Tuhannet kerrat nousen
ma harjalle vuoren tuon
ja sauvani nojassa seison
ja laaksohon katseen luon.
Ja sitten laumaani seuraan,
sitä koirani vartioi;
olen laaksoon tullut, en tiedä
miten sinne jo tieni toi.
On kaunokukkia siellä
koko niitty kirjavanaan;
minä kukkia taitan, en tiedä,
ne kelle ma annankaan.
Sadekuurolta, myrskysäältä
puun alla ma suojan sain.
Ovi tuttu tuolla ei aukee:
ja kaikki on unta vain.
Majan tuon yli kyllä välkkyy
vesikaari kaunoinen!
Vaan mennyt on mielitietty
taa maitten, manterien.
Ja kauemmaksikin vielä,
lie mennyt mertenkin taa.
Ohi riennä, laumani, riennä!
Suru paimenta painostaa.