Pidot.
Suunnattoman suuressa salissa, johon valoa tuli kahtaalta päin,
veistoksilla koristettujen pylväiden välissä seisoi pitkiä pöytiä
kolmessa rivissä. Joka rivissä oli kymmenen pöytää, joka pöytä oli
katettu kymmenelle hengelle. Tsaaria, tsarevitshia ja lähimmäisiä
lemmikeitä varten seisoi eri pöytiä salin perässä. Vieraille oli
valmistettu pitkiä, sametilla ja kultakankaalla päällystettyjä
penkkejä; hallitsijalle korkea, veistetty nojatuoli, sirotettuna
helmi- ja timanttikiehkuroilla. Tuolia kannatti jalkain asemasta kaksi
leijonaa, mutta selkänojana oli kaksipäinen, kullattu ja maalattu
kotka, siivet levällään. Keskellä salia oli suuren suuri pöytä, jonka
kansi oli tehty tammisista laudoista. Lujat olivat paksut laudat, lujat
sorvatut jalat, joilla pöytä lepäsi; niiden oli kannatettava kokonainen
vuori hopea- ja kulta-astioita. Siinä oli sekä valettuja pesumaljoja,
joita neljä miestä vaivoin nosti kalliisti koristetuista korvista, sekä
raskaita kauhoja, helmillä sirottuja pikareita ja eri suuruisia
siseleerattuja vateja. Siinä oli sekä karneolisia pokaleja, että
kamelikurjen munista tehtyjä ruukkuja ja kullalla silattuja
tarvashärän sarvia. Mutta vatien ja kauhojen välissä seisoi
kummallisenmuotoisia pikareita, jotka kuvasivat karhuja, jalopeuroja,
kukkoja, riikinkukkoja, kurkia, sarvikuonoja ja kamelikurkia. Ja kaikki
nämä raskaat vadit, astiat, kauhat, pikarit, ammeet, pedot ja linnut
olivat läjitellyt kartionmuotoiseen rakennukseen, jonka huippu melkein
kosketti kattoa.
Juhlallisesti astui hovilaisten loistava joukko saliin ja sijoittui
penkeille. Pöydillä ei nyt vielä ollut muita astioita kuin suolakoppa,
pippurisäiliö ja etikkapullo, mutta ruokalajeista oli ainoastaan kylmää
lihaa paastovoissa, suolattuja kurkkuja, luumuja ja hapanta maitoa
puisissa maljoissa.
Opritshnikit istuutuivat, mutta eivät alkaneet syödä vaan odottivat
hallitsijaa.
Pian tulivat palvelijat parittain saliin ja asettuivat tsaarin tuolin
luokse; palveliain jälestä astuivat hovimestari ja ylimäinen
hovimarsalkka.
Vihdoin torvet toitottelivat, linnan kellot alkoivat soida, ja
verkkaisesti astui saliin itse tsaari, Iivana Vasiljevitsh.
Hän oli pitkä, solakka ja leveäharteinen. Pitkä, koruompeluksilla
kirjailtu kultakankainen pukunsa oli pitkin saumoja ja ympäri liepeitä
koristeltu helmillä ja kalliilla kivillä. Hänen kallista kaulanauhaansa
koristi Vapahtajan, Jumalanäidin, apostolien ja profeetain emaljoidut
kuvat. Iso siselioittu risti riippui kultavitjoista hänen kaulassaan.
Punasten sahviaanisaappaiden korkeat korot olivat varustetut
hopeaisilla kantaraudoilla. Kauhean muutoksen huomasi Iivanassa Nikita
Romanovitsh. Säännölliset kasvot olivat yhä vielä kauniit, mutta
piirteet esiintyivät terävimpinä, kotkannenä oli käynyt ikäänkuin
käyremmäksi, silmät paloivat synkällä tulella ja otsalla oli kurttuja,
joita ei ennen ollut. Eniten hämmästytti ruhtinasta harmaat karvat
parrassa ja viiksissä. Iivana oli nyt viidenneljättä vanha, mutta
näytti olevan koko joukon viidettäkymmentä. Hänen kasvojensa ilme oli
tykkänään muuttunut. Siten muuttuu rakennus tulipalon jälkeen. Vielä
seisovat seinät, mutta koristukset ovat karisseet, mustuneet ikkunat
silmäilivät turmiota ennustaen, ja tyhjiin suojiin on paholainen
ottanut asuntonsa. Kuitenkin kaikitenkin, kun Iivana katsahti
suopeasti, oli hänen katseensa vielä puoleensa vetävä. Hänen hymyilynsä
lumosi yksin nekin, jotka hyvin tunsivat hänet, ja jotka inhosivat
hänen pahoja tekojaan. Tähän onnelliseen ulkomuotoon yhdisti Iivana
tavattoman puhelahjan. Tapahtui, että vilpittömät miehet,
kuunnellessaan tsaaria, tulivat vakuutetuiksi hänen kauhistavain
toimenpiteidensä välttämättömyydestä ja uskoivat, niin kauan kuin hän
puhui, hänen rangaistuksensa oikeiksi.
Iivanan ilmaantuessa kaikki nousivat ja kumarsivat syvään hänelle.
Tsaari kulki verkkaasti pöytärivien välitse paikalleen, pysähtyi ja,
heitettyään silmäyksen kokoontuneihin, kumarsi kaikille tahoille;
sitten luki hän pitkän rukouksen, risti itsensä, siunasi ruoan ja
laskeutui tuolille. Kaikki, paitsi yksinäistä hovimarsalkkaa ja kuusi
pöytäpalvelijaa, seurasivat hänen esimerkkiänsä.
Joukko palvelijoita sinipunasissa, kultasaumaisissa ja kullalla
ommelluissa kauhtanoissa seisahtui tsaarin eteen, kumarsi vyötäisiin
saakka, ja läksi kaksittain ruokia tuomaan. Pian he palasivat, kantaen
kultasissa vadeissa kaksisataa paistettua joutsenta.
Tällä päivällinen alkoi.
Serebrjani sattui istumaan lähellä tsaarin pöytää, yhdessä maabojarien
kanssa, se on sellaisten keralla, jotka eivät kuuluneet opritshninaan,
mutta korkean säätynsä vuoksi katsottiin arvoisiksi tällä kertaa
syömään päivällistä hallitsijan kanssa. Muutamia heistä tunsi
Serebrjani ennen Litvaan lähtöänsä. Hän saattoi paikaltaan nähdä sekä
itse tsaarin, että kaikki hänen pöydässään istujat.
Surulliseksi muuttui Nikita Romanovitsh, vertaillessaan sitä Iivanaa,
jonka viisi vuotta takaperin oli jättänyt, tähän Iivanaan, joka nyt
istui uusien lemmikkiensä piirissä. Nikita Romanovitsh kääntyi erään
naapuriinsa puoleen, jonka kanssa ennen oli ollut tuttava, kysyen:
-- Kuka tuo poika on, joka istuu tsaarin oikealla puolella, semmoinen
kalpea ja nurpea?
-- Se on tsarevitsh[12] Ivan Ivanovitsh, -- vastasi bojari, ja,
vilkaistuaan sivulleen, lisäsi kuiskaten: -- olkoon Jumala meille
armollinen! Ei hän ole tullut isoisäänsä, vaan isäänsä, ja nuoruuteensa
nähden on hänen sydämensä täynnä julmuutta; ei lähde hänen
hallinnostaan meille huvia!
-- Mutta tuo mustasilmäinen nuori mies pöydän päässä, jolla on niin
miellyttävät kasvot? Hänen muotonsa on minulle tuttu, mutta en muista
missä hänet olen nähnyt.
-- Sinä olet nähnyt hänet, ruhtinas, viisi vuotta sitten,
henkivartijana tsaarin hovissa; vaan kauaksi on hän niistä ajoin
mennyt, ja kauaksi hän vielä menee; se on Boris Fjodorovitsh Godunov,
tsaarin lemmitty neuvonantaja. Näetkö, -- jatkoi bojari, alentaen
äänensä, näetkö hänen vieressään tuota leveäharteista, punatukkaista
ihmistä, joka ei katso kehenkään, vaan ahmasee joutsenta, rypistäen
kulmakarvojaan? Tiedätkö, kuka se on? Se on Grigori Lukjanovitsh
Skuratov-Bjelski, liikanimeltään Maljuta. Hän on tsaarin sekä uskottu
ystävä että pyöveli. Täällä luostarissa on hän tehty paraklisiarkiksi,
Jumala sen anteeksi antakoon. Tsaari ei näy ilman häntä ottavan
askeltakaan: mutta jos Boris Fjodorovitsh virkkaa sanan, niin asia ei
käy Maljutan mielen mukaan, vaan niinkuin Boris sanoo! Mutta tuo
nuorukainen tuolla, vallan kuin kaunis tyttö, joka tsaarille viiniä
kaataa, se on Fjodor Aleksejevitsh Basmanov.
-- Sekö? -- kysyi Serebrjani, tuntien naismaisen nuorukaisen, jonka
ulkomuoto tsaarin pihalla herätti hänen huomionsa, ja jonka odottamaton
ilveily oli vähällä maksaa ruhtinaan hengen.
-- Juuri hän. Ja kuinka tsaari hänestä pitää: ei näy voivan elää
hänettä; mutta jos koskee jotakin asiata, keltä silloin neuvoa
kysytään? Ei häneltä, vaan Borisilta.
-- Niin, -- sanoi Serebrjani, silmäillessään Godunovia, -- nyt
muistelen häntä. Eikö hän kuulunut tsaarin jousimiehiin?
-- Kuului, ruhtinas. Hän oli todellakin jousimiesten joukossa. Näyttää
vähäpätöiseltä viralta, miten siinä voi tehdä itsensä huomatuksi? Vain
tapahtuipa kerran, että metsästämässä ollessa käytiin jousella
ampumaan. Mutta siellä oli kaanin lähettiläs, Devlet-Mursa. Se kun vaan
nuolen päästi jänteestä, niin kiinnittikin sen tatarilaislakkiin, joka
oli asetettu riu'un nenään, noin nata askelta tsaarin teltasta. Temppu
tapahtui vasta päivällisen jälkeen, ja pikari oli jo monasti pöytää
kierrellyt. Nousipa siitä Ivan Vasiljevitsh ja puhuu; Tuokaa tänne
kaareni, en minäkään huonommin tatarilaista tapaa. -- Tatarilainempa
riemastui: -- Tapaahan, tsaari -- taattoni, -- sanoo: -- minulta meni
tuhathevosinen tabuni,[13] mutta paljonko sinulta meni? se on meidän
kielellämme, mitä panet veikkaa? -- Menköön Rjasanin kaupunki! -- sanoi
tsaari, ja toisti: Tuokaa kaareni tänne! -- Boris syöksi liekalla,
missä hevonen seisoi, viini selässä hyppäsi satulaan, vaan me näemme,
että hevonen potkii hänen allansa, nousee takajaloilleen. Mutta äkkiä
kun laskeutuu, niin purtuaan kuolaimiin läksi karkaamaan ja kaatuikin
sitten Boris seljässään maahan. Neljännestunnin kuluttua palasi Boris,
viine ja jänne kappaleina, kaari poikki ja nuolet sinne tänne
singoiltettunina, ja Borisilla itsellään läpiä päässä. Hän hyppäsi
hevosen selästä, heittäytyi tsaarin jalkoihin: -- anteeksi, armollinen
herrani, en voinut hillitä hevosta, viinesi olen hukannut! -- Mutta
tsaarista, näet, sillä välin, humala jo alkoi haihtua: -- No, sanoo --
tästä puoleen et enää tarvitse pitää huolta viinestäni, mutta vieraalla
jousella et ammu! -- Siitä päivästä Boris on kohonnut korkealle, ja
katsohan, ruhtinas, kuinka kauaksi hän vielä kiipeää! Ja millainen
mies, -- jatkoi bojari, katsellen Godunovia, -- ei hän koskaan
hätiköitse ennen aikojaan, vaan aina on hän tarvittaessa paikallaan; ei
oikase, ei vastusta tsaaria, käy vaan kiertopolkuaan, ei mihinkään
veriseen tekoon ole sekaantunut, ei kenenkään rangaistuksessa ollut
osallisena. Hänen ympärillään veri se vaan lainehtii, mutta hän on
puhdas ja valkonen, kuin lapsukainen, eipä edes ole opritshninaan
kirjoitettu. Tuo tuolla, -- hän jatkoi, osoittaen ilkeästi hymyilevää
miestä, -- on Aleksei Basmanov, Fjodorin isä, mutta tuolla, vähän
etempänä, on Vasili Grjasnoi, ja tuonnempana isä Levki, Tshudovon
arkkimandriitta; antakoon Herra hänelle anteeksi, ei hän ole kirkon
paimen, vaan maallisten himojen edistäjä!
Serebrjani kuunteli uteliaisuudella ja surulla. -- Sano, bojari, --
kysyi hän, -- kuka tuo pitkä, kähärätukkainen ja mustasilmäinen, noin
kolmenkymmenen ikäinen mies on? Neljä pikaria hän jo on tyhjentänyt
toinen toisensa jälkeen, ja vielä millaisia pikaria! Kova hän on
juomaan, ei muuta sovi sanoa, -- vaan viini ei näy hänelle iloa suovan.
Katso kuinka hän rypistää kulmakarvojaan, ja silmät hehkuvat kuin
kekäleet. Mutta vallanko hän on joutunut järjiltään? Katsohan, miten
hän veitsellä pöytäliinaa viiltää!
-- Hänet sinun oikeastaan pitäisi tuntea, ruhtinas; hän oli
meikäläisiä. Tosin hän on siitä ajoin muuttunut, kun koko bojariston
häpeäksi rupesi opritshnikiksi! Se on ruhtinas Afanasi Ivanitsh
Vjasemski. Hän on heistä kaikista urhollisin, mutta ei voi mieltään
malttaa. Kun rakkauden liekki syttyi hänen sydämessään, ei hän enään
ole entisellään. Ei näe eikä kuule mitään, puhelee itsekseen, vallan
kuin olisi sekasin, ja tsaarin kuullen pitää sellaisia puheita, jotta
karvoja pöyristää. Tähän asti on kuitenkin kaikki käynyt hänelle hyvin,
tsaarin on häntä sääli. Sanotaanpa, että hän vain rakkaudesta
kirjoitutti itsensä opritshnikiksi.
Ja bojari nojautui Serebrjanin puoleen, haluten luultavasti kertoa
hänelle tarkemmin Vjasemskista, mutta silloin lähestyi heitä
pöytäpalvelija ja sanoi, asettaen vadillisen paistia Serebrjanin eteen:
-- Nikita! Korkea hallitsijamme lahjoittaa sinulle armossa vadin omasta
pöydästään!
Ruhtinas nousi ja, seuraten tapaa, kumarsi syvään tsaarille.
Silloin kaikki, jotka olivat samassa pöydässä, ruhtinaan kanssa,
nousivat niinikään ja kumarsivat Serebrjanille, merkiksi että
onnittelivat häntä tsaarin armosta. Serebrjanin piti kiittää jokaista
eri kumarruksella.
Sillä välin pöytäpalvelija palasi tsaarin luo ja sanoi hänelle
kumartaen vyötäisiin saakka:
-- Korkea hallitsija! Nikita otti vastaan vadin, kiittää sinua!
Kun joutsenet oli syöty, palvelijat menivät parittain salista ja
palasivat kolmensadan paistetun riikinkukon kanssa, joiden levitetyt
pyrstöt liehuivat joka vadin yli kuin viuhkat. Riikinkukkoja seurasi
kalakukkoja, liha- ja juustopiirakoita, kaikenlaisia pannukaakkuja,
piiraisia ja öljyssä paistettuja leivoksia. Vieraiden syödessä,
palvelijat kantoivat ruukkuja ja pikaria, täytettyinä kirsikan-, ja
tuomensimalla. Toiset tarjoilivat erilaisia ulkomaan viinejä:
romanilaista, reininviiniä ja muskatellia. Erityiset pöytäpalvelijat
kävivät edestakasin rivien välitse tarkastellen pöytiä ja jaellen
käskyjä.
Vastapäätä Serebrjania istui vanha bojari, jolle tsaarin kerrottiin
kantavan vihaa. Bojari tunsi tuhon itselleen tulevan, mutta
minkälaisen, sitä ei tiennyt, ja odotti tyynenä kohtaloaan. Kaikkein
ihmeeksi ylihovimarsalkka Fjodor Basmanov kantoi hänelle omin käsin
pikarin viiniä.
-- Vasili! -- sanoi Basmanov: -- korkea hallitsijamme lahjoittaa
sinulle armossa pikarin!
Ukko nousi, kumarsi Iivanaan ja joi viinin, mutta Basmanov, palattuaan
tsaarin luo, ilmoitti hänelle: -- Vasili tyhjensi pikarin, kiittää
armostasi! Kaikki nousivat ja kumarsivat ukolle, odottaen itselleen
hänen kumarrustaan, mutta bojari seisoi liikkumattomana. Hänen
hengityksensä kävi raskaaksi, hän vapisi koko ruumiissaan. Äkkiä hänen
silmänsä veristyivät, kasvot muuttuivat sinisiksi ja hän romahti
maahan.
-- Bojari on juovuksissa! sanoi Iivana Vasiljevitsh: -- viekää hän ulos!
-- Kuiske kulki ympäri seuraa, mutta maabojarit silmäilivät toisiaan ja
loivat silmänsä lautasiin, uskaltamatta lausua sanaakaan.
Serebrjania värisytti. Äsken hän ei vielä ollut uskonut kertomuksia
Iivanan julmuuksista, vaan nyt oli hän itse tullut hänen kauhean
kostonsa todistajaksi.
"Eiköhän minuakin odota sama kohtalo?" hän ajatteli. Sillävälin ukko
oli kannettu ulos, ja päivällisiä jatkettiin, niinkuin ei mitään olisi
tapahtunut. Guslat soivat. kellot kajahtelivat, hovimiehet haastelivat
ja nauroivat ääneensä. Palvelijat, oltuaan samettiin puettuina,
ilmestyivät nyt kaikki kultakankaisissa dolmaaneissa. Tämä pukujen
muutto oli yksi ylöllisyyksistä tsaarin päivällisissä. Pöydille
asetettiin ensin erilaisia hyytelöitä: kurkia ja hyvänhajuisia yrttejä,
suolattuja kukkoja ja inkivääriä, luuttomia kanoja sekä sorsia ja
kurkkuja. Sitten tuotiin erilaisia keitoksia ja kolmenlaista
kalanlientä: valkoista, mustaa ja safranilientä. Valkoliemen jälkeen
tarjottiin pyytä ja luumuja, hanhea ja hirssiä sekä teereä ja safrania.
Nyt seurasi loma-aika, jonka kuluessa vieraille kannettiin simaa ja
viinejä: alikante-, baster- ja malvasirviiniä.
Puhelu muuttui äänekkäämmäksi, nauru kajahteli useammin, päät alkoivat
käydä pyörälle. Serebrjani, katsellessaan opritsnikkien kasvoja, näki
etäisessä pöydässä sen nuoren miehen, joka muutamia tunteja ennen oli
pelastanut hänet karhun kourista. Ruhtinas kysyi häntä naapureiltaan,
mutta kukaan ei tuntenut häntä. Nuori opritshnikki istui mietteissään,
nojaten kyynärpäitä pöytää vasten, pää käsien varassa, eikä ottanut
osaa yleiseen iloon. Ruhtinas oli kysyä ohikulkevalta palvelijalta,
mutta äkkiä kuuli hän takanaan:
-- Nikita! Korkea hallitsijamme lahjoittaa sinulle armossa pikarin!
Serebrjani säpsähti. Hänen takanaan seisoi, ilkeästi nauraen, Fjodor
Basmanov ja tarjosi hänelle pikarin.
Hetkeäkään häikäilemättä Serebrjani kumarsi tsaaria ja tyhjensi pikarin
viimeiseen pisaraan asti. Kaikki katsoivat häneen uteliaasti, hän itse
odotti välttämätöntä kuolemaa, ja ihmetteli, ettei tunne myrkyn
vaikutuksia. Väristyksen ja kylmän asemasta hyvää tekevä lämmin virtasi
hänen suonissaan ja karkoitti hänen kasvoistaan pakollisen kalpeuden.
Tsaarin lähettämä juoma oli vanhaa ja puhdasta basterviiniä.
Serebrjanille kävi selville, että tsaari joko on antanut hänelle
rikoksensa anteeksi, tahi ei tiedä vielä opritshninan loukkauksesta.
Päälle neljän tunnin oli ilo jo jatkunut, ja päivälliset olivat
ainoastaan puolivälissä. Tänä päivänä tsaarin kokit kunnostivat
itsensä. Ei koskaan heille olleet niin onnistuneet sitroonakeitot,
kierretyt munuaiset ja ruutanat lampaanlihan kanssa. Erityistä
ihmettelyä herättivät jättiläiskalat, pyydetyt Jäämerestä ja slobodaan
lähetetyt Solovetskoin luostarista. Niitä kuletettiin elävinä
suurensuurissa tynnyreissä, matka kesti moniaita viikkoja. Nämät kalat
tuskin mahtuivat hopeaisiin ja kultaisiin maljoihin, joita kantoi
ruokahuonsesen muutama mies kerrallaan. Kokkien kekseliäs taito
ilmaantui siinä koko loistossaan. Sampikalat olivat niin leikeltyinä,
niin vadille asetettuina, että näyttivät kukoilta levitetyin siivin,
tahi siivekkäiltä käärmeiltä, kidat ammollaan. Hyviä ja maukkaita
olivat myös jänikset makarunien keralla, ja vieraat, vaikka olivatkin
itsensä ahdanneet, eivät laskeneet sivutsensa peltokanoja
kynsilaukkaliemineen, eivätkä leivoksia sipulin ja safranin kanssa.
Mutta nyt ottivat pöytäpalvelijain merkistä palvelijat pöydiltä suolan,
pippurin ja etikan sekä kaikki liha- ja kalaruoat. Palvelijat menivät
ulos, kaksi rivissä, ja palasivat uudessa puvussa. He vaihtoivat
kultakankaiset dolmaaninsa valkosiin, kultasaumaisiin ja sopulinnahalla
reunustettuihin kesäpukuihin. Tämä vaatetus oli vielä kauniimpi ja
kalliimpi kahta edellistä. Tällä tavoin puettuina kantoivat he saliin
sokerista tehdyn, viiden puudan painoisen kremlin, ja asettivat sen
tsaarin pöydälle. Tämä kremli oli hyvin taitavasti valettu. Piikeillä
varustetut muurit ja tornit, kuin myöskin jalka- ja ratsumiehet olivat
huolellisesti tehdyt. Samallaiset kremlit, ainoastaan pienemmät, noin
kolmen puudan painoiset, koristivat toisia pöytiä. Kremlien jälkeen
kannettiin sisään noin sata kullattua ja maalattua puuta, joissa
hedelmien sijasta riippui renikoita, piparikakkuja ja makeita piiraita.
Samaan aikaan ilmestyi pöydille jalopeuroja, kotkia ja kaikenlaisia
lintuja, valetut sokerista. Kaupunkien ja lintujen kesken kohosi
omena-, marja- ja pähkinäläjiä. Mutta hedelmiin ei kukaan enää
koskenut, kaikki olivat kylläisiä. Toiset tyhjensivät pikarillisen
romanialaista, enemmän säädyllisyyden kuin janon takia; toiset
torkkuivat, nojaten kyynärpäitään pöytää vasten, moni makasi lavitsain
alla; kaikki poikkeuksetta olivat irroittaneet vyönsä ja päästäneet
kauhtanansa napeista. Jokaisen luonne kuvastui selvästi.
Tsaari ei syönyt melkein ensinkään. Aterian kestäessä hän väitteli,
laski leikkiä ja puheli armollisesti ympäristönsä kanssa. Hänen
kasvonsa eivät olleet muuttuneet päivällisten loputtua. Saman saattoi
sanoa Godunovista. Boris Fjodorovitsh ei näkynyt hylkivän herkkuja eikä
veljeskunnan väkevää viiniä; hän oli iloinen, huvitteli tsaaria ja
hänen lemmikeitänsä mielevällä keskustelullaan, mutta ei kertaakaan
käyttäytynyt sopimattomasti. Borisin kasvojen piirteissä ilmaantui,
kuten päivällisten alussakin, sekaisin älyä, teeskenneltyä nöyryyttä ja
itseensä luottamusta. Vilkaistuaan nopealla silmäyksellä juopuneiden ja
makaavien hovilaisten joukkoa, nuori Godunov hymyili huomaamatta, ja
halveksimista välähti hänen kasvoissaan.
Tsarevitsh joi paljon, söi vähän, oli ääneti, kuunteli ja keskeytti
yhtäkkiä puhujan röyhkeällä tahi loukkaavalla pilalla. Eniten sai
Maljuta Skuratov häneltä kärsiä, vaikka Grigori Lukjanovitsh ei ollut
niitä miehiä, jotka antautuvat ivan alaisiksi. Hänen ulkomuotonsa
herätti kauhua rohkeimmissakin. Hänen otsansa oli matala ja litistynyt,
hiukset alkoivat melkein kohta kulmien yläpuolelta; poskiluut ja
leukapielet olivat tavattoman kehittyneet; etupuolelta kapea pääkallo
muuttui välittömästi niskassapäin jonkinlaiseksi leveäksi kattilaksi,
mutta korvien takana oli sellaiset nystermät, että korvat näyttivät
olevan kuopissa. Silmät, epämääräistä väriä, eivät kehenkään katsoneet
suoraan, mutta peloksi sen kävi, jota äkkiä kohtasi niiden himmeä
katse. Ei mikään jalomielinen tunne, ei mikään ajatus, joka kohosi
eläimellisten viettien piiriä korkeammalle, näkynyt voivan tunkeutua
näihin kapeisin, paksulla kallolla ja tiheillä harjaksilla peitettyihin
aivoihin. Nämät kasvot ilmaisivat jotakin taipumatonta ja toivotonta.
Katsellessa Maljutaa tunsi, että joka yritys hänestä hakea inhimillistä
puolta oli turhaa. Ja todella olikin hän siveellisesti eroittanut
itsensä kaikista ihmisistä, eli heidän kesken erakkona, hylkäsi joka
ystävyyden ja kaikellaiset ystävälliset suhteet, oli herennyt olemasta
ihmisenä ja tehnyt itsestään tsaarin koiran, valmis repimään jokaista,
jota vastaan Iivanan vain johtuisi mieleen usuttaa häntä.
Ainoana valopuolena Maljutassa oli hänen palava rakkautensa
poikaansa, nuoreen Maksim Skuratoviin; mutta se oli villipedon
rakkautta, itsetiedotonta rakkautta, vaikkapa se saattoi mennä
alttiiksiantautumiseen asti. Maljutan kunnianhimo sitä vaan suurensi.
Ollen alhaista säätyä, _Pahoinsyntynyt_, vaivasi häntä kateus, kun hän
näki loistoa ja ylhäisyyttä, ja hän tahtoi korottaa ainakin
jälkeisensä, pojastaan alkaen. Ajatus, että Maksim, jota hän rakasti
sitä kiihkeemmin, kun ei tuntenut mitään sukulaislempeä, on kansan
silmissä aina pysyvä alhaisempana kuin nuo ylpeät bojarit, joita hän,
Maljuta, kymmenittäin mestautti, sai hänet raivoon. Hän koetti kullalla
saavuttaa niitä kunnianosoituksia, joista syntyperänsä vuoksi ei
päässyt osalliseksi, ja antautui kaksinkertaisella mielihyvällä
murhaamaan; hän kosti vihaamillensa bojareille, rikastuen heidän
saaliistaan, ja, kohoten tsaarin suosiossa, luuli hän kohottavansa
rakastettua poikaansa. Näitä laskuja lukuunottamatta oli veren
vuodattaminen käynyt hänelle tarpeeksi ja nautinnoksi, monta murhaa oli
hän omin käsin tehnyt, ja aikakirjat kertovat, että hän toisinaan
mestauksen jälestä omakätisesti kirveellä paloitteli kuolleita ruumiita
ja heitteli koirille syötäviksi. Täydentääksemme tämän henkilön kuvaa,
että hän, huolimatta typeryydestään, oli, samoin kuin raatelevat pedot,
korkeimmassa määrässä viekas, tappeluissa osoitti hurjaa miehuutta,
kanssakäymisessään toisten kanssa oli hän epäluuloinen, kuten jokainen
orja, joka ansiotta on kunniaan kohonnut, etteikä kukaan osannut
niin loukkausta muistella, kuin Maljuta Grigori Lukjanovitsh
Skuratov-Bielski.
Sellainen oli mies, jota Tsarevitsh niin varomattomasti pisteli.
Erityinen tapaus oli Ivan Ivanovitshille antanut pilkkaamisen aihetta.
Kateuden ja kunnianhimon kiusaamana oli Maljuta jo aikoja sitten
halunnut bojarin arvoa; mutta tsaari, joka joskus kunnioitti vanhoja
tapoja, ei tahtonut halventaa Venäjän korkeinta säätyä alhaissukuisessa
lemmikissään, ja jätti hänen juonensa huomioon ottamatta. Skuratov oli
päättänyt muistuttaa Iivanaa siitä. Samana päivänä, tsaarin tullessa
makuuhuoneesta, oli hän heittäytynyt tsaarin jalkoihin, luetellut
kaikki ansionsa ja pyytänyt palkinnoksi bojarin lakkia. Iivana oli
kuunnellut häntä kärsivällisesti, ruvennut nauramaan ja nimittänyt
häntä koiraksi. Nyt tsarevitsh pöydässä muistutti Maljutaa tämän
onnistumattomasta anomuksesta. Eipä tsarevitsh olisi siitä muistuttanut,
jos tarkemmin olisi tuntenut Grigori Lukjanovitshia.
Maljuta oli vaiti ja kävi kalpeammaksi. Närkästyksekseen tsaari huomasi
Maljutan ja poikansa vihollisen välin. Vaihtaakseen puheenainetta
kääntyi hän Vjasemskiin.
-- Afanasi, -- hän sanoi, puoleksi ystävällisesti puoleksi
leikillisesti: -- kauanko vielä aijot surra? En tunne oivaa
opritshnikkiani! Jokohan rakkaus, tuo vihainen kyy, on sinut syönyt?
-- Vjasemski ei ole opritshnik, -- huomautti tsarevitsh. -- Hän
huokailee kuin kaunis tyttö. Sinä, herra isäni, puettaisit hänet
sarafaaniin[14] ja ajattaisit häneltä parran, niinkuin Fjedka
Basmanovilta, tahi käskisit hänet laulamaan guslin soittajain keralla.
Guslin hänen käsiinsä soveltuisi luullakseni paremmin kuin miekka.
-- Tsarevitsh! -- Vjasemski huudahti, -- jos sinulla olisi viisi vuotta
lisään, etkä olisi hallitsijan poikanen, tahtoisin sinun Moskovaan
Troitsin kentälle; mitteleisimme kerallasi miekkojamme, ja Jumala saisi
ratkaista, kenen on kalpaa käytettävä, kenen soittaminen guslaa!
-- Afonjka! -- sanoi tsaari ankarasti, -- Älä unhota, kenenkä edessä
puhut!
-- Mitä, isäseni, herra Iivana Vasiljevitsh, -- vastasi Vjasemski
rohkeasti: -- jos olen syyllinen edessäsi, käske katkaisemaan pääni,
mutta tsarevitshin en anna häväistä itseäni.
-- En, -- sanoi heltyen, Iivana Vasiljevitsh, joka Vjasemskin nuoruuden
takia antoi hänen uskaliaat vastauksensa anteeksi: -- aikaista on
Afonjalta päätä katkaista. Palvelkoon vielä tsaariaan. Minä kerron
sinulle, Afonja, kernaammin sadun, jonka sokea Filjka minulle jutteli
viime yönä!
"Kuuluisassa Rostovissa, kauniissa kaupungissa, eleli kunnon
nuorukainen, Aljosha Popovitsh. Hän rakastui silmittömästi nuoreen
ruhtinattareen, nimeään en muista. Mutta hän, ruhtinatar, oli
naimisissa vanhan Tugarin Smijevitshin kanssa, ja vaikka Aljosha
Popovitsh teki parastaan, sai hän aina vaan rukkaset häneltä. En
rakasta sinua kunnon nuorukainen! rakastan ainoastaan miestäni,
lempeätä vanhaa Smijevitshiä. -- Hyvä, -- sanoi Afoja, -- rakastatpa
vielä minuakin, valkea joutseneni! -- Otti kaksitoista paraita
palvelijoitaan, tunkeutui Smijevitshin ylistupaan ja ryösti hänen
nuoren naisensa. -- Kiitos sinulle, kunnon nuorukainen, -- sanoi vaimo,
-- ettäs osasit minua rakastaa, osasit myös miekalla saavuttaa; ja sen
tähden rakastan sinua enemmän kuin henkeäni, enemmän kuin päivän
valoa, enemmän kuin vanhaa pakanaa Smijevitshiä!"
-- No, mitä, Afonja, -- lisäsi tsaari, terävästi katsahtaen
Vjasemskiin: -- miltä sinusta näyttää sokean Filjkan satu?
Ahneesti kuunteli Vjasemski Iivana Vasiljevitshin sanoja. Ne lankesivat
hänen sieluunsa, niinkuin kipinät riihilyhteisin; intohimo leimahti
hänen rinnassaan ilmituleen, hänen silmänsä säihkyivät tulta.
-- Afanasi, -- jatkoi tsaari, -- minä lähden näinä päivinä Susdaliin
rukoilemaan, mutta mene sinä Moskovaan, bojari Drushina Morosowin luo;
tiedustele hänen terveyttään: sano että minä lähetin sinut päästämään
hänet pannastaan... Ja ota, -- lisäsi hän painavasti, -- ota kanssasi,
arvon vuoksi, muutamia opritshnikeita.
Serebrjani näki paikaltaan, kuinka Vjasemski muuttui kasvoiltaan, ja
kuinka hurja ilo loisti hänen piirteistään, mutta hän ei kuullut, mistä
oli puhuttu ruhtinaan ja Iivana Vasiljevitshin välillä.
Jos Nikita Romanovitsh olisi aavistanut, mistä Vjasemski iloitsee, hän
olisi unhottanut hallitsijan läsnäolon, siepannut seinästä terävän
miekan ja halaissut Vjasemskilta rajun pään. Menettänyt olisi Nikita
Romanovitsh oman päänsäkin, mutta hänet pelastivat tällä kertaa
räikyvät guslit, linnan kellot ja opritsnikkien puheleminen. Ei hän
saanut tietää mistä Vjasemski iloitsee.
Viimein Iivana nousi. Kaikki hovilaiset surisivat kuin mehiläiset, kun
ovat tulleet häirityksi pesässään. Ken vain jaksoi, nousi jaloilleen,
ja kaikki alkoivat vuorotellen lähestyä tsaaria, saadakseen häneltä
kuivattuja luumuja, joita hän jakeli veljeskunnalle omista käsistään.
Silloin tunkeutui joukon läpi opritshnik, joka ei kuulunut
pidoissaolijain lukuun, ja alkoi kuiskata jotakin Maljuta Skuratovin
korvaan. Maljuta julmistui, ja vimma kuvastui hänen kasvoihinsa. Se ei
jäänyt tsaarin terävälle silmälle salatuksi. Iivana vaati selitystä.
-- Hallitsija! -- huudahti Maljuta: -- tavaton teko! Kavaluus, kapina
sinun tsaarillista armoasi vastaan!
Kuultuaan sanan "kavaluus", tsaari kalpeni, ja hänen silmänsä alkoi
säihkyä.
-- Hallitsija, -- jatkoi Maljuta: -- taannoin lähetin Moskovan
tienoille ratsaspatrullin tiedustelemaan, miten Moskovalaiset täyttävät
sinun tsaarillista käskyäsi. Yhtäkkiä karkasi tuntematon bojari
orjineen ratsastajaini kimppuun. Monta lyötiin kuoliaaksi ja
ratsupalvelijaani kovin pahasti pideltiin. Hän on itse täällä, seisoo
oven takana, kauheasti rääkättynä. Käsketkö kutsumaan tänne?
Iivana heitti silmäyksen opritshnikkeihin ja kaikkein kasvoissa näki
hän vihaa ja harmia. Silloin hänen kasvoihinsa ilmaantui joku omituinen
tyytyväisyyden tunne, ja hän sanoi tyynellä äänellä:
-- Kutsu tänne!
Kohta joukko hajaantui, ja saliin astui Matvei Homjak, pää kääreissä.