Mun suokaa valkokaapu kantaa,
_kuvastaa_, kunnes _olla_ saan!
En kauan käy maan kauniin rantaa,
vaan riennän kotiin rauhaisaan.
Pään hetkeks siellä lepoon painan,
taas aamun raikkain silmin nään;
pois annan puhtaan verholainan,
vyön, seppeleen ma silloin tään.
Ja siell' ei kysy miestä, naista
olennot taivaan-ihanat,
pukua kanna kaihtavaista
ei ruumiit uudet, kirkkahat.
Vaikk' osa mull' on helpoin, parhain,
ma kyllin kärsin, kyynelöin;
surusta vanhenin ma varhain,
iäistä nuoruutt' ikävöin.