Puron hiekalle heityn — se heljänä hohtaa!
Mun sylini aueten aaltoa kohtaa,
ja rintaa se kietovi kaihoavaa;
taas lietona liukuu jo pois puron uomaan,
uus aaltopa rientävi suutelon suomaan:
niin riemuihin riemut ne vaihtua saa.
Vaan sult' elon kultaiset tuokiot, keito,
ah, huljuvat hukkaan, kun armahin neito
sun unhotti orpohon kaipaeluun!
Oi, kutsu ne taas, ilot entisen aikas!
On toisella huulien hurma niin raikas,
kuin tuskin ol' ensiksi suudellun suun.