Verivelka vaaditahan
Vuosikautten takaa!
Ja nyt Kain, Kain!
Kirottu olkoon sun työsi!
Taistoa kulkijan-tiesi!
Matkalle valmistuos!
(Äänettömyys.)
AADA. Kain!
(Äänettömyys.)
AADA. Kain!
KAIN. Sinä? -- Mene!
AADA. Minä --? Minne?
KAIN. Sinne, minne muutkin ovat menneet. Vanhempiesi, sisariesi ja
veljesi luo. Erkane minusta kirotusta!
AADA. Ja sinä puhut minulle noin --?
(Äänettömyys.)
Kain! Mitä ovat nuo muut minulle? Vain vanhempia, veljiä ja sisaria,
mutta sinä olet -- (lankeaa hänen jalkaansa juureen, kädet Kainin
polvilla, katsoo palavasti silmiin) -- Kain, sinä _tiedät_ sen --
sinä tunnet sen!
KAIN. Aada --?
(Katsoo pitkään vaijeten.)
AADA. Mitä, Kain? Miksi noin katsot?
KAIN. Voi minua, minua! Ajatus on harhaillut, mutta käsi on kulkenut
suoraan. -- Sinä -- sinä!
AADA (puristautuen lujasti Kainiin). Sinä -- ja minä!
(Äänettömyys.)
KAIN (työntäen hänet takaisin). Ei, ei! Erkane minusta, minä teen kaikki
onnettomiksi. Olen ohdake, joka kaikkia pistää, kaiken ilon tukehuttaa,
turmiota ympärilleen levittää.
AADA. En ikinä sinusta luovu, seuraan sinua vaikka ijankaikkiseen yöhön.
Ja jos estät, minä tulen kuitenkin -- hiivin salaa metsiä jälessäsi --
en luovu sinusta vaikka tappaisit!
KAIN. Etkö kuule? Metsä huokailee, maa on täynnä valitusta, vuoret
voivotuksesta pakahtuvat. Ne äänet seuraavat minua...
AADA. Seuratkoot! Sekin on kahden helpompi kestää.
KAIN. Minulla ei ole mitään kestettävää -- kaikki on lopussa!
AADA. Ei, Kain! Meillä on vielä elämä edessämme.
KAIN. Elämä? Silläkin, joka itse on elämän suonen katkaissut?
AADA. Silläkin -- jonkunlainen elämä. Se on kuitenkin meidän elämämme,
vaikkapa kulkijan ja pakolaisenkin.
KAIN. Mitä minä siitä -- kunpa _voisi_ kulkea ja paeta! Mutta
kaikkialla on tuo sama maa ja kaikkialla tuo sama taivas, ne kaksi
todistajaa, joita ei voi paeta -- oi, oi!
AADA. Älä lankea epätoivoon, Kain. Meidän _täytyy_ kestää!
KAIN. Mitä varten? -- Mitä hän oli tehnyt? Paimentanut lampaita! Ja
minä? Raatanut peltoja!
(Äänettömyys.)
On ja ei ole! Nyt on, ja samana hetkenä ei olekkaan. Tiesinkö minä sitä?
_Onko_ hän kuollut? Eikö hän seuraa kaikkialle -- kysyvänä --
kalpeana -- verisenä? -- -- Oi veljeni, veljeni!
(Heittäytyy maahan.)
AADA. Kain, Kain! Koeta tyyntyä! Miten sinun otsasi on kuuma ja tukkasi
märkä! Ohimosi niin oudosti tykyttää.
(Ratkee hiljaiseen itkuun.)
KAIN. Tykyttää -- polttaa -- pakottaa -- särkyy -- halkee! Anna minun
olla!
AADA. Kain, Kain!
(Äänettömyys.)
KAIN. Aada! Sanotko minulle mitä elämä on?
AADA. Älä kysy, älä kysy -- emme voi siihen nyt mitään vastata.
KAIN. Täytyy, Aada! Onko ihminen hiiri?
AADA. Jumala! Miksi tuollaista puhut?
KAIN. Onko se niin ihmeellistä? Onko hän hiiri -- vai myyrä? Puuhaa,
penkoo, juoksee, häärää, käytäviään kaivaa. Eräänä päivänä sattuu suuri
jalka kohdalle -- painaa. Kaikki valmista. Ojona kuin hiiri. Hiiren
loppu -- jumalankuvalla, hah hah haa!
AADA. Oi Kain, Kain! Sinä saatat minut epätoivoon.
KAIN. Miksen _minä_ saanut olla tuo hiiri? Miksi minun käteni ovat
tällaiset? -- Jumala, maailma pimenee silmissäni!
AADA. Voi meitä! Sinä olet liian kiihtynyt, Kain. Sinun pitää levätä.
Lähdetään suojaan!
KAIN. Minne? Ei vuorikaan voisi minua suojata!
Miksi minun kurjan pitikään syntyä? Sinä olit oikeassa, isäni! Kirottu
olkoon se yö, jonka sinä hyvin muistat, ja se päivä, jonka sinä, äitini,
muistat!
AADA. Kain! Sinä et saa noin puhua. Sinä teet syntiä.