Oli uudenvuoden ilta v. 1894. Iltahuuto oli pidetty ja viimeiset
symbaalin sävelet vaienneet. Autuaat olivat vetäytyneet
makuuhuoneihinsa ja valmistivat vuoteitansa, antautuakseen unen
helmoihin, sillä kello 10 piti kaikki tulet olla sammutetut.
Napisematta noudatti itsekukin tätä sääntöä ja koetti nukkua niin
nopeasti kuin suinkin voi, saadakseen voimia taas uutta riemun päivää
viettämään.
Ainoastaan eräästä nurkkahuoneesta olisi yövahti voinut nähdä tulen
hiukan kumottavan paksujen akkunaverhojen läpi, jos olisi arvannut
sinne katsoa. Se oli neljännessä kerroksessa, vanhemmassa
ruotsalaisessa osastossa. Huoneen asukkaina oli kolme ijäkästä arvon
miestä, joiden pieniä järjestysrikoksia ei ylimalkaan oltu näkevinään,
varsinkin kun niistä ei muille ollut pahennusta. He olivat tulleet
tänne vähä kuin pakosta -- ei hurskaan elämänsä tähden, vaan niiden
ansioitten, mitä heillä oli ollut oikean opin levittämisessä
maanpäällä. Näin ollen ei heiltä myöskään tahdottu jyrkästi kieltää
niitä erikoisvapauksia, joita he olivat itselleen ottaneet, sillä
muuten he eivät ehkä olisi tunteneet itseään täysin onnellisiksi. Ja
mielikarvautta ei saa olla kellään, joka kerran on tänne päässyt;
kaikkein tulee iloita onnesta.
Tänä iltana oli noilla kolmella vielä erityinen syy valvoa myöhempään.
Heillä oli ollut ikävä koko viime vuoden -- semmoinen ikävä kuin täällä
voi olla. He olivat kauan olleet näkemättä toisiaan, erotettuina, ja
koko heidän elämänsä oli kuin hairahtunut vanhalta ladultaan. Ennen he
olivat aina kolmisin istuneet illoin: Eerikki kuningas, Birger jaarli
ja Torkkeli Knuutinpoika. Mutta nyt oli Torkkeli ollut lomalla
suurimman osan vuotta, ja elämä oli tuntunut vähä kuivalta kahteen
mieheen. Eikä Torkkelillakaan liene ollut hauska yksinään.
Mutta nyt oli Torkkeli palannut. Kolmas vuode, joka niin kauan oli
ollut liikuttamatta, oli nyt pöyhitty, ja kaikki oli taas ennallaan.
Jälleennäkemisen ilo kuvastui jokaisen kasvoilla. Ei siis ole ihme, jos
Birger tämän johdosta iltahämärässä oli pistäytynyt puhvetin puolella
ja neuvotellut sieltä vähä virvokkeita tänne "ylös", vaikka se ei
oikein luvallista ollut. Niinpä oli nyt pöydällä pari litran pulloa
simaa, tuota vanhaa sankarijuomaa. Nuorempain ruotsalaisten
kansallisjuoma, punssi, ei ollut saavuttanut ystävysten suosiota.
"Vai niin, vai ei siellä juhlaa tullutkaan", virkkoi Eerikki kuningas,
kun taas kilisti Torkkelin lasiin.
"Ei tullut, ikävä kyllä. Ja minulta vuosi meni sitä odotellessa. Mistä
lienevätkään viipurilaiset saaneet päähänsä, että siellä muka
vietettäisiin 600 vuoden juhlaa linnan perustamisesta. Mitä nyt viime
vuosien kutsunnassa on viipurilaisia tänne tullut, kaikki ne ovat siitä
juhlasta puhuneet, niinkuin veljet muistavat, ja kehottaneet minun
pyytämään lomaa, että näkisin, kuinka suureksi Viipuri on paisunut
sitte vuoden 1293, ja kuinka tämä mahtava kaupunki nyt kunnioittaa
perustajansa muistoa. Sillä tavalla narrasivat minut lähtemään."
"Milloinkas viipurilaisiin on ollut luottamista!" huomautti Birger
ivallisesti. "Toista on Hämeen miehen sana."
"Noh, kenties he vaan tahtoivat puhua mielikseni eli kuten sanotaan --
ryypyn puoleen. Mutta mahdollisesti oli heidän erehdyksensä kuitenkin
hyvin luonnollinen ja anteeksi annettava. Sillä minä tulin itsekin
samaan luuloon Viipurissa ollessani, ja juuri sentähden viivyin siellä
niin kauan turhassa odotuksessa."
"Kuinka niin?"
"Nähkääs, ne sitä linnaa korjailivat, rakentelivat ja puhdistivat koko
vuoden, ja samaa olivat tehneet jo monta vuotta ennen, enkä suinkaan
minä liene ollut ainoa, joka päivästä päivään odottelin sen
valmistumista. Sitte kait -- ajattelin -- juhlan vietto alkaa, kunhan
linna saadaan kuntoon. Paljo siinä onkin tehty työtä ja paljo muuttunut
rakennus siitään kun se minun kädestäni jäi. Lisää on muurattu koko
joukko matalampaa rakennusta, mutta minun uljaat tornini on typistelty
pilalle. Päätorni vain on hiukan entisessä haamussaan."
"Tekevätkö hyvää työtä nykyiset miehet?"
"Ei, huonoa tekevät, ylen huonoa. Käyttävät liian pehmoista kiveä, joka
ei kestä ilmoja vastaan niinkuin luonnon kivi. Semmoisesta rakentavat
kaikki rakennuksensa nykyisin, sillä se käy hyvin joutuisasti. Kivet
ovat särmäkkäitä kuin saaristolaisjuustot, vähä paksumpia vain, ja
niistä ladotaan seinää kuin halkopinoa."
"Kenen toimesta sitä linnaa nyt rakennetaan?"
Torkkeli ei heti vastannut. Ääneti kaasi hän ensin maljansa täyteen
vaahtoavaa nestettä. Kyynel vierähti hiljaa hänen silmästään
ahavoituneelle poskelle.
"Surullinen on Viipurin linnan kohtalo ollut, mutta surullisempi nyt
kuin koskaan ennen. Viipurin vaiheet ovat myös Suomen vaiheet.
Tunnettehan Suomen tarinan... Minun muurini ja tornini eivät ajan
pitkään voineet pidättää historian kulkua. Linna on nyt niiden käsissä,
joiden vastustamiseksi se oli rakennettu, sen tiedätte ennestään. Mutta
sillä ei enää valloittajan silmissä edes ole linnoituksen arvoa, ja se
minua sotilaana enimmän loukkaa. Parempi raunioina Torkkelin linna kuin
korukaluna vihollisella. Niin, ryssäthän siinä nyt rehentelevät."
"Maljasi, veikko! Eihän se murehtimisesta parane", sanoi Eerikki
kuningas. "Minunkin uhkea linnani Turussa kuuluu olleen pahantekijäin
säilytyspaikkana."
"Entäs minun Hämeenlinnani sitte!" lisäsi Birger alakuloisesti.
"Kehruuhuoneena, pinhuusina maineettomille naisille."
"Semmoisia vastaanhan ne meidän linnamme nykyaikana kelpaavat. Ihmisten
lapset ovat paljon oppineet siitä, kun me heidät jätimme. Oppineet sekä
hyvää että pahaa. Heidän linnansa purjehtivat nyt pitkin aavoja meriä,
kolahtavat karille ja menevät pohjaan kun sattuu, mutta pystyssä
ollessaan ne ovat ainakin yhtä lujia varustuksia kuin meidän mainiot
vallimme. Maasotaväki kaivautuu muutamissa minuteissa ehyeen
tantereesen, ja niin syntyy linna mihin milloinkin tarvitaan."
"Oliko sulla muistopatsasta Viipurissa?"
"Oli -- vaikka harva sitä on nähnyt. Se on piilotettuna raatihuoneen
saliin; luulevat ehkä, että minä en tarkeneisi ulkona. Taikka on siihen
joku muu syy. Kuulin olleen aikomuksena pystyttää kuvani julkiselle
paikalle, mutta siitä tuumasta oli luovuttu, ja kun syytä kysyin,
pudistelivat päätään niin surkean näköisinä, että jätin heidät rauhaan
omaan valtioviisauteensa. Sillä paikalla missä minun ja minun toverieni
pitäisi olla ikuistettuna -- Linnansillan päässä, vanhan Rinkiportin
pielissä -- siinä on kaksi pronssista valettua naista. Tässä he
kuitenkin ovat tavallaan olleet oikeassa, sillä miehuutta ei nykyinen
polvi tunne. Nainen heille on kaikki kaikessa. Hänen turmelevan
vaikutuksensa alaisina he unhottavat kunnian ja miehuuden vaatimukset.
Pitävät huolta vain omista yksityisistä asioistaan. Mutta nämä ovat
ikävystyttäviä nämä muistelmat ja saattavat meidät huonolle tuulelle.
Minulla on Viipurin matkaltani paljo muutakin kertomista, osaksi
hauskojakin havannoita nykyisen polven oloista ja elämisestä, jotka
ehkä uutuudellaan teitä huvittavat. Mutta alkaa jo olla myöhä ja
ruumiissa tuntuu matkaväsymys. Mennään nyt maata, että jaksetaan
aamulla nousta."
"Parasta taitaa olla", myönsivät toiset haukotellen.
Ryyppäsivät lasinsa pohjaan, riisuutuivat ja puhalsivat vahakynnttilän
sammuksiin. Sen jälkeen ei enää tulta pilkottanut mistään ikkunasta
laitoksessa.