Tie Moskovasta Troitskaja Lauraan[8] ja Laurasta Aleksandrovan
slobodaan tarjosi erittäin eloisan kuvan. Alinomaa karahuttivat sillä
tsaarin sanansaattajat; suuret joukot pyhissävaeltajia kävivät
jalkasin; opritshnikkiosastoja riensi edestakasin; haukanpitäjiä läksi
kauppalasta eri kyliin eläviä kyyhkysiä hakemaan; kauppamiehiä kulki
tavaroineen, istuen kuormillaan tahi ratsain seuraten pitkiä jonoja.
Laumoja ilvehtijöitä kuleksi gudokineen, volinkoineen ja
balalaikoineen.[9] Ne olivat hyvin kirjavasti puettuina, kulettivat
kesyjä karhuja mukanaan; lauloivat lauluja, tahi kerjäsivät rikkailta
matkustajilta.
-- Armahtakaa, herrat, meitä, -- puhuivat he kaikissa äänissä, --
teille Jumala antoi talot ja tavarat, mutta meidät käski elämään teidän
antimistanne, älkää siis hylätkö meitä köyhiä ihmisiä, hyvät herrat!
-- Isämme, taattosemme! -- lauloivat toiset pitkäveteisesti, istuen
tien vieressä: -- antakoon Herra teille hyvän terveyden! Saattakoon
Jumala teidät Sergei Troitsin luostariin!
Toiset lisäsivät näihin sanoihin erilaisia kokkapuheita, niin että
moni matkustaja palkinnoksi iloisesta sanasta heitti heille kokonaisen
kultarahan.
Usein syntyi tappeluita ilvehtijöiden ja niiden kerjäläisjoukkojen
välillä, jotka yltympäri kaupungeista ja luostareista riensivät
slobodaan, elääksensä tsaarin almuista.
Myöskin sokeita guslinsoittajia[10] ja satujenkertojia kuleksi, guslit
olkapäillä ja pitäen toinen toisestaan kiinni.
Tässäpä oli hälinää, laulua ja torailua. Hevoset, ihmiset, karhut --
hirnuivat, huusivat, kiljuivat. Tie kulki tiheän metsän halki.
Huolimatta tästä ihmispaljoudesta, tapahtui toisinaan, että aseellisia
rosvoja hyökkäsi kauppiasten kimppuun ja ryöstivät ne putipuhtaiksi.
Rosvoilemiset Moskovan seuduissa lisääntyivät erittäinkin siitä ajoin,
kun opritshnikit alkoivat ahdistaa kokonaisia talonpoikaiskyliä ja
kokonaisia porvarien asumia pikkukaupungeita. Kun näiltä ihmisiltä
ryöstettiin heidän asuntonsa ja toimeentulonsa, liittyivät he
rosvoparviin, varustautuivat murroksiin ja tulivat lukuisuutensa vuoksi
hyvinkin vaarallisiksi opritshnikoille. Opritshnikit, vangittuaan
rosvoja, hirttivät heidät armotta; sentähden eivät rosvotkaan jääneet
heille velkaa, kun sattuivat saamaan opritshnikeitä kynsiinsä. Muutoin
eivät rosvot yksistään ryöstäneet teillä. Ilvehtijät ja kerjäläiset,
kohdattuaan illansuussa huonosti suojellun kuormaston, säästivät usein
rosvoilta vaivannäöt. Kauppiaiden oli pahin kaikista. Heitä ryöstivät
sekä rosvot että ilvehtijät, kerjäläiset ja juopuneet opritshnikit.
Mutta he lohduttivat itseään sananlaskulla, että tappio ja voitto
asuvat nurkittain, eivätkä herenneet matkustamasta slobodaan, sanoen:
"Jumala on armollinen, kenties pääsemme perille". Ja tuntematonta on,
miten se tapahtui, mutta tiliä tehdessä kävi aina selville, että
kauppiaat jäivät voitolle.
Troitskaja Laurassa Serebrjani kävi ripillä ja Herranehtoollisella.
Saman tekivät hänen seuralaisensa. Ottaessaan jäähyväiset Nikita
Romanovitshilta, siunasi arkkimandriitta hänet kuten sitä, joka menee
varmaan kuolemaan.
Noin kolmen virstan päässä slobodasta seisoi puomin luona
sotilasvahti ja pysäytti matkustavaiset, kysyen jokaiselta:
kuka hän on ja min tähden matkustaa _njevoljaan_ (orjuuteen)?
Tähän nimitykseen oli kansa pilalla jumittanut sanan: _sloboda_,
joka muinaiseen aikaan oli merkitykseltään sama kuin _svoboda_
(vapaus). Myöskin Serebrjani ja hänen orjansa saivat kestää tarkan
tutkinnon heidän matkansa tarkoituksesta. Sitten päällysmies otti
heidän aseensa, ja neljä opritshnikkiä istui hevosen selkään
saattaakseen matkustajia. Pian näkyivät kaukana tsaarinlinnan maalatut
kuvut ja eriskummaiset, kullatut katot. Kas tässä, mitä sanoo tästä
linnasta historiankirjoittajamme,[11] Iivanan aikuisten ulkomaalaisten
todistusten mukaan.
"Tässä kamalan hupaisessa asunnossa Iivana pyhitti suurimman osan
aikaansa kirkonmenoihin. Tahtoipa hän vielä muuttaa linnan luostariksi
ja lemmikkinsä munkeiksi: hän valitsi opritshnikeistä 300 miestä,
kaikista pahimmat, nimitti heidät veljeskunnaksi, itsensä apotiksi,
ruhtinas Afanasi Vjasemskin taloudenhoitajaksi ja Maljuta Skuratovin
lukkariksi, antoi heille patalakit eli kalotit, ja mustat messukasukat,
joiden alla heillä oli kullanhohtavat, sopulinnahalla reunustetut
kauhtanat; laati heille luostarisäännöt ja oli itse esimerkkinä niiden
noudattamisessa. Näin kuvaillaan tätä Iivanan luostarielämää. Aamulla
kellon neljättä käydessä hän poikineen ynnä Maljuta Skuratov menivät
kellotorniin soittamaan huomenmessuun, veljet kiiruhtivat kirkkoon; ken
ei saapunut, rangaistiin kahdeksan päivän vankeudella. Kirkonmenoa
jatkettiin kello kuuteen tahi seitsemään saakka. Tsaari veisasi, luki
ja rukoili niin hartaasti, että hänen otsaansa joka kerta jäi merkki
voimakkaista, maahan asti ulottuvista kumarruksista. Kello kahdeksan
kokoonnuttiin taas jumalanpalvelukseen, ja kello kymmenen istuttiin
veljespöytään, kaikki, paitsi Iivanaa, joka seisoen luki ääneen
mieltäylentäviä opetuksia. Sillävälin veljet söivät ja joivat, minkä
jaksoivat: joka päivä näytti juhlalta: ei viiniä eikä olutta säästetty;
ruoantähteet kannettiin linnasta torille, köyhille jaettaviksi. Apotti,
se on tsaari, söi jälestäpäin, haasteli lemmikkiensä kanssa
uskonnonasioista, nukahti vähän, tahi meni vankilaan, kiduttamaan
jotakin onnetonta. Tämä kauhistava näytelmä näkyi ilahuttavan häntä;
hän palasi sydämellisesti tyytyväisennäköisenä, laski leikkiä ja puhui
tavallista iloisemmin. Kello kahdeksan mentiin iltamessuun; kymmenettä
käydessä Iivana läksi makuuhuoneesensa, missä kolme sokeata kertoeli
hänelle satuja; hän kuunteli niitä ja nukkui, mutta ei pitkäksi
aikaa: puoliyössä nousi, ja hänen päivänsä alkoi rukouksella.
Toisinaan esitettiin hänelle kirkossa valtioasioita; toisinaan
Iivana antoi julmimmat käskynsä aamu- tahi puolipäivämessussa.
Tämän elämän yksitoikkoisuuden keskeytti hän tarkastusmatkoillaan,
kävi luostareissa, sekä läheisissä että etäisissä, tarkasteli
rajalinnoituksia, pyydysti petoeläimiä metsissä ja erämaissa; eritoten
hän rakasti karhunpyyntiä, mutta siitä huolimatta hän aina ja joka
paikassa käsitteli valtakunnan asioita, sillä maalaisbojarit, jotka
tosin nimeksi olivat valtuutettuja valtakunnan hallitsijoita, eivät
uskaltaneet mitään päättää, kysymättä tsaarin tahtoa."
Tultuaan kaupunkiin Serebrjani huomasi, että tsaarin linna eli luostari
oli erotettu toisista rakennuksista syvällä kaivoksella ja vallilla.
Vaikeata on kuvata tämän asumuksen komeutta ja vaihtelevaisuutta. Ei
yksikään akkuna ollut toisensa kaltainen, ei yksikään pilari ollut
muodoltaan ja väriltään samannäköinen kuin toinen.
Paljous kupukattoja koristi kuin ruunu koko rakennusta. Ne tunkeutuivat
toinen toisensa viereen, kiipesivät toinen toisensa päälle, ja
näyttivät leijailevan juuri kuin tuulenhengen kohottamat kuplat. Kulta,
hopea, moniväriset tiilet peittivät kuin kimaltelevat suomukset linnaa,
huipusta aina maahan asti. Kun aurinko sitä valasi, ei etäältä
voinut päättää, linnako se oli, vai jättiläiskukkain pensas, vai
kasuaarilinnutko lentää löyhöttivät taajassa parvessa ja levittivät
päivänpaisteessa tulenhohtavia höyheniään.
Ei kaukana linnasta, oli kirjapaino ynnä siihen kuuluvat
kirjasinvalimo, latojain asunto ja eri rakennus ulkomaalaisille
mestareille, joita Iivana oli kutsuttanut Englannista ja Saksasta.
Kauempana sijaitsivat lukemattomat hovipalvelijain huoneet, joissa
asuivat ylimmäiset ja alemmat huoneenhaltijat, vanteenpanijat, kokit,
leipojat, tallirengit, koirien hoitajat, haukanpitäjät ja kaikenlaiset
muut hoviammattilaiset.
Slobodan kirkot loistivat myöskin rikkaudellaan. Kuuluisa Jumalan äidin
temppeli oli ulkoapäin peitetty kirkkailla maalauksilla; joka
tiilikivellä kiilsi risti, ja kirkko näkyi pukeutuneen kultaiseen
verhoon.
Tämä viehättävä näky karkoitti ajaksi synkät mietteet, jotka eivät
olleet jättäneet Serebrjania koko matkalla. Mutta väleen vastenmielinen
näytelmä muistutti ruhtinasta asemastaan. He kulkivat muutamain
hirsipuiden ohitse, jotka seisoivat toinen toisensa vieressä. Siellä
oli myös mestauslavoja pölkkyineen ja valmiine kirveineen. Lavat ja
hirsipuut, maalatut mustalla värillä, olivat rakennetut lujiksi ja
kestäviksi, eivät yhtä päivää, yhtä vuotta varten, vaan moneksi
vuodeksi.
Kuinka pelvoton ihminen lieneekin, ei hän milloinkaan ole mielessään
välinpitämätön, kun häntä odottaa läheinen kuolema, ei kunniakas
kuolema keskellä miekkain kalsketta tahi tykistön jyrinää, vaan
salainen, häpeällinen kuolo halveksitun pyövelin kädestä. Näkyi, ettei
Serebrjani, ajaessaan mestauspaikan ohitse, osannut tukahuttaa
sisällistä liikutustaan, vaan että se väkisin kuvastui hänen
tuntehikkaissa kasvoissaan; saattajat katselivat ruhtinasta ja nauraa
virnistelivät.
-- Ne ovat meidän kiikkumme, bojari, -- lausui yksi heistä, osoittaen
hirsipuuta: -- ne näkyvät sinua miellyttävän, koska et ota niistä
silmiäsi pois.
Miheitsh, joka ajoi takana, ei virkkanut mitään, vihelsi vain ja
pudisti päätään.
Saavuttuaan vallin luo, ruhtinas ja hänen toverinsa astuivat alas
hevosilta ja sitoivat ne paaluihin, joihin vartavasten oli ruuvattu
renkaita. Tulijat menivät sitten avaraan pihaan, joka oli täynnä
kerjäläisiä. Ne rukoilivat ääneen, lauloivat psalmeja ja paljastivat
inhottavia haavojaan. Tsaarin hovimestari seisoi portailla ja jakeli
heille Iivanan nimessä ravintoa ja rahalahjoja. Aika-ajoin käyskenteli
pihassa opritshnikeita, toisia istui penkeillä ja pelasi shakkia tahi
noppaa. Toiset olivat kokoontuneet piiriin ja leikkivät erästä leikkiä,
heittäen rautapulttia; kovasti nauroivat, kun hävinneen moniaan kerran
peräkkäin täytyi maasta kiskoa syvään lyötyä, räätikäksi sanottua
vaajaa. Opritshnikkien puvut muodostivat jyrkän vastakohdan
kerjäläisten ryysyille; tsaarin henkivartijat kiilsivät kullassa.
Jokaisella heistä oli samettinen tahi kultakankainen, helmillä ja
kalliilla kivillä koristettu patalakki, ja he kaikki näyttivät eläviltä
koristeilta lumotussa linnassa, jonka kanssa muodostivat jonkunmoisen
kokonaisuuden.
Yksi opritshnikeistä veti erittäinkin Serebrjanin huomion puoleensa. Se
oli kahdenkymmenen vuotias nuori mies, tavattoman kaunis, mutta
kasvoissaan oli vastenmielinen, julkea katsanto. Hän oli puettu
rikkaammin kuin toiset, piti vasten tapaa pitkiä hiuksia, partaa ei
hänellä ollut ensinkään, mutta hän osoitti liikkeissään jonkinlaista
naismaista huolimattomuutta. Toverien käytös häntä kohtaan oli samoin
hyvin kummallinen. He puhelivat hänen kanssaan kuten vertaisensa
kanssa, eivätkä osoittaneet mitään erityistä kunnioitusta hänelle;
mutta kun hän lähestyi jotakin piiriä, niin se hajaantui, ja penkillä
istujat jättivät hänelle paikan. Häntä näyttiin varottavan, tahi
kentiesi pelättävän. Huomattuaan Serebrjanin ja Miheitshin hän loi
heihin pöyhkeän katseen, kutsui saattajat luokseen ja näytti
tiedustelevan tulijain nimeä. Sitten hän tirkisti Serebrjania, hymähti
nauruun ja kuiskasi jotakin tovereille. He naurahtivat myös ja
erkanivat eri tahoille. Itse hän nousi portaille, nojasi kyynäspäänsä
käsipuihin ja yhä katsoa tuijotti ivallisesti Nikita Romanovitshia.
Äkkiä syntyi kerjäläisten kesken hälinä. Taaja lauma hyökkäsi
suorastaan ruhtinaan päälle ja oli vähällä kaataa hänet jalkoihinsa.
Kerjäläiset karkasivat kirkuen linnasta; kauhistus kuvautui heidän
kasvoissaan. Ruhtinas kummasteli, mutta pian hän käsitti syyn yleiseen
pelkoon. Tavattoman iso karhu ajoi loikaten kerjäläisiä takaa.
Silmänräpäyksessä oli piha puhtaana, ja ruhtinas jäi yksin, silmä
silmää vasten karhun kanssa. Pako ei ollut pälkähtänyt hänen
päähänsäkään. Jo monasti oli Serebrjani ollut karhunpyynnillä
ypöyksinään. Tämä metsästys oli hänen huvejaan. Hän jäi paikalleen, ja
silloin kun karhu, korvat nujossa, tulla tuiverteli hänen tykönsä,
tavoittaen häntä käpälillään, teki ruhtinas liikkeen, juuri kuin
temmatakseen miekkansa tupesta. Mutta miekkaa ei ollutkaan! Hän oli
unohtanut jättäneensä sen opritshnikeille ennen slobodaan tuloaan.
Nuori mies, joka portailta katseli, rupesi nauraa hohottamaan. -- Niin,
niin! -- hän sanoi: -- hae miekkaasi!
Yksi isku karhun käpälästä kaasi ruhtinaan maahan, toisella olisi se
ruhjonut hänen pääkallonsa, mutta ihmeekseen ruhtinas ei saanutkaan
tätä toista iskua, vaan tunsi lämpimän verivirran huuhtelevan itseään.
-- Nouse, bojari! -- joku sanoi, ojentaen hänelle kättä.
Ruhtinas nousi ja näki noin seitsemäntoista vuoden vanhan opritshnikin,
jota ei ennen ollut huomannut, veristetty miekka kädessä. Karhu makasi
selällään halaistuin päin ja, liikuttaen kämmeniään, heitti henkensä
hänen jalkainsa juuressa.
Opritshnikki ei näkynyt ylpeilevän voitostaan. Hänen lempeät kasvonsa
ilmaisivat syvää surua. Tultuaan vakuutetuksi, ettei karhu ollut
ruhtinasta ruhjonut, tahtoi hän, kiitosta odottamatta, poistua.
-- Kunnon nuorukainen! -- sanoi hänelle Serebrjani, -- mainitse minulle
sukunimesi, jotta tietäisin, kenenkä edestä rukoilen Jumalaa!
-- Mitäpä sinä sukunimestäni tahdot, bojari! -- vastasi opritshnikki.
-- En rakasta sitä, ja vähät minusta, vaikka se vietäisiin.
Tällainen outo vastaus kummastutti Serebrjania, mutta hänen
pelastajansa oli jo kadonnut.
-- No, isäseni, Nikita Romanitsh, -- sanoi Miheitsh pyyhkien
kauhtanansa liepeillä karhun verta ruhtinaasta, -- minäkös olin
peloissani! Jo minä, isäseni, huusin karhulle: huu, huu! jotta jättäisi
sinut ja kävisi minun kimppuuni, kun tämä uljas poika, Jumala hänelle
terveyttä suokoon, halkasi siltä pääkallon. Mutta kaiken tämän on
tehnyt tuo parraton tihrusilmä, joka tuolta portailta katselee, susi
hänet syököön. Mutta mihin olemme joutuneet, -- lisäsi Miheitsh
kuiskaten! -- Onko sellaista kummaa nähty, että keskellä tsaarin pihaa
karhuja on päästetty kahleistaan?
Miheitshin muistutus oli paikallaan, mutta slobodassa oli omat tapansa,
eikä mikään käynyt siellä tavallisessa järjestyksessä.
Tsaari rakasti petotaistelua. Muutamia karhuja syötettiin aina
rautahäkeissä tätä tarvetta varten. Mutta ajottain Iivana, tahi hänen
opritshnikkinsa päästivät pedot häkeistä ja revittivät niillä kansaa ja
iloitsivat sen pelosta. Jos karhu teki jonkun raajarikoksi, niin
palkitsi tsaari hänet rahalla. Mutta jos karhu repi jonkun kuoliaaksi,
annettiin rahat hänen sukulaisilleen, ja hänen edestään käskettiin
luostareissa pitämään sielumessuja, yhdessä muiden tsaarin huvin tahi
tsaarin vihan uhrien edestä.
Pian tuli linnasta kaksi pöytäpalveliaa sanomaan Serebrjanille, että
tsaari oli nähnyt hänet ikkunasta ja tahtoi tietää, kuka hän on.
Saatettuaan tsaarin tietoon ruhtinaan nimen, pöytäpalvelijat palasivat
jälleen ja sanoivat, että tsaari tiedustaa sinun terveyttäsi ja käskee
sinut tänään aterioimaan hänen pöydässään.
Tämä armonosoitus ei ensinkään ilahuttanut Serebrjania. Iivana ei
kenties vielä tiennyt hänen riidastaan opritshnikkien kanssa
Medvedevkan kylässä. Kenties tsaari myös (ja se tapahtui usein) palasi
ajaksi virkaansa, teeskennellen suosiota, jotta äkillinen rangaistus
kesken pitoja ja iloa näkyisi syylliselle sitä kauheammaksi. Oli miten
oli, Serebrjani valmistautui kaikkeen ja luki äänettömän rukouksen.
Tämä päivä oli poikkeuksena Aleksandrovan slobodassa. Tsaari, joka
valmistautui lähtemään Susdaliin toivioretkelle, oli aikaseen aamulla
selittänyt syövänsä päivällistä yhdessä veljeskunnan kanssa ja käskenyt
kutsua pöytään, paitsi kolmeasataa opritshnikkiä, jotka joka päivä
olivat hänen seurassaan, vielä neljäsataa, niin että kaikkien
kutsuttujen luku oli seitsemänsataa henkeä.