppilas innoin,
myös väki muu, välimaa, keskuskerta jok' on.
Näyttää saa joka mies, mihin pystyy; moite ja kiitos
estää ei tätä voi, tuot' ei määrähän vie.
Nälvijät mestarien, hutiluksien huutajat kunp' ois
vimmaa täynn' avutont' ääress' ähkyen nyt!
Oppilas, emmit, liukkaampaa sinä kalvoa kartat.
Malttia! Kerran kai myös radan riemu sa liet.
Varma et viel' ole, vaan siro mielisit olla jo? Turhaan!
Voiman valmihin vain verhona viehätys on.
Langeta kuolollisten on kohtalo, alkajan niinkuin
mestarin; tällepä on vaaraisampi se vain.
Jos radan reippahin kaatuu, soi remu rantojen, on kuin
kooll' olutpäin, savusuin voitetun ilkkujat ois.
Liukuos vain ilomiell', avuks alkajan käy, ihaellen
katsele mestarihin, nauttios päiväsi noin.
Kas, kevät kerkee taas; jääkanttaan virta jo kalvaa,
ylt' yhä armaamman auringon terä syö.
Poissa jo on suku tää, menojaan meni kirjava seura;
laivuri tai kalamies taas peri vellovat veet.
Jääteli mahtava, vain alas ui! Jäälauttana jollet,
niin meren saavuttaa kai pisaroina sa voit.