Loppu.
Oli ihana syys-ilta. Purjeet leveinä lähestyi eräs laiva vitkoin
rantaa, jonka ylimmäisestä kohdasta soma, viiniköynnösten verhoilema
huone ystävällisesti haamoitti. Kun laiva oli tullut noin puolen
peninkulman päähän rannasta, laskettiin venhe mereen, ja rehevä
nuorukainen, jonka silmät sädehtivät ilosta, hyppäsi taitavasti siihen.
Vanhanläntäinen mies seurasi häntä vähän hitaammin, ja istuutui venheen
perän puolelle, mutta nuorukainen tarttui airoihin, ja alkoi kiireesti
soutaa.
"Onnea matkalle!" kuului laivan kannalta ääni. "Toivon pian saavani
kuulla jotain teistä!"
"Sen te varmaan saatte, katteini Bertram," vastasi vanhanläntäinen mies
venheestä. "Ennen kahdeksan päivän kuluttua tulemme Bremen'iin
palkkojamme perimään. Eläkäät terveenä siksi!"
Lujat "hurraa" huudot kajahuttivat ilmoja molempain lähtevien
kunniaksi; sitten muutti Delphiini suuntaansa, ja lensi, vaikka se oli
kovassa lastissa, linnun nopeudella Weser-joen suuta kohden.
Venhe, jonka kuljettajat suosiollinen lukia on varmaan tuntenut
entisiksi ystäviksensä, viilsi joutuisaan aaltoja, ja laski rantaan
juuri siihen kohtaan, jossa tuo pikkuinen huone siaitsi. Pian karskui
hiekka venheen alla; Martti hyppäsi rantaan, pani venheen kiinni
paaluun, ja ojensi kättänsä nuorelle ystävälleen, joka kiireesti
seurasi häntä.
"Terve tultuasi isänmaahan, Leo!" lausui hän sydämellisesti. "Oli suuri
Jumalan armo, että me kerran vielä saimme nähdä sen jälleen. Kuinka
äitisi on riemuitseva, kun hän taas saa syleillä kauvan kaivattua
poikaansa!"
"Totta tosiansa, Martti!" vastasi Leo, ja hänen äänensä vavahti ilosta.
"Entä Vilho! Hän en epäilemättä kotona, koska minä näen vanhan, rakkaan
venheeni, jolla ennen aina lähdin kalaan, hilpeästi heiluvan aalloilla.
Kuitenkin minä vapisen! Voi, jospa äitini vaan olisi elossa!"
"Älä sitä ensinkään epäile, poikaseni!" vastasi Martti vakavasti, kun
he astuivat vierimää ylöspäin. "Muutamia silmänräpäyksiä vaan, ja sinä
lepäät hänen povellansa. Kas, täältä näkee jo huoneen!"
Leo kiiruhti askeliansa; hän hengitti taajaan, hänen poskensa hohtivat,
hänen silmänsä säihkyivät ja hänen sydäntänsä sykähteli vilkkaasti,
kun hän ajatteli pian lähestyvää onneansa. Huoneessa oli kaikki
hiljallansa; kaikki sen ympärillä oli pysynyt entisellään. Ainoastaan
viini-köynnökset, jotka verhoilivat laskevan auringon kullassa
kiiltäviä ikkunoita, olivat yhä muhkeammiksi versoneet. Huoneen ovi oli
auki, niinkuin myöskin yksi ikkuna, josta viileä iltailma virvoittaen
tunki huoneesen. Ripeästi astui Leo ovesta sisään, ja katsahti siihen
suojaan, jossa hänen äitinsä tavallisesti oleskeli. Se oli tyhjä. Hän
riensi puutarhaan. Täällä seisoi Vilho, lapio kädessä, kukkavierteitä
laittamassa.
"Vilho! Armas veljeni!" hän huusi.
Nuorukainen katsoi ylös; ilon leimaus lensi hänen kasvojensa yli, hän
viskasi lapion luotansa, ja huudahtaen: "veljeni! Leo!" heittäysi hän
Leon avoimeen syliin.
"Jumala on siis onnellisesti saattanut sinun kotiin, rakas, kallis
veljeni!" riemuitsi Vilho. "Äiti ja minä olemme joka päivä rukoilleet
Hänen apuansa sinulle, ja olethan sinä nyt terveenä ja voimakkaana
meidän luonamme. Kuinka äiti on ihastuva, kun hän saa nähdä sinun.
Joudu kohta hänen luoksensa".
"Äiti on siis elossa? Hän on terve ja rakastaa minua?" kysyi Leo.
"Hän on terve ja täynnänsä rakkautta sinua kohtaan", vastasi Vilho.
"Kuinka sinä voit sitä epäillä. Tule, tule. Ylisuojassa saamme tavata
hänen. Siellä hän tavallisesti iltaisin istuskelee, sinua ajatellen.
Tule, Leo!"
Molemmat nuorukaiset kääntyivät takaisin huoneen puoleen. Kun he
saapuivat tämän luoksi, seisahtui Leo yht'äkkiä, ja huudahti: "äiti!"
Todellakin seisoi äiti huoneen ovella -- vaaleana, vapisevana,
kyynel-silmin, mutta hymyillen, ja ihmeen lempeällä tavalla Leoa
katsellen.
Hän kurotti käsiänsä Leoa vastaan -- mutta hän oli liian heikko
voidakseen lähestyä häntä. Äkki'arvaamatta syntynyt ilo rakastetun
pojan takaisin tulosta oli kokonaan valloittanut hänen. Mutta
seuraavana silmänräpäyksenä seisoi Leo jo hänen vieressänsä syleillen
häntä -- "oma äitini" -- "kallis poikani" -- olivat ainoat sanat, jotka
pääsivät heidän vapisevilta huuliltansa. Nyt hyrähti äiti itkuun,
suuteli kauvan kaivattua lempilastansa, ja lausui: "minä kiitän sinua,
Jumala! minä kiitän sinua tästä äärettömän suuresta onnesta! Minun
poikani, minun rakastettu, kallis poikani lepää taas minun
parmoillani."
Itkein seisoi Vilho äidin vieressä, ja pusersi hartaasti veljensä
kättä. Mutta vanha Martti pyyhki kyynelet silmistään, ja lausui
hiljaisella äänellä: "noh, Jumala sen tietää -- saadakseni tämmöisiä
nähdä, tahtoisin mielellään vielä kerran viettää talvea Huippuvuorien
kolkoilla saarilla! Ei taivaan saleissakaan voisi suurempaa iloa
syntyä!"
Suuren suuri olikin se ilo, joka nyt asui ystäviemme rinnassa. Eron
pitkät, haikeat hetket, kaikki äidin kyynelyöt, kaikki Leon kovat
kärsimykset ja surut, kaikki oli nyt unhottunut tänä onnellisena
hetkenä.
Vasta pitkän ajan takaa muisti Leo isällisen ystävänsä, ja kertoi nyt
äidille ja veljelle, kuinka suureen kiitollisuuden velkaan hän oli
joutunut tälle jalolle, oivalliselle perämiehelle. Ennen pitkää tuntui
jo siltä, kuin olisi Martti aina elänyt tämän pikkuisen perhekunnan
helmoissa, vaikka hän tosiaan välistä oli puoli-häpeissään, kun äkkiä
syntynyt rakkaus häntä kohtaan liian voimakkaalla tavalla ilmaantui.
Hämmennystänsä salatakseen laski hän silloin tällöin merimiesten
tavalla muutamia kokkapuheita, mutta ei hän oikein oleentunut,
ennenkuin hän oli päättänyt kertomuksensa menneistä kovista ajoista,
heidän kärsimyksistänsä ja vaivoistaan. Vasta silloin rupesi hän
iloisesti leikkiä laskemaan, eikä laimin lyönyt mitään tilaisuutta
ylistää nuoren ystävänsä rohkeutta, miehuutta ja kummallista
kestäväisyyttä.
Tällä tapaa kului viisi taikka kuusi päivää umpeen, ja Martti arveli,
että aika lähteä Bremen'iin nyt oli käsissä. Lupa-aika, jonka katteini
Bertram oli antanut heille, alkoi jo loppua. Sekä Martin että Leon oli
nyt palkkaansa periminen. Huolestuneena kysyi äiti, aikoiko Leo taas
lähteä merille, mutta hän rauhottui kokonaan, kun Leo kertoi, että hän
päinvastoin oli päättänyt erota palveluksestansa ja jäädä kotiin,
niinkuin ennenkin kalastajan keinoa harjoittaakseen. Heidän oli nyt
määrä lähteä seuraavana päivänä Bremen'iin, sitten kuin vanha Martti
oli luvannut viettää tulevan talven nuoren ystävänsä perheessä, jota
lupausta hän ei kuitenkaan aivan vastustelematta heille antanut.
Kun he seuraavana aamuna par'aikaa söivät yksinkertaista einettänsä,
kuuli Martti yht'äkkiä vaunujen ratinan. Hän riensi ikkunan luokse ja
ilmoitti, että isot vaunut lähestyivät huonetta. Kummastuneina
kiirehtivät muutkin ikkunasta katsomaan. Joutuisaan vierivät tällä
välin vaunut mäkeä ylöspäin ja pysähtyivät vähän ajan perästä pihaan.
Korkeimmilleen nousi Martin ja Leon kummastus, kun heidän ystävänsä
Elshöft hyppäsi ulos vaunuista. Tuskin voivat he alusta tuntea häntä,
sillä hän oli nyt kovin hienoissa vaatteissa, ja hänen kasvonsa olivat
tavallista vaaleammat. Kuitenkin juoksivat he iloissansa pihalle
ottamaan häntä vastaan, ja saattoivat hänen, hänen käsiänsä
sydämellisesti pusertaen, sisään huoneesen.
"Mikä tuuli sinun tänne tuopi?" kysyi Martti, sitten kuin hän oli
esitellyt Elshöft'in Leon äidille ja veljelle. "Minä luulin, että sinä
vaivaloisen matkamme perästä lepäisit omaistesi luona Elssleth'issä,
mutta sen siaan sinä täällä ajaa karahuttelet komeissa vaunuissasi.
Mitä uutisia sinä tänne saatat? Varmaan hyviä!"
"Etuisia Leolle ja hänen omaisillensa, vaikka minulle surullisia ja
haikeita," vastasi Konrad hiljaisella, matalalla äänellä. "Minä tulen
pyytämään teiltä anteeksi ja palkitsemaan teille sitä vääryyttä, joka
on teitä kohdannut. Minä tahdon" -- lisäsi hän korkeammalla äänellä --
"minä tahdon ilmoittaa teille rikokseni, vaikka joutuisinkin teidän
ylenkatseenne alaiseksi."
"Ken kerta rikoksensa tunnustaa ja koettaa niitä sovittaa, häntä eivät
koskaan rehelliset ihmiset ylenkatso," lausui Martti. "Puhu suusi
puhtaaksi, poikaseni. Sinä olet ollut meille hyvä kumppani, ja sen
vuoksi saat täydelleen luottaa ystävyyteemme. Eikö niin, Leo?"
Leo ei vastannut mitään, vaan pusersi sen siaan sydämellisesti
Konrad'in kättä. Mieltänsä tästä rohkaistuaan, aloitti Konrad
kertomuksensa. "Ensiksi tulee minun tunnustaa, että kovasti valehtelin
teille, kun kielsin itseni olevan sen miehen pojan, joka on ilkeästi
tätä rouvaa pettänyt. Se mies oli juuri minun isäni, ja minä olen hänen
poikansa ja laillinen perillisensä."
Totisena pudisti Martti päätänsä, Leo rypisti otsaansa, ja
tuskastuneena lähestyi äiti häntä. Mutta lempeästi lausui Leo: "älkäät
tuomitko! Se ei ole Konrad, joka on saattanut meidän suruihin ja
kärsimyksiin, eikä hänen tule vastata isänsä rikoksista."
"Se on tosi!" vastasi Martti. "sinun ei ole syytä siihen, että sinun
täytyi hävetä isääsi. Tästä meidän tulee surkutella sinua, mutta meidän
ei ole oikeus halveksia sinua siitä. Noh, entä muuta?"
"Kun tulin takaisin kotiin," lausui Konrad tyynempänä, "katselin minä
isäni papereita ja asiakirjoja, ja havaitsin, että hän -- että hän --
mutta totuuden täytyy tulla ilmiin -- että hän oli kovasti pettänyt
teitä, rouva Rembrandt. Uponnut Uranus laiva oli kahdeksaankymmeneen
tuhanteen taaleriin vakuutettu, ja tämän summan olivat teidän
mies-vainajanne ja minun isäni yhdessä maksaneet. Sentähden annan minä
nyt teille, hyvä rouva, teidän osanne näistä rahoista. Tällä paperilla
on mainitun summan arvo, ja te voitte koska hyvänsä muuttaa sen
puhtaaksi rahaksi."
Äänettöminä katselivat kaikki toisiansa, sillä välin kuin Konrad antoi
paperin Leon äidille. Tätä pitkää vaiti-oloa vihdoin viimein
keskeyttäen, nousi Martti seisaalleen, tarttui lujasti Konrad'in
käteen, ja lausui syvästi liikutettuna: "Konrad, sinä olet kunnon mies!
Sen sanoo vanha Martti, ja onneton se, joka tahtoo väittää sitä
vastaan. Vaikka olisit kuinka paljon rikkonut meitä vastaan, -- oman
itseni puolesta annan sydämen pohjasta sinulle anteeksi!"
"Voi en! -- kuulkaat minua ensiksi, ja tuomitkaat sitten!" vastasi
Konrad vapisevalla äänellä. "Toinenkin rikos, taikka oikeammin rikoksen
yritys kalvaa minun omaatuntoani. Te muistatte, että Leo yht'äkkiä
putosi mereen, kun kävimme tuon ensimäisen valaskalan kimppuun. Minä,
juuri minä se olin, joka äkki-arvaamatta airollani liikahutin venhettä,
ja sillä tapaa sain hänen mereen hoipertumaan. Minä luulin, että hän
aalloissa saisi surmansa, jonka kautta minun isäni ja minä olisimme
ijäksi päivää päässeet vapaiksi tuosta rikoksesta. Suuressa armossaan
teki Jumala yritykseni mitättömäksi, mutta syyn-alainen olen kuitenkin,
jos kohta valmiskin kuinka kalliisti tahansa sitä palkitsemaan."
"Voi Konrad!" huudahti Leo, katuvaista ystäväänsä syleillen --
"yltäkyllin olet sinä palkinnut rikoksesi, kun näin rehellisesti niitä
tunnustat. Olethan sinä paitsi sitä pelastanut minun henkeni, kun
taistelin tuota jääkarhua vastaan, ja yksistään sillä työllä olisit
ansainnut Jumalan anteeksi antamuksen. Minulla ei ole vähintäkään vihan
kaunaa sinua vastaan, Konrad, ja Jumala, joka tuntee meidän
ajatuksemme, tietää, että minä nyt rakastan sinua enemmän, kuin ikinä
ennen! Ei, ei, sinä et ole enään syypää mihinkään rikokseen. Sinun jalo
katumuksesi on kokonaan vapauttanut sinun niistä."
"Niin, tosiaan, Konrad, aivan niin minäkin arvelen!" lausui Martti.
"syleile minua, poikaseni! Sinä olet jalo mies, ja ijän'iltaani saakka
pidän minä sinua ystävänä!"
Samanlaista ystävällistä, leppyisää mieltä ilmoittivat myöskin Leon
äiti ja Vilho, ja raskas kuorma poistui Konrad'in suruisesta sydämestä.
Huokeammin hengittäen hän lausui: "Oi, koska te, joita vastaan olen
kovasti rikkonut, annatte minulle anteeksi, toivon minä, ett'ei
Jumalakaan äärettömän suuressa armossansa ole minua pois luotansa
sysäävä. Minä tiedän sen, ja uusilla toiveilla voin nyt rukouksissani
lähestyä Häntä! Taivas siunatkoon teitä jaloudessanne -- te olette
saaneet minun mieleni muuttumaan, te olette opettaneet minun tuntemaan
Jumalaa!"
Uudestansa vakuuttivat he toinen toistansa rehellisestä, vilpittömästä
rakkaudestaan, ja vasta sitten otti Leo Konrad'in tarjoaman paperin, ja
piti sen kaksimielisenä kädessänsä.
"Konrad" -- hän lausui -- "vähäinen osa näistä rahoista täytyy minun
ottaa, että voin elättää armasta äitiäni, mutta, jos tarvitset nämät
rahat, ota niistä niin paljon, kuin ikinä tahdot."
"Ei, minä en tarvitse mitään", vastasi Konrad. "Isäni, joka
elin-aikanansa oli olevinaan kovin köyhä, on jättänyt minulle
perinnöksi suuren rikkauden. Minä en tarvitse muuta, kuin teidän
ystävyyttänne ja anteeksi antamustanne!"
"Me annamme nämät sinulle, ja tulevaisuus on todistava, että ne
lähtevät rehellisestä mielestä," lausui hän. "Joka näin rikoksiansa
katuu ja palkitsee, hän ansaitsee kaikkein rehellisten ihmisten
ystävyyttä ja kunnioitusta. Mutta meidän on nyt Jumalaa kiittäminen!
Hän siunasi meitä, kun Hän näytti rankaisevan meitä suruilla,
kärsimyksillä ja vaivoilla, ja kauniisti ovat toteen käyneet Apostolin
sanat: '_jota Herra rakastaa, sitä Hän myöskin rankaisee_!'"
Syvästi liikutettuina ajattelivat kaikki näitä sanoja, ja suuri, luja,
järkähtämätön luottamus taivaan Herraan oli kalliin hedelmä näistä
kovista koetuksista, joita he horjumatta olivat kestäneet. Eikä Jumalan
siunaus koskaan puuttunut heiltä. Heidän elämäänsä kaunistivat nuo
ikivihannat kukat, joita ainoastaan todellinen jumalisuus ja hyvät avut
voivat kasvattaa.