Köyrijutelma.
Niin, meille on suuri juhla tulossa. Se suuri pääsinpäivä sekä
emännille että piioille. Ja sekä emännistä että piioista. On taloja,
joissa tämmöistä juhlaa vietetään neljäkin kertaa kuukaudessa, niin
että se lopulta ei enää juhlalle maistukaan. Mutta ne ovat
poikkeustaloja. Siellä on rouva "paha", pahempi kuin piru, ja piiat
tietysti enkeleitä, sillä muunlaisella luonnolla ei voisi tulla toimeen
semmoisessa talossa kahta päivää.
Köyrinä on yleinen väen vaihto. Silloin voi jokainen, huomiota
herättämättä ja "pahan" nimeä saamatta, vaihtaa piikaa ja renkiä, ja
nämä taas emäntää ja isäntää. Jos vielä isäntäkin saisi vaihtaa emäntää
ja emäntä isäntää, menisi ihmiskunta aivan sekasin. Mutta onneksi
täytyy heidän pysyä "alallansa", niinkuin vanha katkismus sanoi.
Olen sanomalehdissä nähnyt helläsydämisten ihmisten kirjoittavan pitkiä
juttuja "piikain puolesta." Mutta siitä huolimatta tahdon minäkin
kantaa korteni saman asian hyväksi. Minulla näet on sellainen luulo,
että emännät eivät muita niin usko kuin minua. Sitäpaitsi on minulla
erityinen syykin tällä kertaa veisata palvelijattarien ylistystä.
Asia on, nähkääs, semmoinen, että minä nyt olen maannut pari viikkoa
vuoteen omana ja siinä tilassa tullut ajatelleeksi yhtä ja toista, joka
ennen elämän pauhinassa on saanut väistyä muka "parempain" ajatusten
tieltä. Minä olen tullut ajattelemaan niidenkin vaatimattomain
olentojen kohtaloa, joita palkkapiioiksi kutsutaan.
Miksi juuri niiden? Sentähden, että he tavallaan kuuluvat siihen
asiaan, jonka johdosta minä sairastan.
Se on itsessään murheellinen kertomus. Kuvauksen synkkyyttä lisää vielä
se seikka, että se tapahtui yöllä. Minä uneksin matkustavani
kaukaisilla mailla ja olin onnellinen, sillä eihän minun valveilla
kannata semmoisia matkoja tehdä. Häämatkallanikaan en käynyt kuin
Imatralla. Seudut, joita nyt unissani kuljin, olivat pitkän aikaa hyvin
viehättäviä, mutta muuttuivat sitte yhä elottomammiksi ja
yksitoikkoisemmiksi. Ilmassa vallitsi tappava, polttava tuoksu, jalkani
vajosivat polvia myöten pehmeään hietaan. Olin Saharan erämaassa.
Vihdoin heräsin, tuskan ja ahdistuksen tunne rinnassani. Minulla oli
hirmuinen jano. Iltaseksi olinkin syönyt hiilillä paistettuja suolaisia
silakoita.
Aloin hapuilla juotavaa, mutta sitä ei ollutkaan. Mari tapansa mukaan
ei ollut muistanut sitä tuoda. Hänellä, polosella, onkin niin paljon
mielessä pidettävää. Olin ajatuksissani hänelle sanomattoman
kiitollinen, sillä liikunto yön aikana paljasjaloin on ylen
terveellistä: vetää veren pois päästä ja siten karkoittaa häijyt unet.
Tätä mietiskellen ja puvussa, jota sydämeni pohjasta häpeän teidän
edessänne, kunnioitettavat, kunnioitetut ja kunnialliset emännät,
astelin kyökkiin vettä hakemaan. Siellä makasi -- minä punastun vielä
kaikkien naispalvelijainkin edessä pukuni tähden -- siellä makasi
Mari ... peite päällä, huomatkaa se, mutta syvimmässä unessa.
Kyökin oven avattuani olin taas tuntevinani samaa Saharan ilmaa, josta
juuri olin päässyt. Sitä tunnustellessani -- niin silloin se tapahtui.
En enää muista, millä tavalla sinne oikeastaan tulin. Mutta kun taas
löysin itseni, olin pulskasti kaksi vanhaa syltä kyökin lattian alla,
pilkko pimeässä kellarissa. Meillä on näet kellari kyökin lattian alla.
Ja Mari -- hänellä polosella kun on niin paljon muistamista -- oli
unhottanut luukun auki. Joku turmeltuneempi mies olisi tietysti ensi
työkseen kironnut. Ja joku heikompi luonne olisi alkanut huutaa apua.
Mutta minä otin ensin selvän siitä, mitä vahinkoa oli tapahtunut.
Kerma-astia oli kaatunut, mutta ilokseni havaitsin, ettei siitä ollut
korvakaan katkennut. Molemmat koipeni olivat nähtävästi poikki polven
alapuolelta -- eivät ottaneet päälleen. Kananmunista oli yksi särkynyt
auttamattomasti ja toinen vioittunut, ei kumminkaan pahemmin kuin että
sitä voi vielä käyttää leipomiseen. Kylkiluita minulta tuskin oli
katkennut enempää kuin kolme. Mutta kädet olivat jääneet terveiksi. Ja
siitä minä heti kuumiltaan lähetin kiitosrukouksen Korkeuden Herralle,
että vielä täksikin köyriksi kykenen kirjoittamaan edes jonkun rivin
noiden sorrettujen, väärinymmärrettyjen ja niin usein tylysti
kohdeltujen palvelijatar-raukkain puolesta.
Käsieni ja polvieni varassa kompuroin tikapuita myöten ylös kellarista.
Pahimmin olin pelännyt sitä, että Mari olisi putoamisestani herännyt,
jolloin hänen naisellinen kainoutensa olisi tullut kärsimään minun
ajattelemattomasta ja kaikin puolin sopimattomasta esiintymisestäni.
Mutta nyt rauhotuin kokonaan, sillä hän näytti edelleen nukkuvan
autuaitten unta. Hiljaa koetin laahata itseäni pois koko tienoolta,
vaikka en päässyt oikein hiljaa, kun katkenneet koipeni tahtoivat
tuontuostakin kolahdella lattiaan.
Päästyäni vuoteelleni takasin, tulin ajattelemaan, mikä etevä palvelija
minulla sentään on. Eihän ollut mikään mahdottomuus, ajattelin, että
tuo luukku olikin tarkoituksella avattu. Ehkä Mari, joka kyllä on
maailman menoa oppinut tuntemaan, olikin jättänyt luukun auki,
tietäessään minun kuuluvan siihen sukupuoleen, jonka turmeluksesta
naiset ovat niin paljon kirjoittaneet. Eihän ihminen voi milloinkaan
olla liiaksi varovainen.
Siinä tapauksessa hän olikin tarkoittanut sekä minun maineeni että
hänen, vieläpä koko perheellisen onneni, suojelemista. Tätä ajattelin
silloin ja olen nyt potiessani ajatellut monasti jälkeenkin päin.
Sydämeni on sulaa liikutuksesta ja kiitollisuudesta häntä kohtaan,
ajatellessani hänen harvinaista huolellisuuttaan.
Monesta yksipuolisuudesta on Mari minut parantanut. Ennen olin esim.
niin kiihkoillen rauhanaatteen kannattaja, että melkein voin pahoin
joka kerran, kun näin sotamiehen. Nyt sitävastoin olen kokemuksesta
tullut huomaamaan, että tuntuu paljoa turvallisemmalta, jos tietää
sotamiehen olevan talossa edes kolmena yönseutuna viikossa -- kellarin
luukku ei ole lähellä kyökin ulko-ovea. Nyt osaan kyllä antaa
sotaväelle sen arvon mikä sille on tuleva sekä yleisvaltakunnallisen
että yksityiskyökillisen turvallisuuden kannalta.
Meitä on kaksihenkinen perhe -- vaimoni ja minä -- joten me välttämättä
tarvitsemme ainoastaan kaksi paria kahvikuppia, kaksi matalaa ja kaksi
syvää lautasta j.n.e. Tilastollisten havaintojeni nojalla olen
kuitenkin jo kauan pitänyt tapanani jokaisella köyriviikolla ostaa
kaksi _tusinaa_ kutakin laatua särkyviä astioita. Ja jos siitä on
vuoden kuluessa jotakin jäänyt tähteeksi, sen on vaimoni lahjottanut
eroavalle palvelijattarellemme, säilytettäväksi hänen vastaista
kotiansa varten. Marilta kuitenkin olen saanut sen opetuksen, että
kolmaskaan tusina ei ole liikaa. Laskuissani en näet ollut ottanut
sotamiestä lukuun; pitäisikö hänen syödä kynsistään?
Meillä ei köyri suinkaan tule olemaan ilojuhla. Surulla erkanen
Marista, tästä korvaamattomasta helmestä palvelijattarien joukossa.
Kuitenkin täytyy minun hänestä erota.
Taisi jäädä kertomattani, että Mari silloin tapaturmayönä kumminkin oli
herännyt katkenneitten jalkojeni kolinasta. Varhain seuraavana aamuna
hän ilmotti vaimolleni ei aikovansa jatkaa palvelustaan semmoisessa
talossa -- yh -- yh -- jossa nuoren turvattoman tytön kunnia -- yh --
ja maine voi joutua vaaranalaiseksi -- yh -- yh --, jossa isäntä
yökaudet konttaa polvillaan "yhden halpasen" palvelijan sängyn ääressä
-- yh -- yh -- yyh -- j.n.e. Vaikka vaimoni, ainakin pinnaltaan, näytti
olevan selvillä asian oikeasta laidasta, oli hän peräti taipusa Marin
lähtötuumiin. Ehkä olivat hänellä omat syynsä. Ehkä ei hän arvostellut
Marin ansioita samalta kannalta kuin minä.