"En vaadi lunnaita, jos rakastat Syys-Ruskoa."
Äkillinen kirkastus välkähti Tuurin otsalla ja suun ympärille ilmestyi
pehmeä piirre. Hän ei sanonut mitään, katsahti vain Impeen. Mutta Impi
huomasi nuo merkit ja hän nyökkäsi Tuurille hymyilleen päätään.
Seuraavana päivänä lähdettiin oikein miehissä saattamaan Syys-Ruskoa
Tuurin tuvalle. Impi ei ensin aikonut mukaan, mutta kun kaikki kovasti
pyytelivät ja vielä vanha Hartokin sanoi: "Lähde vain, Impi, matka
tekee sinulle hyvää, täällä kotona itket vain liikaa", niin jo lähti
Impikin.
Reipas hiihto metsien läpi ja kahden rakastavan onni karkoittikin
tuskan ainakin hetkeksi. Ihmeellisintä oli, että Tuuri näytti
tulleen vallan toiseksi mieheksi. Tuskin näkyi jälkeäkään hänen
hitaisuudestaan, kun hän tuossa kantoi ruokia vierailleen. --
"Ihmeellinen on sentään rakkauden voima", ajatteli Impi itsekseen ja
taas soi hänen korvissaan kuusien virsi:
Oi, inehmonlapset, rakastakaa, rakastakaa!
Olkaa hyviä, ikuisesti hyviä!
Vasta illan saapuessa jäivät Syys-Rusko ja Tuuri kahden. He istuivat
kiukaan korvalla ja kertoilivat toisilleen, mitä kaikkea olivat
tunteneet ja kärsineet niinä kymmenenä vuonna, kun olivat toisiaan
rakastaneet. "Mutta nyt on kärsimysten aika päättynyt," sanoi
Syys-Rusko lopuksi.
"Niin, nyt se on päättynyt", toisti Tuuri jaotti hyväillen Syys-Ruskon
kädet.
Tyyninä, rauhallisina kuluivat päivät. Tuuri alkoi heti alussa kutsua
vaimoaan vain Ruskoksi. Pian nimittivät naapurit heidän pirttiäänkin
Ruskon pirtiksi. Ja vuosien vieriessä, kun heidän lapsensa jo
rakentelivat tupiaan suvisille rinteille, annettiin koko sille seudulle
nimeksi Rusko.