Vain tajun muoto, sen tunnen, on aika, on paikka, kun armaan
kanss' iki-äärettyys näät sulo soppi on tää.
Työläs on taipumus voittaa, vaan kera jos vähitellen
tottumus juurtuu myös, niin se on voittamaton.
On tosi rakkaus vain se, jok' on sama ainian, sille
kaikki jos suodaan tai kaikki jos silt' evätään.
Virkkoi Kauneus: "Miks, oi Zeus, olen kuihtuva?" — "Katsos,
vain elon kuihtuvan soin kukkia", vastasi Zeus.
Kuuli sen lempi, ja kuuli sen kukkaset, kaste ja nuoruus,
eest' ikivaltiahan itkien lähtivät pois.
Marjoja poimii mies elon puust', omenoinapa onnen
ei moni oksallaan hohtele, houkuta luo.
Säätele valtikan all' elo, toimi ja työ, kera Muusain
armas, vallaton vain Amor leikkiköhön!
Vain kokonaisuuteen pyri! Siksi jos itse et kehkee,
kuin jäsen toimelias jää sitä palvelemaan.
Keksiä itse on suurta, mut onnekas keksimä toisen,
jonk' iloll' oivallat, yht' omas eikö se ois?
Nuort' iloll' etsii vanha ja vanhaa nuori, mut yhteen
intopa voimakkain ain' ikävertoja vie.
Mielees arvokkaan kuva talleta! Kautt' avaruutten
tähtinä loistamahan luonto ne kylvänyt on.
Ihminen onnekkain? Se, ken arvaa ansiot toisen,
riemut vierahien nauttia voi ominaan.
Paljon tuo sekä vie ajan virta, mut ain' omas olkoon
kiintymys oivinten, riemusi, rikkautes.
Aatteilunne jos oivaltais ihanteet iki-ylhät,
luonto se ansaitun arvon teiltäkin sais.
Niin, ketä uskoa? Sen sanon, vilpitön ystävä: usko
vain elämää; syvä niin muu sana, saarna mik' ois?
Ennen turmiokas tosi kuin etu hankkima harhan.
Haavoja jos tosi tuo, lääkitä myös se ne voi.
Haittako harhast' ois? Ei aina! Mut harhaelusta
aina on. Kuink' iso, tien päässäpä ilmi se käy.
Lapset vieraat ei ole rakkaat kuin omat kuunaan;
harhapa, laps oma, niin kasvanut on sydämeen.
Pois samankaavaisuus, vaan korkein kaavana kunkin!
Siis miten? Määränä sull' itsesi täyttymys on.
Aistia miks ylen harvoin on neron myötä? Se voimaa
säikkyvi, suitsiin taas ei nero suostua voi.
Jatkaa maailmaa ei järkevät voi esitelmät,
synnytä myös ikin' ei taiteen luomiakaan.
Korkean alhaiseen miten mieless' ihmisen liittää
luonto? Se turhuudell' iskostaa loman tuon.
Joukkoa tuntehikasten en kuunaan uskonut; niistä
kehkee, niiksi kun käy, kehnoja veikkoja vain.
Ken joka säädyss' on valiostoa? Mies tasapainoon
taipuva ain', alun jos minkäkin ottanut ois.
Ken jäsen arvokkain on valtion? Porvari oiva;
muoto mi konsaan lie, aines on hän valioin.
Taito jos ylhääll' ei asu, alhaall' ei hyvä tahto,
niin väkivalta jo lait purkavi, lausuvi myös.
Näin tasavaltoja, oivin on niistä se, miss' etu ei, vaan
taakka ja työ osa on valtaa hoitavien.
Koht', edun jos kukin vain oman tuntee, myös edut toisen
tunnustaa, alull' on rauha jo ainahinen.
Ken toki tyytyisikään vain ansaittuun osahansa?
Niinp' iankaikkinen teill' on sodan aihe ja syy.
Paatuvi yksilö, julki jos soimaat, paatuvi joukko,
jos sitä kiitellet julki sa joukkona vain.