Vaikea, vaivaloinen ja suruisa oli se elämä, jota retkeiliämme
viettivät Huippuvuorien jymeillä seuduilla. Yksitoikkoisesti ja
vitkalleen vierivät päivät, taikka oikeammin yöt toinen toisensa
perästä, ja ainoastaan harvoin tuotti karhun taikka peuran ja hylkeen
ajo jonkunlaista vaihetusta heidän ikävyydessänsä. Niin kauvan kuin
vuoden aika vielä oli jotensakin lauhkea, käyttivät he sitä kulkemiseen
ympäri saarta, hankkiaksensa itselleen elatus-aineita, ja semminkin
haproja, jotka paikottain lumen alla kasvan rehoittivat. Kaikeksi
onneksi olivat he jälleen löytäneet pyssynsä, ja venheessä, joka nyt
oli tuotu likemmäksi tupaa, oli ollut kylliksi kruutia ja lyijyä,
jottei heidän tarvinnut pelätä mitään ampuvarojen puutetta. Ilman näitä
olisi heidän toimeen-tulonsa ollut kovin täpärällä, koska he parhaasta
päästä saivat elatuksensa niistä eläimistä, jotka aika ajoin yhtyivät
heidän tiellensä. Vanhan Martin mielestä oli tuo heille suureksi
hyödyksi, kun heidän joka päivä piti tekemän erämatkoja. "Sillä,"
lausui hän, "jos meillä olisi kylliksi ruokavaroja, olisimme
luultavasti liian hitaat ja laiskat tekemään matkoja saarella, vaikka
ainoastaan jokapäiväinen liikkuminen ulkona voi pitää jäsenemme noreina
ja terveytemme hyvässä kunnossa."
Kun ei ollut otuksia heidän tarjonansa, kävivät he pitkin rantoja ja
keräsivät itselleen vesiajo-hakoja ja haaksihylkyjä polttopuiksi.
Varsin kosolta löytyikin näitä, vaikka heidän usein suurella vaivalla
täytyi kaivaa ne esiin syvältä lumesta. Monta halko-taakkaa kannettiin
jo heidän selässänsä kotiin, samassa varapaikassa säilytettäväksi,
josta hiiliä oli löydetty.
"Mitä enemmän halkoja meillä on, ystäväni, sitä paremmin voimme tulla
toimeen täällä," lausui Martti useat kerrat, kun he, isot taakat
hartioillansa, tulla kässäilivät kotiin. "Tähän asti ei ole pakkanen
juuri haittanut meitä -- mutta ennen pitkää saatte nähdä, mitä talvi
jäämerellä on. Kauvan meidän ei enää tarvitse sitä odottaa!"
Martti olikin oikeassa. Lokakuun alkupuolella syntyi ankara pakkanen,
joka päivä päivältä muuttui yhä tuimemmaksi. Vaikka he lämmittivät
tuota hyvällä paikalla olevaa ja muutoin hyvin varustettua tupaansa
niin kovasti, että rautainen takka yhtenään tulipunaisena hohti, eivät
he sittenkään voineet saada sitä enää mieltänsä myöden lämpimäksi.
Ainoastaan takan kohdalla tarkeni jokseenkin hyvin. Vaikka valkea öin
päivin siinä räiskyi, tunkeusi kuitenkin pakkanen niin vahvasti seinän
raoista sisään, että kaikki vetevät aineet, jotka eivät olleet aivan
likellä takkaa, hyytyivät. Kun he avasivat oven, vaikka vaan
silmänräpäykseksi, kävi tupa kohta niin kylmäksi, että siinä olevat
vesihöyryt tuota pikaa muuttuivat lumi-hiuteiksi, jotka heijuen
laskivat laattialle. Ulkona oli tietysti vielä kamalampi. Henki meni
kohta härmäksi, kun se sekaantui ilmaan, ja heidän täytyi erittäin
huolellisesti verhota itseään turkillansa, voidakseen jotenkin hyvin
kestää pakkasen hirmuisia vaikutuksia. Matkoilla oli heidän aina
yhdessä ryhmässä kulkeminen, että saattoivat toisilleen ilmoittaa, kun
joltakulta nenä taikka sormia oli paleltunut. Tämän havaitsivat kyllä
toiset niiden vaaleasta väristä, mutta itse olisi jokaisen ollut
mahdotoin sitä huomata, ennenkuin kaikki apu olisi ollut turha. Pari
kourallista lunta, jolla vioittuneita ruumiin-jäseniä aika lailla
hierottiin, saattoi ne sentään aina kuntoihinsa.
Yhä huonommaksi kävi ystäviemme tila, kun Lokakuun keskipaikoilla
aurinko meni kokonaan näkymättömiin, vasta pitkän ajan perästä taas
ilmaantuaksensa. Synkkämielisinä kaipasivat he sen ystävällistä valoa,
jota eivät pohjois-taivaan vilkkuvat tähdet ja soilehtivat revontulet
likimainkaan palkinneet. Marraskuulla kiihtyi pakkanen korkeimmilleen,
jotta ystävämme tuvassansakin ainoastaan sillä tapaa voivat pysyä
jähmettymättä, että he täydelleen peittivät itsensä turkeillaan ja
tapettuin karhuin taljoilla, ja jalat vasten tulikuumaa takkaa istuivat
taajassa toistensa vieressä. Ulkona ei voitu juuri ollenkaan kulkea,
eikä metsästämistä tähän aikaan ajateltukaan. Saadakseen sentään
vähäisen liikkua, juoksivat he välistä noin puolen hetkeä taikka
vähemmin tuvan ympäri, siksi kuin ei enään kova juokseminen eivätkä
heidän paksut turkkinsa voineet torjua kylmää heistä, jolloin he tuota
hätää puikahtivat sisään. Todellakin oli suuri onni, että he aikanansa
olivat pitäneet murhetta elatus-aineista ja polttopuista, joitten
puutteessa he ennen pitkää olisivat nääntyneet nälkään taikka kylmään
kuolleet.
Kuitenkin -- päivä kului toisensa perästä, ilma muuttui leutosammaksi,
ja Tammikuun loppupuolella alkoi taivaan rannalla ilmestyvä päivän
valo huojentaa heidän sydäntänsä. Aurinko oli pian palaava. Neljä
viikkoa myöhemmin tuli todellakin jo sen ylireuna näkyviin, ja
riemuhuudoilla tervehtivät ystävämme tämän vanhan tähden ilmaantumista.
Maaliskuulla alkoivat he taas käydä otustelemassa, kovin huventuneita
ruoka-varojansa kartuttaakseen, ja onni soi heille jääkarhun ja
muutamia hylkeitä. Nyt oli heille taas pitkäksi aikaa ruoka-aineita, ja
levollisina saivat he odottaa niitä aikoja, jolloin valaskalan
pyytäjien laivat uudestaan alkoivat saapua Huippuvuorien rannikoille.
Vaikka vaaroja ja kärsimyksiä oli ollut yltäkyllin, olivat ystävämme
sentään kaiken aikaa pysyneet terveinä, josta heidän etupäässä tuli
kiittää taivasta ja Martin viisaita, moninaisia neuvoja ja opetuksia.
Koko ajan oli Konrad jalolla ja urhoollisella käytöksellä koettanut
sovittaa entisiä rikoksiansa, ja kerran hänen onnistuikin pelastaa sen
henki, jonka hän alusta oli aikonut surmata. Hän riisti nimittäin Leon
jääkarhun kämmenistä, jotka jo syleilivät häntä kuolemaksi -- ja siitä
hetkestä asti pitivät Martti ja Leo häntä täydelleen veljenänsä.
Huhtikuu meni ohitse, Toukokuu niin ikään, ilma muuttui yhä
lempeämmäksi, ne äärettömän isot jääjoukot, joiden päähän ei mikään
silmä kantanut, lohkesivat tuulen ja virtojen ajeltaviksi möhkäleiksi,
ja avoinna välkkyi väljä meri, jota ystävämme tuska sydämessä
alituiseen katselivat, tähystellen laivoja, jotka päästäisivät heidän
heidän pitkästä vankeudestansa. Usein he jo riemastuivat, kun pitivät
jotakin valkoista, ilman rannalla nousevaa pilven kaunaa purjehtivan
laivan hajotetuina purjeina ja yhtä usein muuttui heidän ilonsa
suruksi, kun he vähän ajan perästä havaitsivat, että toivottaret olivat
pahoin heitä pettäneet. Suurin parvin vesilinnut jo tulla sinkuilivat,
näillä kaukaisilla rannikoilla pesiänsä rakentaakseen; meressä vilisi
kaikenlaisia kaloja, jotka näyttivät iloitsevan lauhkeammasta
vuoden-ajasta; valaskalat ja delphiinit paineskelivat ilakoiten
viheriöillä aalloilla; mutta ei mitään laivaa vielä näkynyt, ei mikään
tuulessa hilpeästi liehuva lippu ilmoittanut heille, että vapauttamisen
hetki vihdoin oli tullut.
"He luulevat meitä turpeen alaisiksi!" lausui Leo sortuvalla äänellä.
"Ei kukaan tule meitä noutamaan, ja vielä kerta pitää meidän kestämän
tämän pitkän, hirmuisen pohjois-talven kaikki kauhut! Armas äitini!"
"Kärsimystä!" vastasi Martti lohduttaen. "Katteini Bertram on kunnon
mies, ja hän toimittaa varmaan, että tullaan meitä noutamaan.
Lukemattoman monet tapaukset ovat voineet viivyttää heidän matkaansa
jäämerellä, eikä olekaan vielä valaskalan pyynnille sopiva aika
käsissä. Ennen Kesäkuun keskipaikkoja meidän ei sovi heitä odottaa."
Uudet toiveet -- uudet surut. Laiva ilmestyi taivaan rannalla -- tällä
kertaa oikein todellinen laiva, eikä mikään erehtyminen nyt ollut
mahdollinen, ja ystävämme itkivät ilosta, hartaasti toisiansa
syleillen. Mutta voi! pian katosi laiva näkyvistä, ja heidän ilonsa
muuttui haikeaksi suruksi.
"Hän ei tule!" lausuivat alakuloisesti Leo ja Konrad.
"Hän tulee!" vastasi Martti vakavasti -- "jollei hän jo ole mennyt
mättääsen. Katteini Bertram ei voi jättää meitä."
Päivät päätätysten seisoivat ystävämme rannalla, kauvas merelle päin
katsoen, saadakseen nähdä jonkun laivan tulevan. Kesäkuun neljästoista
päivä tuli, ja Marttikin pudisti nyt päätänsä.
"Hyvät ystävät," lausui hän, ennenkuin he illalla panivat maata, "aika
on jo tullut, jolloin voimme auttaa itseämme. Venheemme on jotenkin
hyvässä kunnossa. Huomenna lykkäämme sen vesille, ja soudamme rohkeasti
aavalle merelle. Etelämpänä löytynee jo valaskalan pyytäjiä, ja, jollei
Jumalan apu meiltä puutu, voimme epäilemättä onnellisesti päästä heidän
luoksensa. Katteini Bertram'ista minä en enää toivo mitään, olkoonpa
hänen viipymiseensä mikä syy hyvänsä. Mitä te tästä arvelette?
Tahdotteko ruveta matkalle?"
"Tahdomme kyllä!" vastasivat Leo ja Konrad. "Meidän tulee koettaa
kaikki, päästäksemme tästä vankeudesta, jossa emme enää voisi viettää
tulevaa talvea."
"Olkoon menneeksi, Jumalan nimeen me lähdemme!" lausui Martti.
"Laittakaat itsenne siis valmiiksi huomiseksi!"
Jos ihminen kerta kovassa hädässä ollessaan on tehnyt lujan päätöksen,
jota hän pitää oikeana ja hyvänä, tuntuu hänen sydämensä jo
huokeammaksi, ja toivoa täynnänsä lähtee hän tulevaisuutensa
tuntemattomia teitä polkemaan. Niin kävi nytkin ystäviemme. Se raskas
kuorma, jonka tuskaloinen odottaminen ja useasti pettyneet toiveet
olivat laskeneet heidän hartioillensa, poistui nyt heistä, ja pitkästä
ajasta nauttivat he ensimäisen kerran levollista ja virvoittavaa unta.
Päivän valjetessa heräsi Martti yht'äkkiä unestansa, ja kavahti
seisaalleen. Hän oli kuullut ihmis-ääniä, mutta siinä luulossa, että
Leo taikka Konrad oli puhunut unissaan, pani hän uudestaan maata.
Tuskin kerkesi hän ummistaa silmiänsä, ennenkuin hän uudestaan kuuli
ääniä, tällä kertaa varmaan aivan outoja, ja samalla ruvettiin ovea
kolkuttamaan.
"Suuri Jumala!" huudahti Martti, ja hypähti iloissansa pystyyn -- "Leo,
Konrad, paikalla ylös! Meidän pelastajamme ovat tulleet!"
Molemmat nuorukaiset heräsivät kohta, ja olivat tuota pikaa pystyssä.
Ovi aukaistiin, ja lausuen: "kiitos Jumalan, he ovat elossa!" astui
katteini Bertram riemuiten tupaan. Martti heittäysi hänen avoimeen
syliinsä, Leo ja Konrad milloin itkivät milloin nauroivat tästä
äkki-arvaamatta tapahtuneesta pelastuksesta, ja ulkona kajahuttivat
ilmoja raikkailla, iloisilla "hurraa"-huudoilla, ne merimiehet, jotka
olivat soutaneet katteinin maihin, ja auttaneet häntä, kun hän etsi
erokkaitamme.
Melkoinen aika kului, ennenkuin ystävämme voivat toinen toisellensa
ilmoittaa voimakkaita, äkillisestä ilosta kuohuvia tunteitansa. Vihdoin
viimein ryhdyttiin selityksiin ja kertomuksiin, ja kummastuen kuunteli
katteini Bertram, kun vanha Martti kuvaili kaikkia kärsimyksiä ja
vaivoja, joita he Jumalan avulla onnellisesti olivat kestäneet. Ennen
kaikkia kysyi Leo, elivätkö hänen äitinsä ja veljensä vielä, ja
vilkkaasti sykki hänen sydämensä, kun hän kuuli, että molemmat olivat
elossa, ja lujasti toivoivat saadakseen vielä nähdä häntä kodissansa.
Katteini itse oli vahvistanut heitä heidän toivossansa, koska hän oli
aivan varma siitä, että vanha Martti, jahka hän vaan kerta oli päässyt
eheänä jääkarhun kämmenistä, kyllä keksisi neuvoja, voidakseen kestää
Huippuvuorien ankaraa talvea. Katteini kertoi vielä, että, kuten Martti
oli arvannut, mennä vuonna tuo hirmuinen myrsky oli ajanut Delphiini'n
eteläänpäin, ja että silloisella myöhäisellä vuodenajalla olisi ollut
aivan mahdotonta edes yrittää heitä pelastamaan. Mutta Bremen'iin
tultuansa oli hän kohta antanut laivan isännälle täydellisen
kertomuksen onnettomasta tapauksesta, niinkuin myös sanonut itsensä
olevan vakuutetun siitä, että sekä Martti että Leo ja Konrad vielä
elivät. Herra Melchior Rankendorf oli silloin heti luvannut, että hän
tulevana vuonna, kun vaan merenliike oli alkanut, lähettäisi laivan
heitä Huippuvuorilta noutamaan. Maaliskuun loppupuolella oli hän
lähtenyt matkalle, vaikka vastaiset tuulet ja kovat myrskyt, joiden
käsissä hänen oli koko aika täytynyt taistella, olivat suuresti
viivyttäneet hänen tuloansa. Asian-ajaja Liborius oli hänen kauttansa
lähettänyt Leolle sanoman, että asiat kotona olivat hyvällä kannalla,
ja ett'ei tuo konnamainen Elshöft enää voinut vahingoittaa hänen
äitiänsä, koska Jumala oli kutsunut hänen toiseen maailmaan vastaamaan
rikoksistansa.
Kun Konrad kuuli isänsä nimeä mainittavan, hän punehtui ja vaaleni,
mutta äkisti kääntyen toisapäin, esti hän toiset sitä havaitsemasta. Ei
Martti eikä Leo puhunut mitään Konrad'in omista vehkeistä, kuinka hän,
jättäen heidän rannalle, oli koettanut venheellä pelastaa henkensä; ei
näistä mistäkään virkattu sanaakaan, ja asia olisikin iki päiviksi
saattanut Konrad'in noitten jäykkien, mutta perin rehellisten
merimiesten ylenkatseen alaiseksi. Sen siaan pusersi Martti
ystävällisesti hänen kättänsä, ja lausui hiljasti: "ole huoleti,
Konrad! Kaikki, mitä täällä on tapahtunut, jääköön kuuksi päiväksi
unhotuksiin, sillä sinun kunnollinen käytöksesi meidän täällä
ollessamme on tehnyt meidän sinun ainaisiksi ystäviksesi!"
Sydän heltyneenä vastasi Konrad: "minä kiitän teitä, jalo Martti! Kun
tulemme takaisin Bremen'iin, saatte nähdä, ett'ei teillä ole
uskollisempaa, rehellisempää ystävää, kuin Konrad Elshöft. Sen tahdon
näyttää teille!"
Tällä välin olivat katteini Bertram ja hänen saattajansa ruvenneet
hankkimaan saarelta lähtöänsä. Kaikki ystäviemme tavarat vietiin
rantaan, ja ainoastaan halot jätettiin tupaan, että, jos vast'edes
näillä seuduilla joku laiva joutuisi haaksirikkoon, onnettomat
merimiehet saisivat käyttää niitä eduksensa. Katteini Bertram lupasi
vielä lisätä tähän pari sataa naulaa merihiiliä, ja vasta nyt menivät
kaikki venheelle, vähän ajan perästä saapuakseen Delphiini'in.
Martti oli jäykkä, karkeanluontoinen ja terästynyt merimies -- mutta,
kun hän taas nousi oivallisen laivan kannelle, josta hän kauvan aikaa
oli ollut eroitettuna, kun hän näki kaikki vanhasta perin tutut
esineet, jotka olivat tulleet hänelle rakkaiksi, mieluisiksi, kun hän
autti peräsimen rattaalle ja tarttui sen puola-puihin, ikäänkuin olisi
hän vahvalla käden-puristuksella tervehtinyt rakasta, kauvan poissa
viipynyttä ystävää -- silloin joutui hän tunteittensa voitteesen, ja
kyynel, todellinen kyynel valui hänen ruskeille, rypistyneille
poskillensa. Leo ja Konrad itkivät myöskin; mutta heidän kyynelensä
todistivat, että heidän sydämensä olivat täynnänsä iloa ja
kiitollisuutta heidän taivaallista Pelastajaansa kohtaan. Kummallisella
tavalla oli Jumala varjellut heitä, runsaasti antanut heille
siunauksensa heidän kovissa kärsimyksissään. Siitä yksistään olisi
heidän tullut kaikkina elin-päivinänsä kiittää Häntä; vaan kuitenkin
oli Leo ennen pitkää vielä suuremmassa määrässä näkevä Hänen
hyvyyttänsä, kuitenkin oli hän havaitseva, että se seikka, joka oli
pakoittanut hänen pitkäksi aikaa lähtemään kodistansa, ja jota hän oli
pitänyt kovana onnettomuutena, se juuri oli häntä saattava niin
onnelliseksi, ett'ei hän olisi voinut sitä aavistaakaan.
Näin me ymmärtämättömät ja lyhyt-näköiset ihmiset usein pidämme
ansaitsemattomana rangaistuksena mitä Jumala viisaitten,
käsittämättömien päätöstensä mukaan on säätänyt meille pelastukseksi
ja onneksi.
Ei rakkauden ja laupeuden Jumala koskaan liian kovasti meitä koeta.