»En. Mitä?» kysyi Miihkali.
»Kuunnelkaa! Ettekö kuule mitään?» Kaska heittäytyi korvalleen
kuuntelemaan maasta ja hypähti heti jälleen seisomaan. »Niin, kyllä ne
tulevat! Kumartukaa maahan, niin kuulette.»
»Mitä sitte?» Ja Miihkalikin painoi korvansa maahan, vaan hypähti heti
jälleen ylös. »Myrsky on tulossa!»
Alli oli myöskin kuunnellut ja ymmärtänyt äänen. »Se kuuluu pohjoisesta
päin», sanoi hän.
»Missä miehet ovat? Minun täytyy joutua pois!» huudahti Miihkali.
»Taivaan nimessä, niin, joutukaa!» sanoi Kaska. »Ja Elias kun makaa!»
lisäsi hän vielä, rientäen kellariin.
Miihkali otti Allia kädestä. »Anna minulle anteeksi nyt ja
ijankaikkisesti! Ja hyvästi! Minä tunnen, että nyt menen kuolemaan.»
»Anna minun sitte jäähyväisiksi siunata sinun muistoasi.»
Kaska ja Elias tulivat juosten ulos ja heidän jäljissään naiset.
»Ääni lähenee lähenemistään. Kellariin kuuluu jo selvään ammunta», sanoi
Elias, ja Kaska lisäsi: »Kuuluuhan jo täällä ulkonakin: se on kuin
tuhansien ratsumiesten pauhu.»
»Minä pelkään, että kaikki vastarinta on turha vaiva», sanoi Elias
Miihkalille. »Ethän sinä enää saa miehiämme kootuksi, jos heidät kerran
on hajotettu.»
»Koettaa voin, mutta koettamatta en voi jättää.»
»Anna minun kuolla kanssasi!» pyysi Elina.
»Jää sinä eloon ja koeta löytää onnea. Sinä voit vielä hyödyttää
elämälläsi, vaan minä ainoastaan kuolemalla.» Hän pusersi nopeasti
Elinan kättä ja sanoi Maija Liisalle: »Auttakaa Elinaa ja jääkää
hyvästi!»
Maija Liisa itki. »Mitä varten teidän tarvitsee syöstä itseänne ja
miehiänne kuolemaan, kun ei enää ole voiton toivoa?»
»Kukapa meistä arvaa, mikä on tarpeen?» vastasi Miihkali.
Sotilaat riensivät pois ja naiset menivät jäljestä näkemään vielä
viimeisen vilahduksen heistä. Mutta Elias katsahti taaksensa ja huusi
vakavasti ja käskevästi:
»Palatkaa takaisin Herran tähden!»
Pois riensivät miehet pohjoista kohti. Miihkali oli ehtinyt edelle ja
juosten joudutti menoaan. Sodan hälinä kuului yhä lähempää ja viimein
joitakuita suomalaisia sotilaita juoksi häntä vastaan, jäljissä
vihollisia. Viisi venäläistä syöksyi näkyviin, mutta Miihkalin tarkka
luoti kaatoi jo matkan päästä kaksi, kolmannelta halkasi pään hänen
miekkansa ja muut kaksi pakenivat. Miihkali seurasi pakenevia ja saapui
kohta erään oman miehensä luo, joka oli kuolemaisillaan vetäytynyt
suuren männyn alle.
»Oletteko vielä elossa, Marttila?» kysyi hän. »Koettakaa kertoa, mitä on
tapahtunut siitä asti, kun minä läksin.»
Kuoleva sotilas vastasi: »Kaikki on tapahtunut ja kaikki on hukassa.
Venäläiset tulivat pitkin Keuruun järveä Kivilahteen ja hyökkäsivät
päällemme kuin ampiaiset niityllä kesäpäivänä. Ampiala koetti muutamien
miesten kanssa suojella selkäämme, kun taistellen tunkeusimme
vihollisrivien läpi. Hän taisteli kuin mies, vaan nyt hän jo on kaatunut
ja kalvennut ainiaaksi nuoruutensa paraassa kukoistuksessa.»
Marttilan ääni sammui. Hän nojasi päätään metsän sammaleiseen kiveen ja
sulki silmänsä; kuolon huokaus puhkesi hänen kylmenevästä rinnastaan.
Miihkali luki hiljaa rauhan rukouksen sankarin sielulle ja riensi
edelleen. Elias ja Kaska olivat kulkeneet toista tietä, vaan hekin
kohtasivat omaa väkeä hajalla pakenemassa, muiden joukossa Yrjönkin,
joka huomattuaan Eliaksen huusi kovalla äänellä:
»Seis, miehet! Pysähtykää! Missä on Miihkali?»
»Eikö hän ole täällä? No, sitten hän rientää leiriin.»
Mutta Yrjö vastasi: »Täällä häntä ei ole ja vielä vähemmin hän pääsee
leiriin, sillä siellä on kaikki lopussa ja hukassa.»
»Piiritettiinkö meidät sitte?»
»Venäläiset tulivat», kertoi Yrjö, »ratsu- ja jalkaväkeä tuhansittain.
Me tunkeuduimme heidän riviensä läpi, mutta moni jäi taistelukentälle
ainiaaksi. Heidän joukossaan oli Ampialakin. Hänen ylpeä sielunsa itki,
kun meidän täytyy paeta, mutta hän ei väistänyt, hän seisoi muutamien
miesten kanssa kuin tulimuuri, suojellen meitä, joiden täytyy väistyä.
Mutta missä on Miihkali?»
»Me erosimme emmekä tiedä hänestä sen enempää, hän ehti paljon meitä
edelle.»
Toisia sotamiehiä tuli eri tahoilta ja Kaska sanoi ennen tulleille:
»Ehkäpä nuo tietävät enemmän kuin me.»