Helsingissä,
Werner Söderström Oy,
1919.
I
Korkeana kävi kare Taivassalon länsirannan loivia kallioita vastaan.
Aallokossa lastuna vaappuva pieni kalavenhe ponnisteli verkkaan ja
työläästi salmen suusta saarten suojaamaan kyläsatamaan. Yön kohissut
lounaistuuli oli tosin nyt aamuksi asettunut, mutta sen jälkeinen
maininki teki vielä tenää yksinäiselle kalamiehelle, joka palasi
pyydyksiään kokemasta ja korjaamasta.
Mutta kesken tiukkaa kiskomistaan pysähdytti nuori soutaja,
niemen sivuutettuaan, äkkiä aironsa ja jäi tuokioksi tuijottamaan
sateensumuiselle kyläselälle. Mitä hiton laivoja nuo ovat? Niitähän
laskee siihen mereltä päin toinen toisensa perästä, uljaita,
korkeakeulaisia aluksia, joista märkiä, tummanharmaita purjeita juuri
riisutaan ja joiden ankkurit vinkuvat, kun niitä lasketaan suojaiseen
satamaan. Ruotsin laivojako ovat, sotalaivoja? Kas tuossa muita
korkeampi ja komeampi kenokeula, jonka ympärille toiset ikäänkuin
ryhmittyvät. Laivamiehet liikkuvat siellä kannella haarat levällään
ja kankean näköisinä, vetäen turpuneita köysiä ja hoilaten toisilleen
laulavaan nuottiin.
-- Mitä lemmon laivoja? Niistä on heti selko otettava!
Nuori kalamies soutaa kiireellä rantaan ja rientää siellä niiden
kyläläisten parveen, jotka jo ovat ehtineet mataloista mökeistään ulos
törmälle katsomaan tätä outoa, odottamatonta vierailua. He seisovat
siinä ääneti arkisissa ryysyissään, juroina ja kömpelöinä, ja vain
harvakseen käy kuiske miehestä mieheen ja akasta akkaan:
-- Kuulitko, kuninkaan sanotaan saapuneen sotajoukkoineen noissa
laivoissa?
-- Niin kerrotaan. Ja korkeita herroja siellä on paljon.
Ensimmäinen venhe lähimmästä laivasta on kalastajan perille ehtiessä
jo soutanut maihin ja sen mukana on tuo ensi viesti päässyt leviämään.
Siinä seisookin rantakalliolla, vähän syrjempänä väkijoukosta,
pari, kolme väljiin vaippoihin ja sulkahattuihin puettua miestä,
katsellen hiukan alakuloisina märkää, lakeaa, epäystävällisen
näköistä rantamaisemaa, jossa hiekkasärkän takana ikäänkuin lymyilee
matala kalakylä -- sinnekö heidän nyt olisi kuninkaansa opastettava!
Matkamiesten luo tullut äskeinen nuori mies kuulee heidän verkalleen
keskustelevan:
-- Tässä nyt siis vihdoin ollaan Suomen rannalla, -- toisenlaiseksi
tämän saapumisemme toki kuvittelin! -- Näin virkkoi roteva, tummaparta
uros, jonka sadeviitan alta vilahteli esiin kirjottu asetakki leveine
nahkavöineen ja vaskihelamiekkoineen. -- Entä sitten, Antti?
-- Typerää poiketa tänne Taivassalon lahteen, olisi ollut laskettava
suoraan Suomen Turkuun, vastasi hiukan nyrpeissään lyhyempi,
jäntevärakenteinen soturi. -- Mutta tämä pieni myrskynpoikanen pani
ukon pyrkimään lähimpään satamaan, ja tässä nyt ollaan.
-- No niin, saattaahan tuo olla yhtä hyvä, puheli ensimmäinen
ritareista miettiväisenä.
-- Saamme ehkä ajoissa uusia tietoja ja selvitystä rajalta, jotta
voimme ratkaista, millaiseksi tämä retki muodostuu, tuleeko siitä
lopultakin sota vai mikä.
Lyhyempi mies vilkastui nyt ja koroitti äänensä:
-- Tarkoitat, että ystävämme Viipurista ehtivät ajoissa meille
toimittaa riittäviä todistuksia siitä, että tämä retki on välttämätön
ja peruuttamaton?
-- Niin, mikäli he nyt todella ovat ajaneet asiat sille kannalle.
-- Ole huoletta, tapausten meno on ilman muuta vienyt asiat siihen.
Mitenpä luulisit, Klaus Kristerinpoika, siellä rajalla enää ollenkaan
sotimatta selvittävän, -- vihollinen uhkaa ja hyökkää, täytyyhän se
pysähdyttää! Siitähän ollaan jo joka taholla selvillä.
-- Niin, tiedän, Antti, vastasi tummaparta hiukan vältellen. -- Mutta
ukko voi helposti suuttua ja muuttaa mielensä. Muistatko, kuinka hän jo
viime yönä kiukkuisasti sätti koko retkeämme hullujen yritykseksi ja
haukkui laivamiehiäkin, kun alus kiikkui aalloissa, -- olisi silloin jo
varmaankin käännytty takaisin, jos olisi voitu!
-- Hän ei pidä merimatkoista ainakaan enää tällä iällään, se oli syynä
viime yön tupsahdukseen.
Miehet hymähtivät, mutta kävivät samassa vakaviksi, ikäänkuin
säikähtäen omaa hymyään, -- olihan siinä näkijöitä lähellä, -- ja
läksivät rantahietikkoa myöten maihin päin kävelemään.
Äskeinen nuori soutaja, jonka mieleen nuo suomeksi puhutut lauseet
tarttuivat, tunsi hyvin keskustelijoista toisen, pitemmän ylimyksen,
jonka hattua korpin sulka koristi. Se oli Suomen jalointa vapaasukua,
Horn-suvun nuoremman haaran päämies, Klaus Kristerinpoika. Hän oli
Turussa hyvin tunnettu, vaikka hän oli nyt viettänyt edellisen
talven ja kevään sieltä ja sukukartanostaan poissa, Viipurissa,
yhtenä sinne sijoitetun Suomen sotaväen päällikkönä. Alkukesästä
oli Horn, kuten Turussakin oli tiedetty, toisten Venäjän rajalle
kokoontuneiden Suomen sotaherrain valtuuttamana matkustanut kuninkaan
luo Tukholmaan, esittämään hänelle tarkemmin itärajan tapahtumia,
siellä kun kauan kestäneet rauhattomuudet olivat uhanneet puhjeta
ilmi sodaksi. Kuuntelija arvasi myös, kuka toinen puhetovereista oli.
Hän ei voinut olla kukaan muu kuin Antti Niilonpoika, joka kuului
Itä-Suomen nousevaan knaappiaateliin ja oli viime aikoina käynyt
tavallaan kuuluisaksi. Hänkin oli keväällä matkustanut Turun kautta
Tukholmaan, vaikkakaan ei yhtä vapaaehtoisessa asiassa. Antti oli
näet ollut Hantolan rajapitäjässä pienen Kivennavan rajalinnoituksen
päällikkönä, ja oli siellä vähäisellä rajavartiostollaan tarmokkaasti
puolustautunut venäläisten alituisia ryöstöretkiä vastaan. Eikä hän
ollut arkaillut tehdä verisiä kostoretkiäkään rajan taa, aimo tavalla
löylyyttäen venäläistä, vaikka rauha muodollisesti oli vallitsevinaan
valtakuntain välillä. Näistä selkävitsoista oli Venäjän tsaari keväällä
valittanut Ruotsin kuninkaalle, joka suuttuneena oli kutsunut Antin
luokseen tekemään tiliä omavaltaisuuksistaan ja saamaan niistä ansaitun
rangaistuksen. Ja niinpä oli Turussa jo huhuiltu, ettei kuninkaan
vihoihin joutunut sotaherra enää tältä matkaltaan hengissä palaakaan.
Mutta sieltäpä hän nyt näkyi tulevan takaisin vapaana ja miekka
vyöllään, jopa itsensä kuninkaan ja tämän sotaväen seurassa. Tätä
keikahdusta ei nuori kalamies heti voinut käsittää, ja hän jäi sitä
uteliaampana kuuntelemaan sotaherrain keskustelun jatkoa, kun he taas
pysähtyivät rantakalliolle.
Antti Niilonpoika oli nyt äänessä ja rohkeana ja voitonvarmana hän
kuului vilkkaasti selittävän toverilleen jotakin suunnitelmaansa. Klaus
Horn kuunteli hiukan hajamielisenä ja kysäistä tokaisi yhtäkkiä:
-- Olenhan kuullut tuon kaiken. Mutta yhdestä seikasta en ole päässyt
täysin selville: Miten sait varovaisen ja ovelan Kustaa-kuninkaan pään
niin käännetyksi, että itse livahdit hirttosilmukasta ja hän rupesi
sinun suunnitelmiasi kuuntelemaan? Tämä oli tapahtunut jo ennen minun
Tukholmaan tuloani, en oikein ymmärrä miten.
-- Katsos, minähän olen juuriltani noidan sukua...
-- Kyllä siinä velhoa tarvittiinkin. Viime talvenahan kuningas vielä
jyrkästi ja jyristen vastusti kaikkia sotahommia, lähetti Viipuriin
viestin toisensa perästä, että meidän on vältettävä venäläisten
vihoittamista. Mutta kun hänet nyt kesällä tapasin, oli jo aivan toinen
ääni kellossa... en väitä, että hän olisi kokonaan muuttanut mieltään,
mutta hänen entinen varovaisuutensa oli alkanut horjua. Ja nyt hän
on täällä! Ei hän tosin vielä ole päättänyt suostua sotaan, -- mutta
suottahan hän ei kuitenkaan itse lähde tänne kaukaiseen Suomeen eikä
kuljeta tänne sotaväkeään -- tämänkään vertaa. Mikä se näin lopultakin
maan vaariin tehosi?
Vantteravartinen soturi nauroi, niin että sulkahattu keikkui, ja
vastasi varmalla äänellä:
-- Vielä on Kyösti-kuningas epäilevinään, mutta oikeastaan hän on jo
sodan puolella, -- siksi hän on nyt vieraanamme Suomessa.
-- Ei hän Suomesta suuria huoli.
-- Ei, mutta hänen synnynnäinen, salainen kunnianhimonsa rupesi
kaiken varovaisuuden ohessa vähinerin orastamaan ja kasvamaan.
Selitin hänelle, kun hän minua tutki, mitä meillä on tällä kulmalla
voitettavissa, millainen on tilanne rajalla, ja suuriko on vihollisen
voima, -- vihollisen, joka taipuu heikonkin hyökkäyksen tieltä, --
sekä mitä taas menetetään, ellei yritetä... Selitin, kuinka vähillä
joukoilla olin saanut valtakunnalle säilytetyksi koko sen "riitamaan",
jota ei vuosikausiin oltu uskallettu tunnustaa kummallekaan maalle
kuuluvaksi, ja hän hautoi näitä tietoja kauan mielessään, eikä minua
enää tyrmään pistetty. Sain takaisin miekkani, sain palkkani, sain
kilven ja vapaanmiehen nimen -- ja sitten tulit sinä, Horn, avukseni
Tukholmaan.
-- Minä en puolestani ole sotaan aivan paljoa kehoitellut, pisti
Horn varovasti väliin. -- Mutta sinä lienet yhtä ovela käyttämään
kieltäsi kuin miekkaasi. Siitä huolimatta, -- uskotko lopultakaan tätä
mielenmuutosta meidän kummankaan ansioksi?
-- En yksin meidän. Kyösti-kuninkaaseen vaikutettiin kyllä samaan
aikaan toisaaltakin.
-- Niin, Puolan kuningas on meitä vilkkaasti kehoitellut sotaan
Venäjää vastaan, kuvaten nyt tilaisuuden erittäin otolliseksi. Hänellä
on siihen omat syynsä. Ja onhan samaan suuntaan käypiä sanomia ja
tarjouksia kuulemma saapunut Liivin kalparitarien suurmestariltakin, --
kaikki toivoisivat nyt Ruotsin sotkeutuvan sotaan.
-- Ne valtain väliset asiat tunnet sinä, Klaus, paremmin kuin minä,
myönsi Antti Niilonpoika. -- Ne ovat ilmeisesti kannustaneet Kustaa
Vaasan luontaista vallanhimoa, sillä sitä häneltä ei puutu. Hän
haaveksii Nevajokea rajaksi ja koko Suomenlahden rannikon omistamista,
jota unelmaa minäkin vähäiseltä osaltani koetin ylläpitää. Mutta vielä
muuan sysäys oli sittenkin luullakseni ratkaisevin.
-- No mikä?
-- Teidän, Viipurin miesten, kirje, jossa voimakkaasti kannatitte
puheitani, joutui heti Tukholmaan saavuttuaan myöskin nuoren
Juhana-prinssin luettavaksi. Ja hänet se sai täyteen sotaintoon. Hän
on, kuten tiedät, isänsä lemmikkipoika, jonka mielitekoja ukon on
vaikea vastustaa. Prinssi intoili alituiseen sekä vaimoväelle että
valtiomiehille Karjalan sotaretken tarpeellisuudesta, -- usko minua,
täällä ei nyt oltaisi, ellei kuninkaalla olisi ollut näin läheistä
kannustajaa.
-- Saatat olla oikeassa, vastasi Horn. -- Prinssi on juuri
seikkailuiässä, hänellä on vilkas mielikuvitus ja hän haaveksii
sankaritekoja, siksipä hän onkin täällä mukanamme.
-- Jatkuvana kannustajana, onneksemme! Sellaista kyllä vielä
tarvitaankin, sillä ukkoa ravistelevat ehtimiseen uudet epäilyksen
puuskat, -- pelkään pahoin, että tämä merimatka taas on hänen
päättäväisyyteensä vaikuttanut. Mutta sitkaanpa siellä kuningaslaivan
kajuutassa nyt maataan, muutenhan on ukko kylläkin aamunvirkku!
-- Yö oli rauhaton ja rasittava. Mutta katso, eikö sieltä kannelta näy
jo liikettä?
Näkyipä todella. Herrojen keskustelua sivulta kuunnellut nuorukainen
kiintyi nyt hänkin innolla tarkkaamaan tuota komeata, korkeakeulaista
alusta, jolle oli valittu suojatuin ankkuripaikka lähinnä rantaa.
Sen kannelle oli laivan uumenista juuri astunut samettimekkoon ja
kapeihin kaatioihin puettu, solakka, vaaleakiharainen nuorukainen,
joka asettui kaiteen viereen katsomaan rannikkoa ja iloisesti tervehti
sinne keräytynyttä rahvasta. Hän oli kaunis, valoisa olento, joka ensi
silmänräpäyksestä jo ikäänkuin lumoten veti puoleensa kaikkien rannalla
oli jäin katseet sekä mielenkiinnon. Nuorukaisen kasvot olivat puhtaan
punaveriset ja avonaisesti hymyilevät, silmät suuret ja siniset ja
liikkeet vilkkaat ja sulavat, kun hän sulkahatullaan viittoili rannalla
seisoville Suomen herroille, huudahtaen:
-- Joko ollaan nyt Suomen Turussa?
-- Ei vielä, vasta sen saaristossa, ilmoitti kunnioittaen Horn. --
Nouseeko kuningas-isänne tässä maihin?
-- Tietysti, maihin hän haluaa meritaudin jälkeen ja tuleekin jo kohta.
Viekää meidät sitten pian taloon, jotta pääsemme aamiaispöytään.
Herrat katsahtivat hiukan hölmistyneinä toisiinsa ja rupesivat
keskenään kuiskailemaan. Mihinkä he tietäisivät opastaa kuninkaan ja
hänen suuren seurueensa tällä karulla rannikolla? Tuohon röttelöiseen
kalastajakylään ei ollut yrittämistäkään, eivätkä he tätä seutua muuten
tunteneet niin tarkoin, että olisivat tienneet, oliko lähettyvillä
säädyllistä herraskartanoa. Klaus Kristerinpoika kysyi silloin neuvoa
samalta nuorelta mieheltä, joka jo hetken aikaa oli heidän lähellään
pysytellyt ja joka ilmeestä ja käytöksestä päättäen tuntui muita
kalastajia tietävämmältä.
-- Tiedätkö, poikaseni, -- hän kysyi, -- täällä lähellä mitään
kartanoa, johon voisimme opastaa kuninkaan seurueineen hetkeksi
levähtämään ja aterioimaan?
-- Lähinnä on Viaisten kartano, sinne on noin neljänneksen matkaa.
-- Viaisten -- kenellä se onkaan nykyisin?
-- Taivassalon kirkkoherralla, Mikael Karpalaisella. Lähetänkö sanan
sinne vieraiden tulosta?
-- Tee se, ja vikkelästi!
-- Ja tilaa runsas aamiainen, huusi laivan kannelta prinssi, joka oli
kuunnellut Hornin puhetta. -- Sillä meillä on aika nälkä!
Tuskin nuori mies oli saanut hankituksi sananviejän kartanoon -- itse
hän ei malttanut sinne lähteä, siksi mielenkiintoista oli hänestä
tapausten menon vartioiminen täällä rannalla, -- kun päällikkölaivassa
näkyi uutta liikettä ja hälinää. Siellä ilmestyi kannelle kokonainen
liuta sulavaliikkeisiä, hienopukuisia herroja, jotka häärivät
edestakaisin ja asettuivat sitten kajuutan ovelle kuin kunniavahdiksi.
-- Nyt sieltä kuningas nousee, kuiskasi Antti Niilonpoika toverilleen.
Koko rantakalliolla oleva rahvas painautui silloin rannemmas paremmin
tarkastaakseen pelättyä ja kaukaista, usein avuksi huudettua, usein
uhkauksena käytettyä maan vaaria, jota oli totuttu pitämään yhtä
näkymättömänä kuin Jumalaa, mutta joka nyt näin odottamatta oli heidän
saarelleen ilmestynyt. Sumukin alkoi jo haihtua, varsin selvästi
saattoi jo nähdä, mitä läheisessä laivassa tapahtui.
Kannen alta nousi kalpeahko, vanha mies, kumaravartaloinen,
harmaapartainen. Vaikka Kustaa Vaasa vielä näihin aikoihin olikin
yleensä säilyttänyt entisen, komean ryhtinsä ja käskijäeleensä,
olivat ikä ja rasitus kuitenkin jo kyntäneet syviä vakoja pian
kuusikymmenvuotiseen mieheen. Paksuksi, raskaannäköiseksi turpunut
yläruumis oli ruvennut ikäänkuin höltymään, pulleahko vatsa hyllyi, ja
alaraajat, joita peittivät ihonmukaiset housut, olivat siihen verraten
avuttoman hoikan ja hintelän näköiset. Nyt erityisesti oli merimatkan
aiheuttama valvonta ja väsymys ränsistänyt vanhaa miestä; tavallisesti
niin sileäksi suittu, rintaa peittävä kokoparta oli tänään hieman
pörröinen, kasvolihakset lepattivat velttoina ja silmät olivat vetiset.
Kuningas käveli siinä vieläkin mainingissa keinuvan laivan kannella
lyhyin, varovaisin askelin, yllään väljä turkisviitta, tapaillen
ehtimiseen purjenuoria, ja hänen jäsenensä näyttivät kangistuneilta
ja heikoilta. Kaiteen luo ehdittyään hän tarttui siihen kaksin käsin
kiinni ja hänen äänensä särähti särkyneeltä, kun hän pienilukuista
rantarahvasta katsellessaan virkkoi lähimmille seuralaisilleen, Ruotsin
valtioneuvoksille, Svante Sturelle ja Steen Leijonhufvudille:
-- Tässäkö nyt siis ovat vastaanottajamme, kun kerrankin saavumme.
Suomen rannikolle, -- parvi ryysyläisiä! Ja nuo harmaat ladotko ovat
suomalaisten asumuksia?
-- Tämä on vain pieni kalastajakylä, teidän majesteettinne käskystä on
tänne kovan aallokon vuoksi vain hetkeksi poikettu, vastasi vieressä
seisova ylimys kumarrellen.
-- No laskekaa siis meidät maihin, olipa tämä vaikka jäämeren rantaa,
komensi kuningas äreästi ääntään kohotellen. Ja valtakunnan neuvokset,
joita edellämainittujen lisäksi oli mukana kuninkaan toinen lankomies,
Abraham Leijonhufvud, Steenin veli, sekä Birger Niilonpoika Griip,
riensivät kukin taholleen huolehtimaan hänen käskyjensä täyttämisestä.
-- Niin, terra firma tekee meille kaikille nyt hyvää, liehakoi Griip,
vanhin ylimyksistä, antaen sitten laivan päälliköille nopeita käskyjä
venheiden vesillelaskemisesta ja miesten sijoittamisesta niihin
kuninkaan maihinmenoa varten. Ja kääntyen taas kuninkaan puoleen tämä
notkea herra puhui lohdutellen:
-- Nyt ollaankin jo maiden suojassa, pienempiä saaristoselkiä myöten
päästään nyt vaivatta Turkuun.
-- Mitä, eikö tämä vieläkään edes ole mannerta, vieläkö sinä aiot
meidät vesille viedä! pauhasi vanhus. -- Mutta minä en, rutto vie, enää
merelle lähde Suomea hakemaan. Minne meidät on tuotu? Millainen on tämä
maa ja sen väestö? -- Kuningas ärtyi siinä yhä enemmän. Laivan jatkuva
kiikkuminen, harmaapilvinen taivas, tuo matala, karu, märkä ranta ja
siinä juronnäköisinä seisovat ihmiset, ne kaikki häntä nyt kiukuttivat.
-- Ja minkälaista vastaanottoa tämä on? Missä on Simo Tuomaanpoika,
Turun käskynhaltijamme, miksei hän ole kuningastaan vastassa ja meille
tietoja antamassa?
-- Hän ei ole tietysti ymmärtänyt saapua tänne saaristoon asti
vastaamme, selitti Svante Sture.
-- Täällä Suomessa ei ymmärretä mitään, ollaan saamattomia ja tylsiä.
Missä ovat seudun vapaamiehet, missä papit? Toisenlaiseen vastaanottoon
olen tottunut Ruotsissa, tulinpa minne tahansa yöllä tai päivällä!
Valtaherrat nyökäyttivät päitään, ikäänkuin yhtyen kuninkaan
valituksiin. Tällä välin laivamiehet olivat saaneet suurimman
venheen alas laivan kylkeen ja odottivat nyt ylhäistä matkustajaa
kyydittäväkseen. Mutta kuningas ei käsittänyt tarkoitusta.
-- No, mitä vitkastelette, miksei vivuta laivaa rantaan?
-- Tästä on venheellä soudettava maihin...
-- Mitä, pitääkö meidän noita nuoratikkaita myöten laskeutua mokomaan
vaappuvaan ruuheen!
Näin oli kaikki ylen vastahankaista.
Juhana-prinssi oli kuitenkin sillävälin lähtenyt erään toisen nuoren
miehen seurassa liukumaan köysiä myöten ketterästi alas venheeseen.
Se näytti kuninkaasta hirvittävän hengenvaaralliselta, hän melkein
hätääntyi ja huusi:
-- Juhana, poikani, sinähän putoat! Maltapas Klaus Fleming, -- hän
torui toista köysissä kapuavaa nuorukaista --, sinä, joka alituiseen
viettelet poikaamme hengenvaaroihin, sinä olet karhun pentu, jonka
leikit eivät prinssille sovi No, jumalankiitos, istukaa nyt siellä
hiljaa venheessä!
Toimeliaat herrat kerääntyivät nyt hieman neuvottomina äreän kuninkaan
ympärille, kysellen, saavatko he auttaa häntä venheeseen ja maihin.
-- Kuinkas muuten. Vai luuletteko, että koko loppuiäkseni jään tänne
heilumaan? Ei, tästä elementistä olen jo saanut tarpeeni. Kiireesti!
Siinä syntyi monenlaista tungosta ja hälinää. Venhettä oli aallokossa
vaikea pitää kohdallaan köysitikkaiden alla, joita myöten miesvoimalla
koetettiin auttaa alas vanhaa, kankeajalkaista kuningasta, joka
huohotti ja sadatteli sekä väitti, että hänet varmasti tahdotaan siihen
paikkaan hukuttaa tai hirttää. Vihdoin hän istui kuitenkin tukevasti
venheen teljolla ja tuokion kuluttua alus oli soudettu rantaan, missä
kuningas lopultakin tunsi lujan maan jalkojensa alla.
-- Tämä retki ei lupaa hyvää, huohotti kuningas. Hetken levättyään ja
hiukan suuttumuksestaan lauhduttuaan hän kävi kuitenkin rantarahvasta
tervehtimään. Mutta suomalainen kalastajaväki ei ymmärtänyt hänen
ruotsalaisia sanojaan eikä siis, se kun oli muutenkin ujoa ja kankeata,
osannut hänelle vastata mitään. Seisoi vain ja luimisteli edessään
olevaa loistoa kuin lehmä uutta konttia. Tästä kuningas taas kimmastui,
tuo jurous oli hänestä ilmeistä mielenosoitusta ja hän ärähti Hornille:
-- Mitä nämä tomppelit tarkoittavat, kun eivät edes vastaa kuninkaan
tervehdykseen.
-- Ne eivät ymmärrä ruotsia, teidän majesteettinne. -- Tervehtikää
kuningasta, huusi hän samassa suomeksi kalastajille. Ja nyt
maalaismiehet jo hiukan äännähtivät, mutta epäselvää ja juroa oli sekin
tervehdys, se oli kuin sammakon kurnutusta. Kuningas katseli tiukasti
ja samalla melkein hätääntyneenä herrojaan:
-- Olemme siis joutuneet metsäläisten seuraan, jotka eivät ymmärrä
sanaakaan valtakunnan kieltä eivätkä osaa kuninkaalleen mitään vastata.
Tällainenko on tämä maa; olen sitä aina pitänytkin puoli-ihmisten
maana, nyt sen näen, ja kadunpa jo, että tälle mantereelle tulin
ollenkaan jalkani laskeneeksi!
Hän yski ja sylki ja kakisteli kurkkuaan ja ympärillä seisovista
herroista oli koko tilanne kovin kiusallinen.
-- Eikö täällä ole yhtään ainoata, joka sen verran kieltämme osaisi,
että voisi neuvoa, mistä täällä voisi saada majapaikan? kyseli kuningas
ivallisena ja ihmetellen.
Silloin ehätti Klaus Kristerinpoika rauhoittaen vastaamaan:
-- Kartano on täällä lähellä ja on täällä ainakin yksi nuorukainen,
joka sekä tietää sinne tien että taitaa ruotsiakin. Tule esiin, poika!
Hän työnsi kuninkaan eteen äskeisen tarinatoverinsa, hintelän,
vilkassilmäisen, kalpeahkon nuorukaisen, joka oli puettu puoleksi
kaupunkilaisittain ja jolla oli pestynnäköiset kasvot. Tämä sivalsi
päästään litteän barettilakkinsa, kumarsi kunnioittavasti ja astui
reippaana uhkaavannäköisen maanisän eteen.
Kuningas silmäili häntä kotvan ja virkkoi hiukan ystävällisemmällä
äänellä:
-- Hä, poika, kenen kartano se on, jonne lupaat meidät opastaa?
-- Taivassalon kirkkoherran, Mikael Karpalaisen.
Niistä sanoista kuningas kohta vilkastui, vanhoja, mieluisia muistoja
näytti palaavan hänen ärtyneeseen mieleensä.
-- Vai vanhan mestari Mikaelin, entisen Turun luostaripriorin, Lutherin
opetuslapsen. Hän elää siis vielä, tuo itseruoskija, hyvin hänet
muistan. Mutta kuinka asuu hän täällä -- mikä olikaan kartanon nimi?
-- Viainen.
-- Miksei hän asu pappilassa?
-- Siellä asuu apulainen, hän on itse jo vanha eikä jaksa enää paljon
virkaansa hoitaa. Mutta hänen luonaan on nyt muitakin pappeja, onpa
piispakin.
-- Vai niin, itsekö mestari, se suuri kirjanoppinut Agricola! Sittenhän
täällä Suomessa sentään vielä tapaa ihmisiä, joita voi puhutella. Onko
piispa tarkastusmatkalla?
-- On. Hän vierailee nyt vanhan oppi-isänsä luona Viaisissa.
-- Niin, niin, Mikael Carpelanus oli täällä aikoinaan koulumestarina,
muistan sen hyvin. Saata meidät heti sinne Viaisiin... vai on toista
neljännestä matkaa. No, olkoon, en tahdo hevosta, teidän kyntökoninne
eivät kelpaa ratsuiksi, kävelen mielelläni tämän heilumisen jälkeen.
Heti matkalle vain!
Sen pitemmittä puheitta ja kääntymättä enää enempää tuon juron
rantarahvaan kuin hienostelevain seuralaistensakaan puoleen Kustaa
Vaasa, joka maihin päästyään kohta oli reipastunut, lähti astumaan
oppaaksi ottamansa nuorukaisen rinnalla kalastajakylän ohi metsäiselle
tielle. Sade oli tauonnut, päivä pilkisti pilven raosta, niityltä
lemahti vastaan kuivuvan heinän tuoksu, vesakko oli raikas ja puhdas ja
pikkulinnut tervehtivät pensaikosta saattuetta rattoisalla soitollaan.
Vanha kuningas lämpeni ja nuortui kävellessään, eikä se maa, johon hän
oli tullut, enää tuntunutkaan hänestä niin perin epäystävälliseltä.
Hilpeänä hän ryhtyi viidakossa tarinoimaan oppaansa kanssa.
-- Missä sinä olet oppinut ruotsia, poikaseni?
-- Turussa, isävainajani kodissa.
-- Vai on isäsi jo vainaja. Kuka oli hän eläessään?
-- Hän oli Turun pappeja, Pietari Silta.
-- Peder Silla -- muistanhan hänetkin nimeltään. Olihan, hänellä täällä
jokin ylhäinen kirkollinen virka vanhoilta paavilaisajoilta.
-- Arkkiteini hän oli aikoinaan, mutta hän kuoli minun kuusivuotiaana
ollessani.
-- Niin, Skytte-vainaja ylläpiti täällä kauan noita koreita kanungin
ja kapitulin-virkoja, jotka olivat paavillisen hierarkian ytimenä,
siinä oli ukko itsepäinen! Arkkiteini! -- se nimitys kuulostaa jo
hautojentakaiselta. Mutta isäsi ei muistaakseni virka-arvostaan
huolimatta ollut mikään paavillisuuden patsas, häntähän mainittiin
Peder Särkilahden työtoverina.
-- Ensin Särkilahden, sitten Agricolan...
-- Ja sinä olet nyt tietysti kouluteini, sen arvasin heti kun näin
sinut. Ja elät vanhoista, isäsi jättämistä kirkollisista peruista, eikö
niin -- mikä olikaan nimesi?
-- Martti.
-- Tietysti, Lutherin kaima. Niin, niillä vanhoilla kirkonprelaateilla
oli mahtavat tulot, tulot aneista ja sielumessuista, tulot
kymmenyksistä ja prebendeistä, taloja kaupungissa ja taloja maalla...
No, onhan niitä kruunulle peruutettu, mutta vielä kai niitä on
sinullakin jälellä, kaikkihan ovat osanneet aina jotakin pelastaa,
monet paljonkin.
-- Ei ole minulla mitään jälellä. Enimmät luovutti jo isäni eläessään
pois, loput on viety hänen kuolemansa jälkeen.
-- Mutta jäihän äidillesi sentään jokin kirkon tiloista, tunnusta pois,
jokin "elatusapu".
-- Ei mitään, äitini kuoli aivan köyhänä.
-- Omituista. Niin, ne kruunun peruuttajat ovat toisinaan liiankin
toimeliaita, peruuttavat leskiavutkin -- itselleen, ävertyen siten
kirkon ja kruunun kustannuksella, lihovat itse ja laiskistuvat. Tunnen
senkin keinottelijajoukon -- mutta vielä minä niitäkin puristan! --
Kuningas hiukan kiihtyi tuosta omasta juttelustaan, mutta jatkoi taas
tyynemmin nuorukaiselle: -- Vai on äitisikin jo kuollut. Eleletkö nyt
siis sukulaisissasi täällä Viaisissa?
-- Ei ole minulla sukulaisia, olen aivan orpo. Vietän vain kesää täällä
isä vainajani vanhan ystävän, mestari Karpalaisen tilalla. Syksyllä
palaan taas kouluun.
-- Ja koska teiniaikasi päättyy, koska valmistut papiksi?
-- Vuoden perästä voin ruveta itseäni elättämään.
-- Ellet jo ennen. Sinussa tuntuu olevan miehen alkua, kyllä sinä tässä
maailmassa puolesi pidät. Hyvä on. -- Joko nämä vanhat kasket ovat
Viaisten maita?
-- Jo ovat, eikä ole talokaan enää kaukana.
Sitä jaloittelua rupesi tulemaan vanhalle kuninkaalle pian tarpeeksi,
-- hänen seuralaisistaan, vanhemmista herroista, juoksi hiki jo
virtanaan. Oli elokuu kulumassa -- oltiin vuodessa 1555 --, päivät
olivat helteiset eikä siellä sisämaassa tuulikaan tuntunut. Kuningas
viskasi turkisviittansa eräälle henkihuovilleen kannettavaksi,
sulkaniekkahattunsa toiselle ja aikoi juuri ruveta uudelleen
valittelemaan näitä Suomen-matkain vaivoja. Mutta samassa aukeni metsä,
eteen levisi keltainen pelto ja sen takalistossa oli korkeanlainen,
taitekattoinen puurakennus. Ja pellon halki kulkevaa tietä pitkin
laskeutui juuri vasta sanan saanut pappisparvi kuningasta ja hänen
seuruettaan vastaan.