Nikias, mies ylen oiva, sa lääkäri ruumihin, sielun,
niin, kovin sairas lien, vaan apus ankara on.
Neuvoa noudattaa, ah, multa jo raukeni voimat:
yksinp' ystäväkin nyt minust' on vihamies.
Kuin kumoaisinkaan sanas! Sen sanon itse ma kaiken,
tuimemmin sanon kuin sun sanas kartteliaat.
Vaan alas kallion kaltaalt', ah, vesi vinhana syöksyy,
ei puron laineet voi hillitä laulelojaan.
Ken rajumyrskyn kahlitsee? Meren aaltohon eikö
pois sinikaareltaan korkea päiväkin käy?
Niin ylt'ympäri luonto se lausuu: Myös sun, Amyntas,
ylläs on ankarat lait valtojen vaskisien.
Liennytä otsaltas rypyt, ystävä, kuule, mit' eilen
tuolla mun oppia soi puu puron vierellinen.
Ennen täynn' omenoit' oli, nyt joku ainoa; syynä
köynnös on kukkea tuo, puun väkipaulojatar.
Veitsen kiskaisin minä käyrän, viiltävän, silvoin
virpiä, rönsyjä, pois puusta ne tempoelin;
vaan heti kammahdin: syvä, haikea huokaus kuului,
kuiskiva vaikerrus vaisujen latvojen soi:
"Tarhasi tuttua uskollist' älä raatele, jolta
niin monet nautinnot varhain poikana sait.
Oi, älä raatele noin mua! Virvikön tuon tuhotessas
mult' elon sun tyly työs, sun väkivaltasi vie.
Hentoa enkö sit' itse ma hellien vaalinut? Eikö
kuin omat mulle sen ois lehväset? Kuinka ma en
lempisi tainta, mi vain mua tarviten varttani hiljaa
voimin kaihoavin kietovi? Kas, tuhat on
virpeä versoillut, tuhatt' on monen mont' elämääni
tunkenut säikehiään, irtoamatt' ikinään.
Mult' elatuksen vie, mitä tarvitsen ma, se nauttii,
niin ydinvoimani, niin sieluni mult' imi pois.
Suotta jo kostua vain koetankin, valtava juuri,
ah, elinnestett' ei nostata puoliakaan.
Vieras turmahinen, tuo rakkahin, ehti jo ennen,
syyssadon voiman pois multa jo vei veronaan.
Latvaan tuoreutt' ei tule lainkaan; korkeat kuihtuu
tutkaimet, puron yll' oksa jo kuivunut on.
Niin tuo paulojatar elon mairii mult', osan, onnen,
pyrkivän voimani pois, toivoni mairivi pois.
Tuntoni täyttää vain tuo kietoja, suo ilon kahleet,
suo korut surmaiset versojen vierahien."
Nikias, veitsesi pois! Oi, koitoa säästä, mi hiutuu
lemmen hurmiohon, pakko on niin, halu niin.
Kaikk' ihanaa on tuhlaus; suo ihaninta mun maistaa!
Huoliko hengestään konsaan lempivä ken?