Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Ahjo,
1919.
Neustadt-Birkensteinin leskiruhtinatar Adelheid kulki keskipäivän
aikaan eräänä kuumana kesäpäivänä kansliaan puhuakseen raha-asioistaan
tilustenhoitajansa, entisen majuri von Bützowin kanssa. Birkensteinin
ruhtinas Ernst oli kuollut parhaassa miehuusiässään. Salainen
keuhkotauti oli äkkiä temmannut hänet pois. Koska ruhtinaalla ei ollut
miespuolista perillistä, siirtyi kruunu hänen nuoremmalle veljelleen,
ruhtinas Konradille. Mutta leskiruhtinatar siirtyi kolmen tyttärensä
kanssa maan itäosassa sijaitsevalle Gutheiden nimiselle tilalleen.
Manalle mennyt ruhtinas oli ollut iloinen herra, ja perheomaisuuden
huomattiinkin hänen kuoltuaan olevan verrattain rappeutuneessa tilassa.
Leskeneläke oli siksi niukka, että tuo ylhäinen nainen päätti kasvattaa
tyttärensä maalaiselämän hiljaisuudessa. Mutta paljon huolta tuotti
sittenkin varojen hankkiminen säädynmukaiseen elämään.
Nämä käynnit kansliassa ja pitkät keskustelut rahasta saattoivat
ruhtinattaren aina väsyneeksi ja surulliseksi. Hän istui siellä
korituolissa suuren kirjoituspöydän ääressä, joka oli kokonaan
tilikirjojen peitossa. Häntä vastapäätä istui majuri harmaassa
liinapuvussaan, perin palavissaan, pienet, pyöreät kasvot punaisina,
päälakikin punaisena hohtaen ohuen, harmaan tukan läpi ja harmaat
viikset velttoina riippuen suupieliä pitkin. Hiljaa ja mumisten esitti
hän selontekonsa, silloin tällöin pysähtyen ja luoden ulkonevat
siniset silmänsä ruhtinattareen, nähdäkseen minkä vaikutuksen hänen
tiedonantonsa tekivät. Mutta ruhtinatar lepäsi liikkumattomana
tuolissaan ja katseli avonaisesta akkunasta pihalle, joka nyt
työlevon aikana lepäsi äänettömänä auringonpaisteessa, ainoastaan
tallirakennusten luona liikuskeli joku tallipoika, kalunahattu
niskassa, pesten suuria, välkkyviä vaunuja. »Mitään toivottomampaa
kuin majurin ääni tuskin on olemassa», mietti ruhtinatar, »ja
nämä numerorivit, nämä debetit ja kreditit ja saldot, miten
vihamielisiltä ne kuuluvat!» Suuri kärpänen oli eksynyt huoneeseen
ja alkoi äänekkäästi ja ärsyttävästi surista, aivankuin haluten
äänellänsä voittaa majurin surullisesti narisevan äänen. Ruhtinatar
oli vielä kaunis nainen istuessaan siinä liikkumattomana valkeassa
pikeepuvussaan, tumma tukka mustan pitsihunnun peittämänä. Kapeitten
kasvojen ruskeahkossa kalpeudessa oli pronssin himmeätä hohdetta,
piirteet olivat ihmeellisen rauhalliset ja säännölliset, ja suurissa,
ruskeissa silmissä kuvastui byzantilaisten madonnien raskasta paatosta.
Pienet kädet, täynnä sormuksia, lepäsivät väsyneinä helmassa. Nyt oli
selonteko lopussa. Majuri vaikeni, kohotti valkeita kulmakarvojaan
ja silmäsi odottavasti hallitsijattareensa. Ruhtinatar katseli yhä
edelleen alas pihalle, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat hyvin
kaukana, mutta alkoi sitten puhua, puhui hitaasti ja vähän valittaen:
»Tuo kaikki ei ole ensinkään rohkaisevaa, mutta viime aikojen
suurista menoista ja niistä menoista, jotka ovat edessäpäin, ei voida
mitään muuttaa. Minun täytyi talvella matkustaa prinsessojen kanssa
Birkensteiniin ottaakseni osaa seuraelämään, ja sitten tuli prinsessa
Roxanen kihlaus. Salin, vihreän ja sinisen huoneen kalustot täytyi
uudelleen päällystää ennen suuriruhtinaan tuloa. Ja nyt tulevat
myötäjäiset, ja joskin häät ovat veljeni suuriruhtinaan luona, on
menoja silti tarpeeksi. Tässä suhteessa ei voi mitään muuttaa. Kun
kaikki tämä on ohitse, voidaan taas jonkun aikaa koettaa supistaa
elintapoja ja säästää.»
Ovelle koputettiin, ja se aukeni ilman, että kukaan oli lausunut
»sisään!» Kreivi Donald von Streith astui huoneeseen, pitkänä ja
laihana, valkeaan flanellipukuun puettuna. »Tulette parhaaseen aikaan,
rakas kreivi», sanoi ruhtinatar päätään kääntämättä ja ojentaen hänelle
kätensä, »olemme juuri raha-asioitamme selvittelemässä.»
Kreivi suuteli tarjottua kättä ja virkkoi: »Niinpä niin, majurilla
taitavat taasen kaikki taskut olla täynnä suruja.»
Majuri kohautti olkapäitään, ja ruhtinatar valitti: »Ah niin, se on
taasen tuo kauhea tiilitehdas.»
Kreivi asettui etäälle kirjoituspöydästä erääseen nojatuoliin, ojensi
jalkansa ja hieroi hiljalleen sormenpäitään vastakkain. Hänen pientä,
pitkähköä päätään peitti kihara, hiukan harmahtava tukka. Harvinaisen
lähellä toisiaan sijaitsivat sinisenharmaat silmät auringon ruskeiksi
paahtamissa kasvoissa. Mutta täydellisesti hallitsi noita kasvoja
voimakas, rohkeasti kaareutuva nenä. Ohuet viikset ja pieni leukaparta
olivat sysimustat. Koko olemus muistutti komeata Don Quijote'a. Kreivi
oli ruhtinas Ernstin eläessä ollut hovimarsalkkana Birkensteinissä.
Nyt omisti hän metsätilan lähellä Gutheideniä ja asui siellä yksin
pienessä metsästyslinnassaan. Mutta hänen päätehtävänään oli avustaa
ruhtinatarta neuvoillaan tämän tilojen hoidossa. Kaikkina päivän
aikoina saattoi nähdä hänen pienen automobiilinsa tai vaalean ratsunsa
seisovan linnan pihalla, ja jokainen tilalla tiesi, että oikea herra,
joka täällä kaiken ratkaisi, oli kreivi Streith.
»No», alkoi kreivi, »koska tiilitehdas jättää meidät pulaan, on metsän
meitä autettava.»
»Niinkö arvelette», sanoi ruhtinatar silmäten toivehikkaasti kreiviin.
»Tiesin heti, että te keksisitte jotakin.»
Majuri oli sulkenut kirjansa ja nousi: »Saanko nyt palata töihini?»
mumisi hän.
»Tietysti», vastasi ruhtinatar, »kiitän teitä, rakas majuri», ja hän
ojensi hänelle kätensä, jota tämä suuteli. »Niinkuin näette, löytyy
aina keino.» Mutta majurin kasvot säilyttivät huolestuneen ilmeensä,
hän kumarsi kreiville ja poistui huoneesta. Ruhtinatar katseli
edelleen miettivänä ulos akkunasta, ja kreivi hieroi sormenpäitään
vastakkain. Molemmat vaikenivat hetken ja kuuntelivat hiljaista
surinaa, joka täytti helteisen keskipäivän. Vihdoin alkoi ruhtinatar,
ikäänkuin hän puhelisi itsekseen: »Kun majuri esittää kaikkia näitä
epämiellyttäviä asioita, kuuluu hänen äänensä niin moittivalta. Mutta
enhän minä sille mitään mahda, ettei tiilitehdas tuota mitään, enhän
minä senvuoksi voi haudata tyttäriäni tänne maaseudun yksinäisyyteen.
Minun täytyy heidän kanssansa ottaa osaa Birkensteinin ja Karlstadtin
seuraelämään, sillä täytyyhän heidän joutua naimisiin. Naimaton
prinsessa ei kelpaa mihinkään. Naimattomat prinsessat muistuttavat
minusta helmillä koristettuja lamppumattoja tai kynänpyyhkeitä, joita
koti-opettajattaremme lahjoittelevat meille syntymäpäivinämme, ja
joista emme tiedä, mihin niitä käyttäisimme.»
Kreivin sointuva nauru pelästytti ruhtinatarta, hän katseli häntä
hetken hämmästyneenä, sitten alkoi hänkin nauraa. Hän lakkasi kuitenkin
heti ja huokasi totisena: »Ei, ei, en voi nyt nauraa.»
»Prinsessamme joutuvat kyllä naimisiin», lohdutti kreivi. »Alkuhan on
jo otettu.»
»Niinpä kyllä», sanoi ruhtinatar epäröiden, »Roxanen kihlaukseen voin
olla tyytyväinen, nuori mies on miellyttävä, mutta ihmiset tuolla
kaukana, mitäpä heistä tiedämme, kaikki on niin vierasta. Ja lähettää
lapsensa tuohon tuntemattomaan kaukaisuuteen, se on vaikeata. Venäjä,
Jumalani! sehän on niin hämärä ja tuntematon kuin — kuin tuonela. No,
Roxane on kylmä ja järkevä, hän on kyllä kaikkialla tuleva toimeen.
Sensijaan tulee kaikki olemaan Eleonorelleni paljon vaikeampaa, hän
on niin herkkä ja helposti haavoittuva, ja katsokaa, sellaisia eivät
meidän asemassamme olevat saa olla. Ja sitten nuorimpani, hän on
suurin suruni. Kohta kuusitoistavuotias ja vielä niin lapsellinen. Hän
on paljon perinyt isältään, kaiken tuon rauhattoman ja levottoman.
Sitäpaitsi kasvaa hän täällä maalla.»
»Marie prinsessamme», arveli kreivi, »on kyllä suoriutuva, hänellä on
oma päänsä ja hän on kulkeva omaa tietään.»
»Mutta Streith», huudahti ruhtinatar ja löi kätensä yhteen, niin että
sormukset hiljaa helähtivät vastakkain. »Kulkeva omaa tietään? Miten
voi prinsessa kulkea omaa tietään? Hänen tiensä on etukäteen määrätty,
hän kulkee kuin kiskoilla, ja jos hän suistuu pois niiltä, on hän
hukassa.»
»Siis pieniä vetureita», lausui kreivi hymyillen.
»Vetureita», toisti ruhtinatar valittaen, »miten luulette, että täällä
maalla voisin kasvattaa vetureita? Kun minä kerran nuorena tyttönä
halusin huvitella ja olla iloinen toisten nuorten tyttöjen seurassa,
sanoi kreivitär Breckdorff minulle: »Jättäkää tuo, prinsessa Adelheid,
toisille nuorille naisille se kyllä sopii hyvin, mutta ei teille.»
Miten voivat tytöt täällä maalla oppia, mikä sopii mikä ei? Miten minä
siinä asiassa suoriudun? Kuka minua auttaa?»