Fredrika Bremer ei tavannut Yhdysvalloissa mitään erityistä
valtakirkkoa, kiinnitettynä valtioon ja sen erityiseen suojelukseen,
vaan suuren luvun eri kirkkoja ja tunnustuksia, jotka olivat tottuneet
kärsimään toinen toistansa ja vaikuttamaan kukin omalla sisällisellä
voimallansa ilman valtiollisia etuoikeuksia. Jokainen seurakunta on
itse saanut järjestää ja ylläpitää jumalanpalveluksensa ja huolta
pitää uskonsa levittämisestä; jokaisen jäsenen on niinmuodoin täytynyt
osaa ottaa seurakuntansa voimassa oloon ja sen kartuttamiseen. Ja
kun hän siinä on saanut itse vapaasti vaikuttaa, on hänen puolestaan
myöskin ollut pakko kunnioittaa ja vapaata vaikutusta myöntää muiden
oikeuksille. Tästä on kasvanut toiselta puolen suuri hartaus, toiselta
puolen suvaitsevaisuus eri uskontunnustuksien ja lahkojen kesken.
Missä eri uskonmuodot käsitetään seurauksina erillaisesta henkisestä
lahjoituksesta, siellä paremmin taidetaan yhdistyä työntekoon kaikkien
kanssa, jotka kristityn nimeä kantavat. Vaikuttavaa henkeä on siellä
enemmän kuin dogmeja.
Fredrika Bremeriä, joka itse ei suorastaan ollut sitoutunut
rajoitettuun tunnustukseen, tämmöinen uskonelämän kehitys varsin
tyydytti. Hän luuli näkevänsä täällä rakennettavan sitä näkymätöntä
templiä, ylitse kivestä ja puusta tehtyjen, jossa kaikki ihmiset,
joilla hyvä tahto on, yhtyvät työhön Kristuksen nimessä. Tämänkaltainen
yhteisvaikutus on tuottanut yhteyttä kaikilla aloilla: lähetystoimessa,
köyhäinhoidossa, rikoslain parantamisessa, raittiuden ja siveellisyyden
edistämisessä ja ehkä eniten kaikista koululaitoksessa. Kaikkialla
tapaa Fredrika Bremer vaikutuksen, jonka päämaalina on niin paljon
kuin suinkin torjua köyhyyttä ja puutetta ja, missä se on päässyt
alkuun, estää sen levenemistä. Siellä jokaisen yksityisen uskonnollinen
tunnustus ja tietoisuus vapaudesta velvoittaa häntä enemmän ja asettaa
hänen suurempaan edesvastaukseen, senvuoksi kristillisen yhteiskunnan
ja valtion likisimmät johtajat tahtovat kaikkialla niin paljon
kuin mahdollista tukea, vahvistaa ja kehittää yksityistä ihmistä.
Siinä mielessä kansan rikkaimmat ja lahjakkaimmat henkilöt yhtyvät
enentämään kouluja ja levittämään sivistystä laajalta yhteisen kansan
riveihin, jotta kaikki kansanluokat pääsisivät kohoamaan siihen
yhdenvertaisuuteen, johon kasvatus yksin johdattaa. "Tasoitusta
yläältä" olivat suuret opettajat, semmoiset kuin Horace Mann, Barnard,
Channing, Everett vaatineet ja se on ollut kaikkien niiden pyrintönä,
jotka ovat käsittäneet, että vapaassa maassa on uskonnolla ja valtiolla
yhteinen asia saavutettavana, yhteinen tarkoitus voitettavana:
yksityisen tilan parannus.
Että maassa missä yksityisen kunnioitus ja sen yhdistyksessä vapaus
on koko kansan tunnussanana, saapi esteettä syntyä ja voimassa olla
semmoiset ihmisten kesken muodostuneet liittokunnat kuin kvääkarien,
mormonein, Uuden Libanonin shäkers'it y.m., ei voinut Fredrika Bremeriä
ihmetyttää. Hän näki näissä yhdistyksissä vapauden toteutettuna
ja käsitti ettei valtion tarvinnut niitä peljätä, sillä niin
rajattomalla alueella kuin Yhdysvaltain ei moinen seurakuntalaisina
ja yhteisomaisuuden-liitot voineet muuta kuin poikkeuksina pysyä.
Kirjailija saattaa lukijan New Libanonin shäkersläisten ja erääsen
toiseen liki Bostonia asuvaan yhteiskuntaan, johon joukko kansalaisia,
protestanttista uskoa, on liittynyt elämään yhdessä, suostuttuin
sääntöjen mukaan. Avioliitto on heillä kielletty, he tahtovat elää
henkisessä liitossa, ahkeralla kättensä työllä. Moni elämän kovuutta
kokenut sydän ja maailman myrskyissä murtunut mieli on semmoisessa
liittokunnassa löytänyt rauhan sijan ja ystäviä, joiden parissa
tulevaisen elämän toivo on tuonut hänelle lohdutusta. Toisessa
paikassa, New Jersey'ssä, viettää Fredrika monta päivää seurakunnassa,
joka on syntynyt siten että miehiä ja naisia on yhtynyt, kukin on
pannut osan omaisuudestaan yhteiseksi toimeentuloksi, ja kukin
panee myös työnsä siihen. He elävät ja toimivat valtakunnassaan
veljellisessä rakkaudessa ja sovussa, elävät elämätä, "joka ei suinkaan
maailmanparannusta toimeen saa", sanoo Fredrika, mutta joka ei myöskään
ketään pahenna. Yhteiskunnan asukkaat ottavat suurimmalla ystävyydellä
vieraansa vastaan, ja nuori kansa tanssii iloiten ja riemuten heidän
seurahuoneessaan, jossa Fredrika Bremer seurakunnan pianolla soittaa
heille ruotsalaista polskaa. Tämmöinen elämä saattaa ihmiselle tuntua
suloiselta, mutta syvempää tarkoitusta ei siinä löydy, sillä ei voi
olla pysyväisyyttä. Että ihminen uhraa vapautensa aineellisten etujen
voittamiseksi, ei voi missään aatteena kestää, mutta se kadottaa kaiken
käytännöllisen merkityksensäkin sellaisessa maassa kuin Yhdysvalloissa,
jossa vapaus ehdottomasti tuottaa menestystä ja jossa on tilaa kylläksi
auringon paisteessa jokaiselle. Semmoiset ovat mietteet, joihin näiden
liittokuntain olo ja elämä matkustajamme saattaa.