»Kertokaa vielä! Älkää vielä lopettako!» pyytelivät lapset, ja sotamies
alkoi vielä kerran;
»Lujina kuin kalliot seisoivat meidän miehemme, mutta kalpenivat ja
kaatuivat. Eivätpä kuitenkaan yksin. Niinkuin myrsky ajelee lehtiä
syyspäivänä ja sekottelee punaisia ja keltaisia vielä vehreinä
säilyneihin, niin sekotteli taistelu ystäviä ja vihollisia, nuoria ja
vanhoja kuolemassa. Venäläisten veri virtanaan kasteli Suomen kenttää ja
monta tuhatta ruumista huuhteli jokia mereen ilman hautausta. Meidän
naisemme ovat pitkin kesää lavealti etsineet haudatakseen rakkaitansa,
jotka he sinä päivänä kadottivat.»
Maija Liisa tunsi samaa kuin kaikki muutkin; silmiään kuivaillen sanoi
hän: »Hongankin juuret joskus kuivavat, vaan Suomen kyyneleet eivät
koskaan. Meidän surujemme tarina on täst'edes tuleva lauluksi, jolla
lapsia nukutellaan.»
Sotamies katseli eteensä ajatuksiinsa vaipuneena ja vastasi puoliääneen:
»Kukapa muu näkee aikojen läpi kuin Hän yksin. Antaakohan hän vielä
tulla päivän paistetta myrskyn jälkeen? Valkosinervät sumut nyt
lepäilevät Isonkyrön tasangolla ja uus'kuu loistaen katselee kuvaansa
joesta. Kaikki on autiota ja hiljaista siellä. Öiset tuulet puhaltelevat
kankaalla ja sen kukkivassa kanervikossa käyskelevät ainoastaan vainajat
kuulumattomin askelin.»
»Kävelevätkö kuolleet?» kysyivät lapset, silmät suurina.
»Sankarit haluavat oikeaan hautaan ja he tähystellen etsivät niitä,
jotka kavalsivat maata ja riistivät meiltä voiton.»
»Löytävätkö he sitte ne kavaltajat?»
»Kyllä he ne joskus löytävät.»
Antero oli katsoa tuijottaen noussut yhä ylemmäksi. Nyt hän hyppäsi
seisomaan keskelle lattiaa, sanoen kovalla äänellä: »Pitkä on matka
sieltä tänne! Eivät he näe vesien yli.»
Sotamies kääntyi ja katsoen Anteroa kysyi: »Pitkäkö matka on sieltä
tänne? Ja jos he näkevät tänne asti, löytävätkö he sitten täältä
kavaltajan?»
Antero supisi itsekseen, niinkuin ei olisi kuullutkaan mitään: »Ihan
musta, ihan musta. En minä se ollut, vaan Sippola.»
»Sippolako?» sanoi sotamies.
Antero seisoi yhä vielä omissa ajatuksissaan ja supisi, tietämätöntä,
itselleenkö vain vaiko muidenkin kuultavaksi: »Labar se oli, vaan minun
ei pitäisi olla syntynyt. Sippola se oli.» Hän peitti kasvonsa käsillään
ja juoksi pois.
Sotamies katsoi hänen jälkeensä ja sanoi: »Onko hänkin Juudas meidän
keskellämme?»
»Hän on mielipuoli», vastasi Maija Liisa. »Eihän häntä maksa kuunnella.
Arvattavasti hän on kärsinyt ja nähnyt kurjuutta enemmän, kun on
jaksanut kantaa.»
Antero oli asuskellut tuvassa jo ennenkuin naiset siihen saapuivat.
Maija Liisa oli heti alussa huomannut hänet vähämieliseksi ja nyt
tunnusti sen sotamieskin.
»Kukapa», sanoi hän, »voikaan ihmetellä, jos ymmärrys himmenee
tällaisina aikoina, kun kaikki pingottuu kireimmilleen. Aurinko menettää
valonsa, maa vapisee ja ihminen on valmis myömään sielunsa autuuden
pelkästä hetkisen kestävästä rauhan pisarasta.»
»Eikö vieläkään näy loppua kurjuudellemme?»
»Rauha on tulossa, mutta minkä arvoinen, tietää yksin Jumala.»
»Te tarkotatte, että rauha tulee sentähden, että me emme enää jaksa
kestää taistelua.»
»Ei, me emme jaksaa enää. Ainakaan emme yksin.»
Maija Liisa huojutteli huolestuneena päätään. Lapset ymmärsivät jotakin
tärkeätä siinä keskusteltavan ja tunkeutuivat yhä lähemmäksi tarkemmin
kuullakseen.
»Ja rakas kuninkaamme, hän yhä viipyy vieraassa maassa», sanoi Maija
Liisa. »Miten kauan siitä onkaan, kun hän hylkäsi meidät ja koko
valtakunnan?»
Sotamies veteli savuja ja mietti. »Viisi vuotta ja vähä kuudetta, jos
Jumala hänet vielä auttaa tänne takaisin, niin hän ei enää tunne koko
maata eikä valtakuntaa, se ainakin on varmaa.»
»Niin, maa on hävitetty ja haaskattu, kansa surmattu, raadeltu ja
piinattu, viety vankeuteen tai itse paennut Ruotsin puolelle.
Katselkoonpa hän minne hyvänsä, niin kaikkialla näkee hän vain kuoleman
tuskaa, surua ja kurjuutta.»
»Jospa hän vain edes muistaisi meitä ja palaisi tuomaan rauhan
siunausta?» huokasi sotamies.
»Kyllä hän ihan varmaan tulisi, jos vain pääsisi», arveli Maija Liisa,
kykenemättä ymmärtämään muuta kuin että kuningas tietysti rakasti
kaikesta enemmän omaa valtakuntaansa. »Mikähän suuri ja tärkeä tehtävä
häntä siellä pidättänee. Mitenkä luulette meille viimein käyvänkään
täällä? Ruotsista ei ole mitään toivomista ja venäläisiltä tulee vain
kuolema. Mitähän vielä lienee kokematta?»
»Se on Jumalan kädessä. Me olemme tehneet, mitä olemme voineet ja mitä
meidän piti tehdä; nyt Herra pitäköön huolen muusta.»
»Rauhan hän antakoon meille, rauhan!» sanoi Maija Liisa. »Ihmiset ovat
väsyksissä kuolemaan asti.»
Ulkoa rupesi kuulumaan laulua. Elina siellä tuli tietä myöten pitkin
harjun juurta. Risutaakka selässä astui hän tupaa kohti. Hän ei ollut
nyt käynyt kaukana, mutta kuitenkin niin loitolla, että hyvin tunsi
seudun ja talonpaikan. Niillä seuduin hän lapsena usein oli leikitellyt
Miihkalin ja hänen veljensä kanssa. Kaikki oli nyt hävitettynä ja surun
vallassa, mutta iloinen muisto toisensa perästä nousi kuitenkin mieleen,
ja ne katselivat niin lapsellisen raittiisti häntä silmiin, että hän
hetkiseksi unhotti kaikki, mitä siitä asti oli kokenut. Hänen mielensä
keveni ja nuoreni, niin ett'ei hamasta miehen lähdöstä asti ollut
tuntunut niin suloiselta. Hän ikäänkuin aavisti, että he kohta
tapaisivat toisensa, ehkäpä jo tässä kohtaa, ja se tunne kehittyi
ajatuksiksi ja sanoiksi, ja hän lauloi siitä, mitä tunsi:
»Oi, missä sä viivyt mun kultani viel'?
Mä kaipaan ja toivon sua tänne.
Enkä minä tiedä sun oloas, en teitäs,
En, missä sä lienet ja kuljet.
Tule jo! tule jo! Tule, tule, tule, tule jo, jo, jo!»
Tuvassa olijat kuuntelivat, ja Maija Liisa tunsi heti äänestä jo
laulajan Elinaksi, joka kohta astuikin tupaan. Hän heitti taakkansa
entiseen risuläjään ja sanoi melkein iloisesti:
»Tämänpä pitäisikin jo riittää ylihuomiseen asti ja sitte kyllä saamme
lisää.»
»Lisääkö?» toisti Maija Liisa. »Emmehän me tänne jääkään ainiaaksi.
Minun mielestäni pitäisi meidän lähteä jo huomenna edelleen.»
»Huomennako?» kysyi Elina, katsoen sotamieheen, ikäänkuin toivoen, että
hänkin pyytäisi kauemmin viipymään, mutta hän vastasi:
»Vaaroja on kaikkialla ympärillämme; sitä parempi siis, mitä sukkelammin
täältä pääsemme pois.»
»Niin minustakin», vahvisti Maija Liisa.
Elinan rohkeus laimeni laimenemistaan, mutta sitä ei kukaan tullut
huomanneeksi. Sotamies jatkoi:
»Jo Ikaalisissa puheltiin Keuruun sisseistä, ja missä he liikkuvat,
siinä turvattomille kostetaan heidän voittonsa.»
Maija Liisaa rupesi pelottamaan. Emäntäänsä katsoen kysyi hän:
»Emmeköhän lähde täältä jo huomenna? Vai mitä te sanotte, rouva Elina?»
Elina purskahti itkuun. Nyt hän viimeinkin oli Keuruulla, Miihkalin
kotiseudussa, jonne oli niin hartaasti ikävöinyt koko matkan, mutta nyt
jo huomenna piti lähteä edelleen, tapaamatta ketään, joka olisi voinut
ilmottaa hänelle, mitä hän hartaimmin tahtoi tietää. Vaan vaara oli
suuri ja sentähden hänkin vastasi:
»Tehkää, miten tahdotte! Minä en jaksa astua etemmäksi. Mutta mitä sitte
tulee lapsista, tietää yksin Jumala. Minä olen ottanut liian suuren
edesvastauksen niskoilleni.» Ja hän itki vielä katkerammin.
Eräs lapsi meni hänen luoksensa ja kysyi: »Onko täällä vaarallinen
olla?»
Toinen vielä pienempi tuli myöskin pyytelemään. »Älkää itkekö noin,
venäläiset kuulevat ja tulevat tänne.»
Elina otti lapsen syliinsä. Kaikki muutkin kokoutuivat kyselemään: »Onko
täällä-olo vaarallinen? Mitä tulee?»
»Ei tänne muuta tule kuin uni ja yö; meidän pitää kaikkien ruveta
nukkumaan», vastasi Elina, pyyhkien pois kyyneliänsä.
»En minä tahtoisi nukkua. Ei minua ollenkaan nukuta! On niin ikävä
nukkua!» huusivat lapset kilpaa.
»Minä tahtoisin mielelläni kuulla kuninkaasta», virkkoi joku.
»Kuningas ja kaikki hyvät lapset jo nukkuvat.»
»Olen minäkin hyvä.»
»No, tule sitte, niin minä laulan sinulle kuninkaasta», sanoi Elina,
ottaen pienimmän lapsen syliinsä. Muut tulivat niin lähelle, kuin
pääsivät, ja laulu alkoi:
»Niin iloinen kuningas metsässä on
Ja se seurue, jota hän johtaa.
Se loistaa kuin tähti, on suruton,
Vaikka petos jo monessakin hohtaa.
Oi, herra kuningas,
Pysy hyvin varoillas,
Älä usko jokaista, ku tutkii mieles kasvoistasi
Oi, katso vaaraasi,
Se uhkaa pianki!
Metsässä sinua niin paljo kohtaa.»
Lapset seisoivat vaiti vielä laulun loputtuakin. Olivat he sen kuulleet
jo montakin kertaa, mutta nyt ei Elina ollut pitkään aikaan laulanut;
sentähden joka sana kuului heistä yhtä merkilliseltä, kuin he olisivat
ne nyt vasta ensi kerran kuulleet. Kysymyksiä sateli Elinalle aivan
sekaisin niin paljo, että niihin oli mahdoton vastatakaan.
»Oliko se meidän kuninkaamme? Onko hän nyt metsästämässä? Onko siellä
pimeässä metsässä vaarallista? Olemmeko mekin metsässä? Onko täälläkin
vaarallista?»
Laulu kasvoi kasvamistaan, kuninkaan vaiheet muuttuivat pakolaisten
omiksi vaiheiksi; lapset rupesivat toinen toisensa jälkeensä pelkäämään;
niinpä ei auttanut muu neuvo kuin uusi laulu. »Ei täällä ole ollenkaan
vaarallista», lohdutteli Elina. »Nyt minä laulan toisen laulun, jossa ei
ole pimeää metsää.»
»Niin, mutta kuninkaasta! kuninkaasta!»
Ja uusi laulu alkoi:
»Äitini käski mun, kun olin pieni,
Ruhtinastani rakastaa.
Ja tuohonpa olkohon sullakin mieli,
Kun vuodet varttasi vahventaa.
Nyt ruhtinas ajaa ja unta hakee,
Ja mieluisa ois hälle unelma makee,
Vaan se liitää, lentää
Poies vaan ja entää
Meille, meille pirtin ovesta.»