Vasta kun kyläläiset olivat lähteneet pois, tuli Pekka pirttiin.
Hän ensin vähän silmiään siristi lampun outoa valoa vastaan, mutta
riisui sitten vain rauhallisesti nutun päältään ja töppöset jalastaan.
--Mikä se tuolla katon rajassa killuu niin, että silmiä häikäisee?
kysyi hän viimein, kun oli saanut sukkansa orrelle asetetuiksi.
--Arvaappas nyt, mikä se on, sanoi isä ja vilkutti äidille ja meille
silmää.
--En minä häntä arvaa, sanoi Pekka ja läheni lamppua.
--Ehkä se on kirkon ruunu, ivasi isä.
--Jos lienee, arveli Pekka, mutta oli jo tullut uteliaaksi ja aikoi
koetella lamppua.
--Ei sitä koetella tarvitse--pitää se uskoa koettelemattakin.
--No, no--en minä häntä tahdokaan, sanoi Pekka vähän vapisevalla
äänellä ja vetäytyi penkilleen ovensuuseinälle.
Äidin taisi käydä Pekka parkaa vähän sääliksi, koskapahan rupesi
selittämään hänelle, ettei se ruunu ole, mutta että sitä sanotaan
lampuksi, ja että siinä palaa öljy, eikä nyt enää tarvitse pärettä
polttaakaan.
Pekka ei kuitenkaan siitä puheesta ymmärtänyt sen enempää, kuin että
rupesi tuota päivällä tuomaansa pärepölkkyä kiskottavakseen
pienentelemään, mutta isä sanoi hänelle, että »johan minä päivällä
sanoin, ettei nyt enää tarvitse päreitä kiskoa».
--Enhän minä häntä enää muistanut, mutta olkoon sitten, koska ei enää
tarvitse--ja Pekka pisti pärepuukkonsa seinänrakoon.
--Kyllä se nyt siinä ruostumaan joutaa, sanoi isä, mutta Pekka ei enää
puhunut mitään.
Vähän ajan perästä hän rupesi kenkiään paikkaamaan. Kurotti orrelta
päreen, pisti sen pihtiin ja istui jakkaralleen pankon nurkkaukseen. Me
lapset huomasimme sen ennen kuin isä, joka, selin Pekkaan päin,
kirvesvarttaan lampun alla veisteli. Emme kuitenkaan mitään virkkaneet,
mutta nauraa kuhersimme vain keskenämme ja ajattelimme, että »annas,
kunhan isä näkee--mitähän sanoo!» Ja kun isä sen näki, niin hän astui
kädet kupeissa Pekan eteen ja kysyi hyvin pilkaten, että »mitä sinä
siinä nyt niin tarkkaa teet, kun et muiden tulella näe?»
--Kenkiänihän minä tässä paikkaan, sanoi Pekka.
--Vai kenkiäsi sinä paikkaat--mutta jos et näe sitä työtäsi tehdä sillä
tulella, jolla minä, niin mene sitten päreinesi vaikka saunaan tai
saunan taakse.
Ja Pekka lähti.
Pisti kengät kainaloonsa ja otti jakkaransa toiseen käteen, päreen
toiseen. Hiljalleen hän kyhni ovesta porstuaan ja kolisteli sieltä
kartanolle. Päretuli roihahti tuulessa tavallistaan isommaksi, ja soma
rusko valaisi vähän aikaa aittoja, tallia ja navetan päätyä. Tuota me
lapset ikkunasta katselimme, ja se oli meistä hyvin kaunista. Mutta kun
Pekka saunan ovesta sinne sisään kumartui, niin pimeni taas kaikki
kartanolla, ja sen sijaan näimme me vain lampun häikäisevän kuvaimen
mustassa ikkunassa.
Sen perästä ei meillä enää pärettä pirtissä milloinkaan poltettu.
Lamppu se vain katossa loisti, ja usein sitä kyläläiset kävivät
sunnuntai-iltoina ihmetellen katselemassa. Koko pitäjässä kohta
tiedettiin, että meidän talo oli ensimmäinen, jossa--pappilaa lukuun
ottamatta--alettiin lamppua polttaa. Meidän jälkeen osti lautamies
samanlaisen lampun, kuin meidänkin oli, mutta kun hän ei sitä
milloinkaan sytyttämään oppinut, niin hän möi sen kievariin, ja siellä
se on vielä nytkin. Köyhemmät talot eivät ole vielä yrittäneetkään
lamppua itselleen hankkia, vaan tuhraavat vielä tänäkin päivänä pitkät
puhteensa pärevaikean ääressä.
Mutta sitten, kun meillä oli lamppu ollut vähän aikaa, piilusi isä
tuvan seinät ihan valkoisiksi, eivätkä ne sitten enää ole milloinkaan
mustuneet, kun vanha sisään lämpiävä uunikin särettiin ja sijaan
tehtiin uusi uloslämpiävä, peltiniekka.
Vanhan uunin kivistä Pekka teki saunaan uuden kiukaan, ja niiden kanssa
muuttivat sinne sirkatkin, koskapa niitä ei sen koommin enää ole
tuvassa kuulunut. Isä on siitä hyvillään, mutta meille lapsille tulee
välistä pitkinä talvi-iltoina entisiä aikoja ikävä, ja silloin me
juoksemme sirkkoja kuuntelemaan Pekan luo saunaan, jossa hän yhä vielä
pärettä polttaen iltojansa viettää.