Hovipoika:
Mihin noin meno lie,
soma neito, sulLa?
Mikä nimesi?
Myllärinneito:
Ulla.
Hovipoika:
Mihin siis, mihin tie,
vasut, haravat myötä?
Myllärinneito:
Isän niityll' on työtä,
isän heinämailla.
Hovipoika:
Ypö-yksinkö noin?
Myllärinneito:
Rehun pois haravoin,
se vain sit' on vailla.
Ja sitten puutarhaan käyden
jo kypsiä päärynöitä voin
vasun poimia täyden.
Hovipoika:
Lie hiljainen lehvämaja siellä?
Myllärinneito:
Jopa toinenkin vielä
sen toisessa päässä.
Hovipoika:
Tulen sinne ma salaa,
sydänpäivän kuumassa säässä
se meille varjoa valaa;
siell' armaasti kätkössä siimehikkäässä —
Myllärinneito:
Sep' ois juorulle herkkupalaa!
Hovipoika:
Me vaivumme vasten povea povi.
Myllärinneito:
Ei sovi!
Näet myllärinneittä ken suutelee,
heti kohta itsensä ilmaisee.
Puku kaunis, tumma ois
perin kirjava tuota pikaa, —
sitä en toki sois.
Verralle verta, niin ei tule vikaa!
Se on minun uskoni horjumaton.
Rakas mulle mylläripoika on —
sen mekkoa ei se likaa!