Suomen väljälahkeiset, valkoiset reservimiehen housut ennättivät jo
sulkea syliinsä useamman kuin yhden parin kirjallisesti sivistyneitä ja
kirjallisella kyvyllä varustettuja sääriä -- taikka oikeastaan
tämmöisellä sivistyksellä ja kyvyllä lahjoitettujen miesten sääriä.
Suomalaisen yleisön luettavaksi on näet jo tätä ennen ilmestynyt niin
hyvästi kirjoitettuja muistelmia minkä mistäkin reservikomppaniasta,
ettei senlaatuinen kirjallisuus enää kaipaisi minulta mitään lisäystä.
Mutta kaikilla ihmisillä on omat heikkoutensa. Minä tahtoisin niin
mielelläni kertoa sille pienelle Kaaprolle, joka joskus tulee sanomaan
minua isoisäkseen, että minäkin olen ollut sotamiehenä, valmiina
uhraamaan ensimäisen ja viimeisen veripisarani isänmaan ja
valtaistuimen puolesta. Tahtoisin nähdä, kuinka tämän sankarisuvun
kolmannella polvella silmät palaisivat, kun hänelle urhon äänellä
lausuisin:
"Jotakin ehkä tietäisin,
olinhan siellä minäkin."
Vaan terveyteni on murtunut, ja toiveet kolmannesta Kaaprosta vielä
niin kaukaiset, etten ole varma, ehdinkö sanoa tätä hänelle
suullisesti, ennenkuin minut kutsutaan täältä pois, niihin
sotajoukkoihin joissa ei ainoastaan housut ja voimistelupaidat, vaan
myös virkatakit ja sinellitkin ovat hohtavan valkoiset.
Näyttää siis olevan parasta varmuuden vuoksi koettaa panna paperille ja
siten pelastaa minun kanssani hautaan menemästä joitakin näkemiäni,
kuulemiani ja kokemuksiani reservikasarmissa. Jos ne eivät ole omiansa
virittämään sotaista henkeä tuossa kolmannen polven Kaaprossa, niin ei
kaikki syy ole minussa, vaan osa on itse niissä oloissa.