Noin mitä reutoo kansa ja kirkuu? Syödä se tahtoo,
lapsia laittaa, myös ruokkia nuo, miten voi.
Tuost' opi, kulkija, noin koton' itsekin tee! Yli siit' ei
kiipeä ainoakaan, kuinka jos koittakohon.
*
Lahkoa kuin meren hiekkaa saa joka houre — on hiekkaa
hiekka; sen helmi on, kell' ystävä mielevä on.
*
Maa alasinta ja valtias maan vasaraapa hän vastaa,
kansa se keskell' on, kuin levy kupruelee.
Voi levy-parkaa, jos sokot iskut vain sitä noin näin
kolhivat, valmiiks ei konsaan kattila käy.
*
"Nouse jo!" Hiljaa! Anna mun nukkua! Syy mikä tääll' ois
valvoa? Laaja jos on vuode, ah, tyhjä se on.
Nummet on Sardinian, kuss' yksin nukkunet, tarhat
Tiburin, kuss' unet pois armahin kuiskaelee.
*
Löysikö harras tuo pyhimystään toiviolainen?
Kuulla ja nähdäkö sai ihmehien tekijää?
Ei, hänet aika jo vei, vain jäännös jäi joku talteen,
kallon, luunikamaa vain pari nähdä sa voit.
Toiviotiellä me kaikki Italian etsijät käymme:
palvotut luumurut on riemuna uskovien.
*
Hauskaa on runotyö; kovin kallis vain huvi: kasvaa
kirja, sekiinit sen kiireemmin hupenee.
*
Vieroin aina, jos kuuluttaa vapautta ken alkoi;
näät oma valtapa vain häll' oli pyytehenään.
Mont' unes on vapauttaa — myös monen orjako olla!
Saat tuta: vaaraton ei leikki se lie. Koe vain!
*
Kohtalo mulle mit' aikoo? Tuot' ylen uskaliast' ois
tutkia; paljoakaan näät monest' eipä se tee.
Aikoi kai runoniekkaa — ehk' ois luontunut aie,
ellei kieli jo ois estäjä voittamaton.
*
Päivä kun kolkkoja hetkiä vain suo peittyen pilviin,
kuink' ilon-äänetön koht' on joka polku ja tie!
Kun sade kulkijan saavuttaa, miten armahan suojan
maatalo suo! Sulo-unt' yön vihasäälläkin suo!
Taaspa jo saapuvi Koitar; pois pian häätele pilvet
otsaltas, ole sees, kuin emo luontokin on.