Muuan talonpoika vastasi: »Sitähän kaikki kyselevät, vaan vastausta en
ole keltään kuullut.»
»Eikö hän tullut sinua vastaan?» kysyi Elias. »Ehkäpä hän on rientänyt
leiriin.»
»Ei», virkkoi toinen, »kyllä hän on täällä päin, siellä on kaikki
hukassa, tulta ja savua vain on leirin paikalla. Sinervämäen luona
koetimme uudestaan vastustaa, mutta meidän joukkomme ei järjestynyt;
venäläisiä oli liian paljo. Kaikki sankarillisuus oli turha vaiva.»
»Onkohan sitte Miihkalikin hukassa?» kysyi Kaska suruissaan.
»Hänen kätensä oli tänään heikko», sanoi Elias, »ja kasvonsa kalpeat.
Suokoon Jumala, ett'eivät olisi vanginneet häntä elävänä.»
»Suuret palkinnot oli luvattu hänen päästänsä. Liian hyvä hän olisi
kuolemaan muuten kuin sankarin tavalla!» kuului ääniä joukosta.
Torven ääntä ja huutoa kuului kukkulalta. Miihkali astui sieltä nopeasti
alas pienoisen joukon kanssa, jonka oli ehtinyt koota ympärilleen. Hän
oli pistänyt punaisen vyönsä miekkansa kärkeen ja kantoi asettansa
pystyssä, niin että kapea vyö liehui kuin sotalippu aamutuulessa.
»Tuolla hän on! Tuolla! Miihkali! Vieläkö elät nähdäksesi meidät täällä
suruun vaipuneena?» huusivat miehet alhaalta ja Miihkali vastasi:
»Kyllä minä elän ja tapaan teidät surun vallassa.»
»Ei tässä juuri enää taida olla toivon varaa», sanoi Kaska, mutta toinen
ääni vastasi:
»Missä sydän vielä sykkii sankarien rinnassa, siellä on aina toki
toivoakin. Näytä meille tietä, Miihkali, niin me seuraamme sinua! Eikö
niin miehet?»
Mutta synkän näköisenä vastasi Miihkali: »Jumala ei tahdo suoda meille
voittoa. Tähän päivään asti olen ilolla koonnut teitä ympärilleni, vaan
nyt pelkään Herran olevan teitä vastaan minun tähteni. Sentähden ei pidä
olla kellekään häpeäksi, jos hän valitsee toisen päällikön, eikä
kenenkään pidä uskaltaa häväistä minua siitä, että minä päästän teidät
vapaaksi. Menkää rauhassa ja valitkaa itsellenne toinen päämies.»
Mutta kuului vastustavia ääniä: »Ei, ei niin! Teidän pitää pysyä meidän
kanssamme! Vai onko täällä ketään, joka toisin ajattelee? Hän astukoon
kohta esiin!»
»Parempaa päällikköä emme koskaan saa.»
Miihkali vastasi: »Katsokaamme kaikkia sen verran valoisena ja pimeänä,
kuin todella on. Kun me Isonkyrön taistelun jälkeen vähän hengähdimme ja
kivekkäinä kokouduimme tänne maata puolustamaan, silloin huomasimme
Tarhianjärven kannaksen siksi paikaksi, joka paraiten soveltui meidän
aikeillemme. Me kaivoimme ja linnotimme itsellemme tänne paikan, me
kestimme kauan ja vallitsimme seutua, mutta nyt on se paikka menetetty.
Mistä ei ennen kukaan päässyt luvatta ohi, se paikka on nyt vihollisella
ja siitä tie avoinna sen kulkea läpi koko maan. Meidän valtamme on
loppunut Suomen sydämestä.»
»Mutta ei heidän pidä saada rauhaa nauttia siitä voitosta?»
»Ei, ei yhtään rauhaa yöllä eikä päivällä. Maa on meidän!» sanoivat
miehet joka taholta.
»Tahdotteko kaikki samoin?» kysyi Miihkali.
»Tahdomme!» vastattiin raikkaasti.
»Hyvä, jos kaikki olemme yksimieliset», jatkoi päällikkö. »Långström ja
Kärkisudd taistelevat pohjoispuolella ja Löfving tekee parastansa
etelässä; koettakaamme me sitte Jumalan nimessä kestää sisämaassa.»
»Eikö niin, miehet, me seisomme eikä kukaan väisty?» kysyi joku ja
toiset vastasivat:
»Kyllä me seisomme niin kauan, kun hengissä pysymme.»
»Kiitos urhoollisuudestanne, sotatoverit!» sanoi Miihkali. »Se kirkastaa
kuin lämmittävä aurinko miehen vaipuvaa rohkeutta. Pysykäämme siis vielä
kerran yhdessä ja taistelkaamme kuin miehet Ruotsin kuninkaan ja Ruotsin
lain puolesta ja turvatkaamme niitä Suomelle!»
»Maa on meidän, kirkko ja laki ovat myöskin meidän, eikä kukaan saa
niitä meiltä ryöstää!» kuului miesten joukosta.
Koko tämän ajan oli Elias seisonut yksin ja vaiti. Nyt kysyi hän
kolkosti: »Sallitaanko yksinäisenkin puhua?»
»Tässä ei mikään sido vapaata miestä», vastasi Miihkali ja Elias jatkoi:
»Minä seisoin voimakkaana ja luotin itseeni niin kauan, kun koko maa
katseli meihin toivolla ja luottamuksella. Nyt maa itse vetäytyy pois ja
pyytää Jumalalta itselleen armoa semmoisesta avusta, kuin me sille
annamme. Mutta missä kansan usko ja luottamus ei ole tukena, siinä on
kaikki hukassa. Meidän lippumme ei enää kulje voittoon, vaan kuolemaan,
vietäköönpä sitä minne päin hyvänsä.»
»Tosin», vastasi Miihkali, »maa kärsii ja sille kostetaan meidän
voittomme. Mitä vastaatte siihen, miehet?»
Eräs vanhimmista vastasi: »Eihän nälkäistä nukuta eikä surulle kannata
nauraa, mutta minä sanon niinkuin teidän veljenne Yrjö, sankareista
sankarillisin: Toden totta maa pettää miehen, jos mies pettää maat.
Kaikkien, jotka täällä elävät, täytyy kärsiä meidän kanssamme
tulevaisuuden tähden.»
Toinenkin astui nyt esiin, sanoen: »Eipä sovi miekan levätä niin kauan,
kun meillä on käsiä sitä liikuttaa.» Ja kolmas lausui: »Tietysti on
sotilaan velvollisuus taistella maansa puolesta niin kauan, kun on
voimia jäljellä.»
Mutta Elias pysyi kuitenkin omassa ajatuksessaan. »Suuret sarvet ovat
härjän kunnia, ja kun sankarit taistelevat, vapisee pelkuri, mutta
kullakin työllä on oma aikansa: ken ei huoli viisauden neuvoista, saa
vuodattaa verensä hulluuden miekkaan.»
»Sodan ammatti on meidän työmme, ja missä velvollisuudesta luovutaan,
siinä ei ole onneakaan!» huudettiin hänelle vastaan.
Nyt oli jo Miihkalin päätös valmiina. »No, Jumalan nimessä sitte!» sanoi
hän. »Vuodata vielä vähän aikaa vertasi meidän kanssamme, oma maamme!
Rukoilkaa, miehet, Jumalaa, ett'ei hän, jolla valta on, ottaisi
henkeämme niinkuin vaipuvia aaltoja, joista ei jää mitään merkkiä
jäljelle. Heittäkööt nämä myrskyt rannalle ijankaikkisuuden ja
katoomattomuuden siemenen niille, jotka meidän jäljissämme huokaillen ja
ikävöiden astuskelevat Suomen maita! Eespäin kukkuloille!»
Miihkali kääntyi etelää kohti ja miehet seurasivat häntä Ampialan
korkealle harjulle päin. Mutta eivätpä he ehtineet pitkälle, kun jo
kasakoita ja jalkaväkeä syöksyi heidän päällensä. Vaikka suomalaiset
sankarit olivatkin väsyneet ja liian vähälukuiset mahtavaan viholliseen
verraten, pääsivät he taistelemalla kuitenkin rivien läpi, mutta siinäpä
myöskin kaatui toinen toisensa jälkeen, niin että viimein olivat
ainoastaan Härkmanin pojat ja Elias jäljellä. He koettivat paeta
läheiseen torppaan, mutta siinä oli ainoastaan sauna säilynyt
hävitykseltä; siihen he nyt pyrkivät. Viholliset ajoivat heitä takaa.
Joka hetki oli kallis, mutta yht'äkkiä loppuivat Eliaksen voimat.
Monesta haavasta vuotaen verta vaipui hän maahan, sanoen: »Älkää minun
tähteni viipykö, rientäkää vain eteenpäin, minä en enää jaksa.»
Sanaakaan virkkamatta kumartui Miihkali, Yrjö auttoi, ja muutamassa
silmänräpäyksessä oli Elias kätkettynä vesakkoon. Siellä Miihkali vielä
kerran ojensi hänelle kätensä, sanoen viimeiset jäähyväiset ja viime
terveiset Elinalle. Samoin antoi Yrjökin kättä, ja sitte veljekset
riensivät edelleen. Jo olivat he perillä, Miihkali oli jo saunassa ja
Yrjö oli kumartumassa ovesta sisään, vaan silloin eräs venäläinen, joka
oli pistänyt hopealuodin pyssyynsä, laukasi häntä kohti. Luoti osui,
lävisti vasemman rintakehän ja pysähtyi selkään. Venäläinen riemuitsi:
»Pyhä Nikolai kuuli rukoukseni! Vihitty luoti tarttui. Nyt on tuo
haavottumaton voitettuna!» Mutta eipä siihenkään vielä taistelu
päättynyt, vaikka pikku sauna oli jo piiritettynä. Iskuja sateli ovella
ja musta veri juoksi virtanaan sekä hyökkääjäin että puolustajain
haavoista. Yrjön käsi oli hervakka, mutta Miihkali taisteli kuin mies ja
kaatoi vielä viime hetkenään monta; vaan herposivatpa viimein hänenkin
voimansa. Tukeuttava savu ympäröi hänet, viholliset olivat sytyttäneet
saunan tuleen. Pimeä oli öinen taivas, kuu ja tähdet olivat kadonneet,
mutta Ampialan harjun töllistä levisi kamala, punertava valo avaruuteen.
Palavia tuohia lenteli ympäri ilmassa, kunnes viimein katto putosi ja
sitte kaikki näytti vain sammuvalta roviolta.
Kaukana täältä seisoi kaksi kalpeata haamua, suruisesti ja vavisten
katselemassa tuota punaista valoa, joka loisti yötaivaan tummalla
reunalla. Ne olivat Alli ja Antero. Murheen tavalla hymyillen otti
mielipuoli Allia kädestä ja osotti tulta kohti, supisten: »Ihan musta,
ihan musta!» Mutta äkisti näytti hänen hämmentynyt ymmärryksensä
palaavan, sillä kauhuissaan näytti hän vielä toistamiseen tulta ja
huudahti tuskaisesti: »Katso, katso! He palavat! Härkmanin pojat!» Ja
samassa hän syöksyi juoksemaan pois kukkuloille päin. Häntä ei enää
koskaan sen jälkeen nähty.
Alli ei pitänyt lukua hänestä, mutta hänen huutonsa oli kuitenkin
tunkeutunut hänen sieluunsa. Kasvot kalpeina ja jäykistyneinä huusi hän:
»Miihkali!» ja läksi juoksemaan tulta kohti. Levottomuus joudutti hänen
askeleitansa, mutta eipä hän pitkälle ehtinyt, kun vastaan sattui
venäläinen upseeri, paljas miekka kädessä. Upseeri pilkkaili: »Kun
tapaatte Ivan Petrovitsin taivaan valtakunnassa, niin tervehtikää häntä
ja sanokaa, ett'ei hän kuollut kostamatta», ja työnsi miekan hänen
rintaansa! Alli kaatui kuoliaana maahan. Upseeri riensi edelleen
miesjoukkonsa kanssa.
Sodan melske oli vaiennut; kuoleman hiljaisuus vallitsi saloseudussa.
Kosteat yön sumut olivat vielä paikoillaan, vaikka uusi aamu jo sieltä
täältä alkoi niitä heikosti hajotella. Hetki hetkeltä valkeni
taivaanranta yhä enemmän; sen liekitsevä puna kultasi luontoa yhä
laajemmalti.
Valon ja pimeyden sillä lailla taistellessa istui Elina suurella kivellä
kellarin suulla, lapset hänen vieressänsä. Vuorokausi oli kulunut siitä,
kun hän jäi yksin. Nyt seisoi Elias verta vuotavana hänen edessään ja
kalpeana; eipä monta ollutkaan jäänyt eloon viime taistelun miehistä.
Hän sanoi:
»Minä tuon teille Miihkalin viimeisen tervehdyksen. Hän ei enää ole
elävien joukossa.»
Sureva vaimo ei saanut sanaa suustansa. Hän vain kysyvästi katsoi
surusanoman tuojaan ja Elias jatkoi:
»Kun minä uuvuin, puristi puolisonne minun kättäni, sanoen: jos sinä
jäät eloon, niin koeta päästä pois täältä; kaikki taistelu on nyt turha.
Meillä ei ole enää toivoa, vaan jos tapaat Elinan, niin auta häntä ja
pyydä häntä antamaan minulle anteeksi.»
»Mitäpä minulla on hänelle anteeksi annettavaa? Sekö, että hän pyysi
minua elämään?»
»Hän pyysi teitä elämään maamme tähden.»
»Mitä minä raukka voin?»
Elias viittasi lapsiin, jotka leikkivät hänen ympärillään. »Tuossa on
Suomen tulevaisuus turvattomana ja auttamattomana. Antakaa minun auttaa,
Elina.»
»Minun voimani ovat lopussa ja loppuun on Suomikin nääntynyt.»
»Ei», vastasi Elias, »ei vielä ole kaikki lopussa, Herra vain kääntää
meidän kohtalomme kirjanlehteä.»
Elina istui, katsoa tuijotellen vain, niinkuin ei olisi kuullut hänen
sanojansakaan. Hän oli tuolla kaukana näkevinään Miihkalin verisen
haamun kehottamassa häntä kantamaan elämän taakkaa. Hän näytti oikein
viittailevan. Palasikohan Miihkali vahvistamaan rakkauden työtänsä ja
maansa tulevaisuutta, tämän maan, jonka eteen hän oli elänyt ja kuollut,
vai palasiko hän rukoilemaan apua Elinalta vai oliko hänellä muuta
mielessä? Ei kukaan sitä selittänyt.
Elias katsoi hetkisen vaiti murheellista vaimoa ja sanoi sitte
uudestaan: »Ei kaikki vielä ole lopussa.»
Elina katsahti Eliakseen, jonka sanat tulivat kuin vastaukseksi hänen
sielunsa syvimpään kysymykseen, ja nyt hän ymmärsi, mitä Miihkali
tahtoi. Koko nuoruutensa rakkauden innolla katsoi hän rakkaimpansa
haamua, ja se muisto antoi hänelle voimaa unhottaa kaikki paitsi
nykyhetkeä; hän tahtoi vielä haudan tuolla puolenkin ilahuttaa häntä,
jota oli niin sydämmestänsä rakastanut.
»Katsokaa, Elias, miten hän viittaa tuonne tulevaisuutta kohti! Hän
tahtoo sitä.» Ja Elina ojensi kätensä tuota silmiensä luomaa harhakuvaa
kohti, mutta sumu haihtui ja sen kanssa hävisi kuvakin.
Silloin Elina nousi hitaasti, ojensi kätensä Eliakselle ja sanoi
nousevaan aurinkoon katsahtaen: »No, Herran nimessä sitte, Miihkalin
tähden, alkakaamme tehdä työtä uutta aikaa varten. Mitä rakkaus on
kylvänyt ja vielä kylvää, se ei koskaan kuole!»