II

Nuoremman papin käsivarteen nojaten astui ensimmäisenä kuningasta

tervehtimään Taivassalon vanha kirkkoherra Mikael Karpalainen.

Tuo ennen niin solakka ja hienopiirteinen mies, joka Turun

mustainveljesten munkkina ja sitten luostarinpriorina oli lihaansa

kurittanut ja koettanut äärimmäisillä ponnistuksilla turhaan saada

vanhat, kaavoihin kangistuneet paavilliset opit ja menot sulautumaan

omaksumiinsa uuden ajan vapaampiin ja raikkaampiin aatteisiin, oli

nyt pyylevähkö, pitkäpartainen maalaispappi, joka 30-vuotisella

toiminnallaan luterilaisen opin palveluksessa oli saanut sieluunsa

täydellisen tasapainon ja sopusoinnun. Hän oli jo ruumiiltaan

raihnas, mutta mieli oli vielä hilpeä ja kirkas: taistelut olivat

jääneet jälelle! Kohteliaana isäntänä hän saatteli kuninkaan ja hänen

seurueensa vierasvaraiseen taloonsa, jonka hän jo useita vuosia

sitten oli vanhuuden varakseen ostanut ja jossa emäntänä hääri se

sama toimelias nainen -- ylhäistä Ille-sukua --, joka hänet 30 vuotta

sitten puoliväkisin vei mukanaan Turun luostarista, minne mies oli

menehtyä sieluntuskiinsa. Teerevänä valmisteli siellä jo ketterä emäntä

palvelijatarparvineen aamiaista suurelle, nälkäiselle vierasjoukolle

talon väljään, viileään vierastupaan.

Kuningas sai siellä heti eteensä kannun olutta ja oli pian

täydessä tarinassa niiden suomalaisten hengenmiesten kanssa, jotka

tarkastusmatkallaan sattumalta vierailivat Viaisissa. Mutta hiukan

kankeasti siellä tarina aluksi luisti. Kuningas tiesi, että ne miehet,

jotka Suomessa olivat työskennelleet puhtaan opin puolesta, hävittäen

pois vanhan paavillisen hierarkian, ja jotka siten hänelle olivat

tehneet valtiollisessakin suhteessa suuria palveluksia, eivät olleet

oikein tyytyväisiä eikä kiitollisia siitä, että hän oli käyttänyt tämän

työn tuloksia yksinomaan kuningasvallan hyväksi ja maallisen mahtinsa

rikastuttamiseksi ja riistänyt kaikki varat ja kaiken vaikutusvallan

pois kirkolta ja koulultakin. Hän oli siitä itse käynyt voimakkaaksi,

mutta kirkko oli surkastunut ja köyhtynyt ja sen vaikutusvalta

kansaankin oli heikontunut. Varsinkin kävi keskustelu aluksi kankeasti

piispa Agricolan kanssa, joka sekä arvoltaan että lahjoiltaan oli

ensimmäinen hengenmiesten joukossa.

Mikael Agricola oli näihin aikoihin jo yli viidenkymmenen iässä oleva

mies, mutta edelleen kapearintainen, hintelähkö ja hoikkaluinen.

Hän liikkui hitaasti ja hillityin elein, koko hänen olemuksensa

henki rauhallista, harkittua vakavuutta. Varsinkin hänen silmänsä,

jotka ikäänkuin syvältä hiilostivat kuivahkoilta, ohuen leukaparran

reunustamilta kasvoilta, olivat sielukkaat ja eloisat, vaihtaen

ilmeitä mielialojen mukaan. Kuningas tunsi, että nuo silmät katsoivat

hänen lävitseen, ja pyrki sen vuoksi vaistomaisesti karttamaan hänen

katsettaan.

He olivat tuttuja vanhastaan -- Agricola oli nuorempana usein käynyt

Tukholmassa esittämässä kuninkaalle kirjallisia ja kirkollisia

suunnitelmiaan ja Kustaa Vaasa oli jo kauan sitten tottunut antamaan

arvoa tälle hienoluonteiselle, terävälle miehelle. Mutta hän oli myös

ruvennut hiukan arkailemaan hänen lahjakkuuttaan ja omaperäisyyttään,

ja siksi oli hän eri tilanteissa leikellyt hänen suunnitelmiltaan

siipiä, -- siitä olivat välit vähän kireät. Olihan mestari Mikael,

joka suurelta osalta oli järjestänyt Suomen uudet, kirkolliset olot

ja virkaatekevänä piispana puolenkymmentä vuotta -- piispan nimitystä

odottaen -- yksin hoitanut koko Suomen jakamattoman hiippakunnan, kuin

itseoikeutettu sen esipiispaksi. Mutta kun Agricola vihdoin pari vuotta

sitten oli käynyt Tukholmassa saamassa kuninkaalta vahvistuksen tähän

virkaansa, olikin Kustaa, pyrkien yleensäkin heikontamaan kirkon ja sen

miesten valtaa, lohkaissut Turun hiippakunnasta koko Itä-Suomen irti,

määräten toisen miehen, Paavali Juustenin, uuden Viipurin hiippakunnan

piispaksi. Agricolasta se ei tietenkään voinut olla tuntumatta

henkilökohtaiselta epäluottamukselta, sillä olihan hän osoittanut

kykynsä riittävän koko Suomen kirkkoa johtamaan.

Vaieten oli vaatimaton kirkonmies nielaissut nämä, niinkuin monet

muutkin, loukkaukset ja palannut nöyrästi Suomeen työtään jatkamaan,

joskin surren sitä, ettei hän saanut vapaasti kehittää synnyinmaansa

kirkollisia oloja siltä pohjalta, jonka hän itse oli luonut. Mutta

vähän myöhemmin oli tullut toinen ja vielä masentavampi kolahdus.

Agricola oli Suomeen palattuaan viettänyt piispaksinimitystään Turun

tuomiokirkossa arvokkaalla, kauniilla kirkollisella juhlalla. Se

oli kuitenkin kuvattu Kustaalle prameilevaksi, paavillismaiseksi

hiippajuhlaksi, jommoiset kuningas kerta kaikkiaan oli uuteen oppiin

ja omaan valtamahtiinsa soveltumattomina kieltänyt. Suuttuneena oli

kuningas silloin lähettänyt uudelle piispalle karkeasanaisen, äkäisen

nuhdekirjeen, jossa hän soimasi Agricolaa paavillisten menojen

matkimisesta ja luvattomasta loistonhalusta. Myöhemmin kuningas oli

kyllä huomannut nuhteensa tarpeettoman ankariksi, mutta hänhän ei juuri

koskaan peruuttanut sanojaan.

Se haava oli herkkätunteisen piispan mielessä vielä auki eikä hän sitä

salannut, tervehtiessään nyt kuningasta alamaisen kunnioittavasti,

mutta samalla omankin arvonsa tuntevan kylmyydellä. Sen tajusi

kuningaskin ja hän aloitti sen vuoksi keskustelun toisista, maallisista

asioista, vuodentulotoiveista ja Suomen viimeaikaisista kuulumisista.

Viimemainituista seikoista hän varsinkin innostui utelemaan.

-- Mistä johtuu, hän kysyi äkkiä, kannunsa pohjaan kallistettuaan,

-- että te täällä Suomessa nyt olette niin sotaintoisia, että te

välttämättä tahdotte päästä ilmitappeluun ryssän kanssa? Ennen olen

aina saanut kuulla ruikutuksia näiden sotien ja rajakahnausten

surkeudesta.

Piispa pysyi ääneti, ikäänkuin ei kysymys olisi kohdistunutkaan

häneen. Toiset hänen rinnallaan istuvat hengenmiehet taas katsahtivat

toisiinsa. Niistä oli tuomiorovasti Kanutus Johannis vahvatekoinen,

luiseva mies, varova sanoissaan, ja hän pysyi nytkin varovasti

vaiteliaana. Sitä vastoin puuttui puheisiin Turun koulun rehtori,

vilkas ja terävä pappismies Ericus Härkäpää, oppinut Wittenbergin

maisteri eikä ulkomuodoltaan ollenkaan papin näköinen, vaikka hän

kuuluikin tuomiokapituliin. Hänen tietonsa ja lahjansa oli hänen

oppi-isänsä Filip Melanchton, antaessaan kymmenen vuotta sitten hänelle

Saksasta suosituskirjeen, arvostellut erittäin kiittävästi, ja hän

oli sen lisäksi innokas uudistusten mies, joka jo sekä koulussa että

kirkossa oli saanut yhtä ja toista toimeen. Vilkkain liikkein hän nyt

kuninkaalle vastasi:

-- Teidän majesteettinne uskoo meistä liikoja, emme me täällä

Suomessa ole sotaisia. Meihin kokonaisuutena soveltuu kyllä aivan

oikein se, että valitamme rajakahnauksia, jotka häiritsevät hiljaista

arkielämäämme. Olemme sodista liiaksikin kärsineet, rukoilemme

vilpittömästi rauhan puolesta.

Kuninkaan silmät laukesivat selälleen ja hän käännähti kipakasti

ympäri, iskien katseensa erityisesti Klaus Horniin ja Antti

Niilonpoikaan.

-- Kuinka on minun tämä ymmärrettävä? Minulle on kerrottu aivan toista,

ja sitähän tapahtumatkin osoittavat. Vai kuinka, Horn?

-- Se mitä Ruotsiin on Itä-Suomesta kerrottu, pitää kyllä paikkansa,

vastasi Klaus Kristerinpoika tyynesti. -- Tarpeetonta sotaintoa

ei yleensä ole Suomen vapaamiehissäkään, jotka aseita kantavat ja

maakunnan turvallisuudesta vastaavat. Mutta seuratessaan rajalla

vihollisten vehkeitä on tämä aseväki tullut vakuutetuksi, ettei pysyvää

rauhaa saada, ellei kerran käydä viholliseen ankarasti käsiksi.

Rauhankeskustelut ja sopimukset, joita on usein yritetty vuosikymmenien

kuluessa, eivät vie perille; viholliselle on annettava isku, jonka

se tuntee luissaan, ja siihen on nyt katsottu oikean hetken olevan

käsissä. Siinä koko sotainto.

-- Mutta itse kansassa ei ole sotaintoa, se toivoo rauhaa, väitti

Härkäpää kuumeten.

-- Mikä on kansa, kivahti kuningas, -- sen mielialoja ei saa kysyä, se

ei kykene asemaa arvostelemaan.

Keskustelu yritti kuumeta kiivaaksi, mutta onneksi talon pyylevä

emäntä, joka sillävälin oli palkkanaisineen kantanut tuvan pitkälle

pöydälle runsaat ruoat, lohet ja liikkiöt, juustot ja lampaanreidet,

kutsui vieraat aterialle, ja kursailematta kuningas seurueineen

kävikin heti herkkuihin käsiksi. Niin kelpo nälän oli meritauti ja

jalkataival antanut, että siinä kotvan aikaa aivan vaieten omistettiin

kaikki huomio pöydän aarteille. Kun kuningas ja prinssi ensiksi olivat

saaneet palansa, kävivät valtaneuvokset ja muut ylhäiset herrat

arvojärjestyksessä ruokapöydän ääreen ja äskeinen keskustelu näytti

jo kokonaan unohtuneen. Mutta kuningas pani sen, kun ensi palat oli

haukattu, uuteen vireeseen, kääntyen nyt piispa Agricolan puoleen ja

puhuen tälle vähän pisteliäästi.

-- Teillähän, mestari Mikael, on aina kaikista asioista oma, selvä

ohjelmanne. Sanokaa nyt, kummalta taholta minulle on asema oikein

kuvattu, sodan vai rauhan vaatijain?

Piispa tunsi sanojen oan, mutta oli heti valmis sen väistämään.

-- Minulla, joka vietän aikani Pyhän Lauritsan pappilassa kirjallisissa

töissäni, ja samalla hoitelen tätä hiippakunnanpuoliskoani,

minullahan on kovin vähän edellytyksiä näiden valtiollisten asioiden

arvostelemiseen. Viipuriinkaan eivät matkani enää vie; mutta mikäli

tunnen sinne kokoontuneen aseväkemme mielialaa, luulen kyllä sen ritari

Hornin esittämillä syillä innokkaasti puoltavan sotaretkeä. Itse en

hengen miehenä voi turvautua aseisiin, tiedän niiden parhaissakin

tapauksissa tuottavan paljon kärsimyksiä, siksi puolustan rauhaa, -- se

on yksinkertainen ohjelmani.

-- Joka on sangen kieltoperäinen, lisäsi kuningas äskeiseen sävyynsä.

-- Mitä sanot sinä, Horn?

Klaus Kristerinpoika virkkoi nyt äskeistä vakavampana:

-- Kukapa ei puolustaisi rauhaa, -- mutta millaisesta rauhasta on

kysymys? Itärajalla vallitsee jo sotatila, maahamme hyökkää ryssä

alituiseen.

-- Kun häntä alituiseen ärsytetään, tokasi siihen nyt Härkäpää. --

Miten teki Antti Niilonpoika hyökätessään Hantolasta?

-- Siihen hyökkäykseen oli pakko, pakko hätyyttäjäin häätämiseksi,

puolustelihe Antti aivan kuumenneena. -- Sen olen kuninkaalle

todistanut ja senjälkeiset tapaukset ovat sen niinikään osoittaneet

todeksi.

-- Mutta kostaakseen hyökkäsivät ryssät sitten Viipuria piirittämään...

-- Kosto vanhoista vihoista, selitti Antti. -- Mutta juuri siitä näkyy,

kuinka turvatonta on olomme rajaseudussa. Minkä tekivät ryssät nyt

maaliskuulla? Aiheetta hyökkäsivät suurella joukolla taaskin rajan yli.

Mutta onneksi saivat siellä taaskin selkäänsä. Kaikki osoittaa, ettei

siellä voida elää päivääkään turvassa.

-- Ja siihen asiaan aikaansaataisiin siis parannus sillä, että nyt

lähdettäisiin ilmisodalla herättämään idän nukkuva karhu, intteli

Härkäpää. -- Se karhu epäilemättä, kuinka sotaonnen nyt kävisikin,

ennen pitkää kohoaisi taas kostoksi hävittämään köyhää maata, josta jo

itse hyökkäyssota nielisi veroja ja miehiä...

-- Tämä pappiskanta on pelkurikanta, jolla ei koskaan valtakuntain

turvallisuutta vaalita, urahti Antti ylvästellen.

Nuori Juhana-prinssi oli aterioidessaan yhä suuremmalla mielenkiinnolla

kuunnellut tätä erileiristen suomalaisten väittelyä, ja sen varrella

olivat hänenkin poskensa käyneet hehkumaan. Hän tarrasi vieressään

istuvan nuoren Flemingin käsivarteen ja huudahti tälle innostuneena:

-- Niin, oikein Klaus, se kanta on pelkurien kanta, sitä emme koskaan

tule kuuntelemaan!

Kustaa-kuningas rypisti silloin kulmakarvojaan ja viittasi poikaansa

vaikenemaan. Hetken hän istui sitten kuin kuulemiaan vakavasti

punniten, mutta rämäytti sitten keventävän naurun.

-- Tehän tulistutte, hyvät herrat, väitellessänne, ikäänkuin aivan

uusia asioita minulle latelisitte... Nuo syyt ja vastasyyt olemme

kuitenkin jo kuulleet kymmeniä kertoja, olemme niitä seuloneet ja

harkinneet, ja harkitsemme vieläkin. Ratkaisu ei riipu niistä, vaan

monista muista seikoista, ennen kaikkea niistä tiedoista, joita nyt

odotamme vastaamme rajalta. Naapurillamme, suuriruhtinaalla, on vielä

touhua tatareistaan, jotka häntä yhä ahdistavat, meidän on nyt täältä

läheltä parhaalla tavalla valvottava oman valtakuntamme etua. Mutta

yhden seikan olen taas todennut: te suomalaiset olette tässä, niinkuin

kaikissa asioissa, riitaiset keskenänne, katsotte ahtaasti asioita,

olette kukin kulmallanne itsekylläiset ja itse viisaat. En usko sinua,

Antti Niilonpoika Sabelfana, joka tässä ajat omaa asiaasi, enkä teitä

pappeja, jotka vain ajattelette paimennettavienne hetkellistä etua ja

omia kymmenyksiänne -- ratkaisun teen itse, kun aika on kypsä.

Kuningas viittasi kädellään, ikäänkuin käskien lopettaa sen keskustelun

ja karkoittaen ne mietteet kokonaan omastakin mielestään. Ateria olikin

jo päättynyt, herrat vetäytyivät toinen toisensa perästä ulos, mikä

ruokalevolle, mikä pieniin parviin keskustelemaan. Kuningas jäi tupaan

ja istui siellä kauan mietteihinsä vaipuneena. Kysymystä, joka hänet

oli vanhalla iällä ajanut Suomeen vaivaloiselle seikkailuretkelle,

hän ei saanut hetkeksikään ajatuksistaan, ja hänen oli itselleen

myönnettävä, että hän ei ollut enää niinkään vapaa tekemään ratkaisua

sodasta ja rauhasta kuin hän seurueelleen vakuutteli. Varovana miehenä

hän oli kauan vastustellut kaikkia sotatuumia, mutta tapausten virta

oli sittenkin vienyt hänet mukaansa. Voisiko hän edes enää palata?

Olihan hän jo kevätkesästä lähettänyt Tukholmasta laivastonsa Jaakko

Baggen johdolla Nevalle ja Laatokalle saakka, muka tiedustelumatkalle,

mutta todellisuudessa ilmeiselle sotaretkelle. Ja Viipuriin kertyneelle

sotaväelleen hän oli jo luvannut toimittaa apujoukkoja, -- niitä

oli hänellä nyt mukanaan melkoinen määrä kuljetuslaivoissa. Hän oli

todellisuudessa jo astunut Rubiconin yli, mutta epäili vielä sittenkin

askeltaan, ja juuri tämä oma epäilys teki hänet levottomaksi.

Nämä alituiset huolet ja ristiriitaiset mietteet syvensivät niitä

vakoja, jotka jo risteilivät Kustaa Vaasan otsalla ja painoivat hänet

vanhan näköiseksi. Tosiaankin häntä painosti, hän tarvitsi hetkisen

lepoa ja suostui sen vuoksi kernaasti vanhan Karpalaisen ehdotukseen,

että hän kävisi ruokalevolle.

Mutta astellessaan nyt kirkkoherran opastamana toiseen tupaan lepäämään

kuningas pysähtyi vielä hetkeksi kiviportaalle. Hänen oli ensin

järjestettävä matkansa jatkaminen. Keinuessaan pahoinvointisena viime

yönä merellä hän oli lujasti päättänyt, ettei hän, mantereen ääreen

kerran päästyään, enää jatka matkaansa meritse, vaan ratsain. Nyt

oli hänelle kuitenkin vakuutettu, että laivareitti saariston halki

Turkuun kulkee aivan suojattuja salmivesiä ja oli paljon vaivattomampi

kuin selkähevosella tehtävä maamatka, missä kuitenkin oli salmet

soudettavana. Ja niinpä olikin hän nyt, hiukan toivuttuaan, päättänyt

sittenkin valita edellisen tien, mutta seuraavaan päivään hän tahtoi

joka tapauksessa levätä maissa. Näin ollen hän halusi, jo heti,

hetkeäkään viivyttelemättä, saada Turkuun sanoman tulostaan sekä

valmistukset siellä käyntiin. Nyt oli vain lähetettävä sopiva mies

matkalle.

Sitä miettien hän pysähtyi portaille. Hän kuuli näet alapihalta

äänekästä ilonpitoa ja näki siellä seurueen eräiden nuorten miesten

pelihtelevän vinttikaivolla. Joku joukosta sai aina tarttua vivun

päähän ja toiset painoivat hänet yhtäkkiä korkealle ilmaan, niin

että päätä huimasi -- siitä aina uusi naurun rähäkkä... Tietysti

Juhana-prinssi oli hänkin näissä kujeissa mukana... ja tietenkin

oli niitä järjestämässä taas se nuori suomalainen ylimys, Klaus

Fleming, joka kevätkesän oli saanut olla hovissa hienoston tapoja

ja kielenkäyttöä oppimassa, mutta johon ei ollut hienostusta juuri

ollenkaan tarttunut -- hän oli tavoiltaan ja käytökseltään yhä vain

sama raju maalaisjunkkari, jonka kaikista vehkeistä paistoi selvä

talonpoika... Reipas poika muuten, mutta liian raju -- ei sovi

prinssille seuralaiseksi. Pitää lähettää omille teilleen...!

Otsa rypyssä nuorison peliä katsellessaan kuningas huomasi siinä

pihalla myöskin äskeisen teinioppaansa, joka syrjästä seurasi noita

ylhäisten vallattomia iloja... Nokkela poika, jospa koettaisi

juuri häntä pienessä lähetin tehtävässä. Ja kuningas teki nopeasti

päätöksensä.

-- Nuori Klaus Eerikinpoika, tule tänne!

Klaus Eerikinpoika Fleming oli näihin aikoihin noin 20-vuotias,

lujarakenteinen, karkealuinen nuorukainen, jolla oli tuikea katse

ja harvinaisen voimakas alaleuka. Hän oli kopea käytökseltään ja

ylvästeli ruumiillisilla voimillaan ja karkeilla tempuillaan yhtä

paljon kuin ylhäisillä sukulaisillaan -- hänen äitinsä oli Sparre-sukua

-- ja isävainajansa, kuninkaan luottamusmiehen, ansioilla. Parilla

harppauksella hän nyt kiiti kuninkaan eteen, joka virkkoi:

-- Me viivymme laivastoinemme täällä huomisaamuun, jolloin lähdemme

Turkuun. Mutta sinä saat jo edeltä lähteä taipaleelle. Saat

pikimmältäsi käydä äitisi luona Paraisissa, mutta sieltä on sinun

jouduttava takaisin Turkuun meitä tapaamaan ja sitten mahdollisimman

nopealle ratsastusmatkalle Viipuriin, jonne sinut airueena lähetämme.

Ole valmis matkalle kohta! -- Mutta odota, saat vielä seuralaisenkin

mukaasi! Kutsu teini Martti Pietarinpoika puheilleni!

Klaus kutsui kovalla äänellä teinipojan pihan perältä kuninkaan luo.

Nuorukainen saapuikin sieltä posket punehtuneina, mutta käynniltään

varmana.

-- Oletko valmis lähtemään kuninkaan asialle? virkahti hänelle vanha

maanisä.

-- Olen, vastasi Martti silmää räpäyttämättä.

-- Hyvä. Saat seurata tätä nuorta ylimystä Turkuun -- ratsastakaa

suorinta tietä, niin nopeasti kuin pääsette, ottakaa ratsut mistä

löydätte. Sinun, Martti, on vietävä vielä tänään kiireinen sanoma Turun

linnan käskynhaltijalle, Simo Tuomaanpojalle, ja hänelle ilmoitettava,

että saavumme linnaan hänen vieraikseen huomenna ja että meidän tulee

saada siellä asianmukainen vastaanotto. Ymmärrätkö?

-- Ymmärrän.

-- Saat kirjeen mukaasi, kunhan se on kirjoitettu... Mutta tule

huoneeseen, voit ehkä itse kirjoittaa sen saneluni mukaan, --

katsotaan, tuleeko siitä mitään!

Kustaa Vaasan oli tapana poimia älykkäitä teinejä, mistä heitä vain

tapasi kirjurinapulaisikseen, ja ottaa heidät muitta mutkitta pois

koulusta ja papin uralta omaan palvelukseensa, -- siitäkään eivät

kirkon esimiehet olleet hänelle kiitollisia. Martti Pietarinpojassa

hän luuli nyt taas keksineensä sellaisen sopivan apulaisen. Hän saneli

suoraa päätä tälle kirjeen ja katseli, kuinka sen paperillepano kävi

nuorelta teiniltä -- aika hyvin! Piirtää pyöräytettyään nimensä,

Gustavus Rex, kirjeen alle, hän virkkoi nuorukaiselle:

-- Tarvitsemme ehkä sinua luonamme edelleenkin; kun taidat maan kieltä,

voi sinusta olla apua. Osaatko kirjoittaa suomeksikin, niinkuin

esimiehesi piispa Agricola?

-- En paljoa, mutta on koulussa kuitenkin vähän harjoitettu pyhäin

kirjain kääntämistä suomeksi, vastasi teini.

-- Pyhäin, niin, mutta entäpä kun pitäisi kirjoittaa maallisista

asioista suomeksi? Saat sitä koettaa. Minulla on tässä juuri

Uudenlinnan käskynhaltijalle, Kustaa Finckelle, lähetettävä kirje, joka

koskee sen seudun rahvastakin. Koetapa pukea se suomalaiseen asuun

ja tuo se sitten minulle käännettynä Turun linnaan. Silloin päätän

Teitti-mestarin avulla, voinko ottaa sinut palvelukseeni... Niin,

teiniaikasi on kyllä vielä kesken, mutta se ei mitään merkitse. Pappeja

meillä kyllä kasvaa riittävästi muutenkin, kruunun täytyy ensi kädessä

saada tarpeensa.

Kustaa Vaasa oli Taivassalon rannalle tultuaan ja tavattuaan siellä

joukon alamaisiaan, rahvaan, joka ei osannut sanaakaan hänen kieltään,

melkein suuttunut, ja se suomenkieli, jota hän oli kuullut siellä

ja muualla puhuttavan, oli hänestä tuntunut, kuten hän sanoi,

kauhealta koirankuonolaisten kotkotukselta. Mutta käytännön miehenä

hän tajusi, että jos mieli ilmaista ajatuksensa rahvaalle, täytyi

joskus julistuksissakin käyttää sen kieltä, -- siksi hän tahtoi saada

suomenkieltä taitavan kirjurin. Ja Martista hän toivoi sellaisen

kasvavan.

-- Kuten sanottu, tule luokseni Turussa, nyt matkalle!

Tällävälin oli prinssi Juhana tullut huoneeseen. Hän oli jo Klaus

Flemingiltä saanut kuulla airueiden lähettämisestä ja nyt pyrki hän,

joka oli aina seikkailuhaluinen, mukaan tälle ratsastusmatkalle.

Kuningas kielsi, ei laskenut sellaisiin seikkailuihin

lemmikkipoikaansa, jonka hän juuri tahtoi erottaa nuoren Klaun seurasta

ja vaikutuspiiristä.

-- Mutta voisinhan suorittaa asiasi isä yhtä hyvin kuin tämä nuori

teini, intti prinssi vielä.

-- Vai niin, voisitko ehkä kirjoittaa suomeksi kirjeitäkin, kuten hän,

tiedusteli kuningas, lemmikkinsä vaalean punertavaa tukkaa sivellen.

-- Sitähän voin oppia, olen jo oppinutkin muutamia sanoja tämän teinin

kaimalta, Tukholman suomalaiselta papilta. Kuule: Rakas isäni...

-- Voiko oppia mokomaa kaakkurien kieltä! -- Vanhasta kuninkaasta se

tuntui yliluonnolliselta; nuo hänen kuulemansa pari sanaa jo aivan

viilsivät hänen korviaan. Mutta valtiomiehenä hän älysi tuollakin

poikansa leikkiharrastuksella voivan olla merkitystä, ja hän lisäsi

suopeammin: -- Mutta koeta, Juhana, saat oppia sitä kieltä tällä

matkalla ja tältä Martilta enemmänkin, jos tahdot. -- Me menemme nyt

hetkeksi levolle ja airuet lähtevät matkalle!

Martti Pietarinpoika kumarsi ja poistui kunnioittaen kuninkaan

ja kuninkaanpojan luota. Hänen korvissaan soi kauniina kohinana

kuninkaan muuten kylläkin äreä ääni ja toiveita virittävä lupaus, ja

hän kätki visusti povelleen ne kirjeet, jotka hän oli maan isältä

kuljetettavikseen saanut.