Oli mitä ihanin talvipäivä. Aurinko paistoi, lumikiteet sädehtivät, ja
Kultarannan pirtin savu nousi suoraan kohti talvista taivasta.
Helkky oli juuri valjastanut parhaan hevosen kirjokorjan eteen ja
riensi nyt takaisin tupaan. Impi oli jo matkapukimissa. Helkky pysähtyi
mietteissään oven suuhun. Sitten hän meni Impin luo, katsoi häntä
silmiin ja sanoi hellän huolehtivana: "Mutta jos ei tämä pitkä matka
sentään ole sinulle hyväksi, jos sen sittenkin jättäisimme?"
"Eikö mitä, Helkky! Pane nyt vain turkki yllesi! Setä Untamo ei
usein ilokutsukapulaa lähetä, joten nyt on mentävä. Olenhan reipas
ja iloinen, ja kun matkan varrella vietämme yön Nousiaisissa Topon
luona, niin en silloin rasitu. Tiedäthän muuten, kuinka kovasti pidän
talvisesta hevosmatkasta."
"Niinkuin minäkin", nauroi Helkky turkkia päälleen pannen.
Kun he iltapäivällä saapuivat Topon luo, oli tänne tullut jo muitakin
Untamalaan matkaajia. Suureksi ihmeekseen saivat he kuulla, että itse
Topokin, joka ei juuri pyhän uhriaitan luota minnekään liikahtanut,
aikoi nyt matkalle. -- "Untamalan juhlille saapuu nyt koko laaja
Untamon suku, sinne tulee Väinävaltakin kanteleineen, siksipä
lähden minäkin sinne vielä vanhoilla päivilläni." Näin puheli Topo
matkatouhussaan.
Seuraavana aamuna ani varhain riensi pitkä rekirailo Ramaharjun
ohi pohjoista kohti. Mynämäen laaksossa saivat hevoset hetkisen
huoahtaa, ja täällä yhtyi matkueeseen vielä muutamia uusia tulokkaita.
Jatkettiin taas matkaa, ja kun vielä kerran oli hevosia syötetty,
saavuttiin illan tullen Kaukon kartanoon Valkojärven rannalle. Kaikki
poikkesivat lämmittelemään Kaukon pirttiin. Mutta Helkky ja Impi
eivät malttaneetkaan enää pysähtyä. Heidän hevosensa oli edelleen
kulkutuulella, ja Impi sanoi: "Untamalan pirtit ovat jo tämän
Valkojärven toisella rannalla, riennetään toisten edellä. Eivät ole
kaikki siellä sedän luona vielä nähneetkään sinua sitten, kun tulit
Kultarannan isännäksi, tulevat iloiseksi, jos ennätämme sinne vähän
aikaisemmin." Ja niin laski Helkky Kaukolan rannasta alas Valkojärvelle.
Oli jo tullut ilta, mitä ihanin talvi-ilta. Tuhannet tähdet tuikkivat
korkeudessa. Rantametsä oli pehmeässä huurteessa. Vastaisella rannalla
kohosivat Untamalan pirttien savukierteet suoraan kohti tähtitaivasta,
ja kuin tienviittoina näkyi sivuilla Paltin ja Vahantaan pirttien
savupatsaat. Ei kuulunut muuta kuin luonnon hiljainen humina ja hevosen
kavioitten kumajava kapse. Helkky istui sanatonna, lumottuna. Vihdoin
hän virkkoi: "Oi, Impi, tämä on ihanata, ylenmäärin ihanata. Vain
kerran ennen olen nähnyt jotain tämän vertaista."
"Milloinka näki poikani jotain tämän vertaista?"
"Se oli viime talvena, kun olin Schwabin maalla. Ylhäällä vuoristossa
asui pyhä erakko luolassaan. Kävin usein erakon luona siellä korkealla.
Ensin menin vain aikani kuluksi, oli niin hauskaa katsella laaksoja
sieltä lumihuipulta, mutta sitten erakon kertomukset valkeasta
Kristuksesta alkoivat yhä enemmän kiinnittää mieltäni. Vihdoin suostuin
hänen ehdotukseensa ja annoin kastaa itseni. Silloin oli talvi-ilta,
juuri tällainen kuin tämä. Erakko oli jo luolassa kastaessaan pyhän
innoituksen vallassa, mutta minä en vielä silloin tuntenut mitään
erikoista. Vasta kun tulimme luolan suulle, oli näky mitä valtavin.
Silloin minäkin aloin tuntea Kristuksen läsnäoloa. Alhaalla, hyvin
alhaalla nukkui laakso; ylhäällä korkeudessa valvoivat tuhannet
tähdet. Erakko alkoi hartaalla, juhlallisella äänellä laulaa virttä,
jonka sanoja en ymmärtänyt, mutta säveleen olin ennen oppinut. Otin
harppuni ja aloin soittaa mukana. Ihmeellisinä kaikuivat säveleemme
lumihuippujen yllä. Valkea Kristus oli lähellä."
Impi näki aivan elävänä edessään lumitunturin ja sen huipuilla
valkoparta erakon, jonka laulua hoikka nuorukainen säesti, ja hän sai
vain sanotuksi: "Helkky, oma Helkkyni!"
Ääneti jatkui matka. Tähdet vain tuikkivat, kavioitten kapse kumisi.
Vasta kun noustiin ylös Untamalan rantaa, sanoi Impi: "Paljon
ihanata olen nähnyt, Helkky, mutta tiedätkö, paljon kaunista saamme
Untamalassakin kuulla. Muualla Suomessa on vain siellä täällä laulajia,
mutta täällä Valkojärven rannalla on joka mies virsiseppä, joka nainen
laulaja. Etkö kuule, metsäkin täällä soi kuin suuri surunvoittoinen
kannel ja ilma on täynnä ikuista virttä."
"Niin niin, kaunista on täällä Suomessamme, mutta ihaninta on sentään
istua tässä sinun rinnallasi, Impi."