EEVA (tarttuu Aadamiin, estää). Ei askeltakaan, Jumalan tähden! -- Aada,
Aada!
AADAM. Pois näkyvistäni, pois!
Kuule sitte, sinä kyykäärmeen sikiö! Olkoon kirottu se yö, joka sinulle
elonkipinän antoi, ja se päivä, jolloin sinä epäluoma maailman valkeuden
näit! Siitä lapsia, siitä niitä korvet täyteen, ja ne tehkööt sinulle
samoin kuin sinä teit veljellesi. Hänen verinen haamunsa ja omain
lastesi koston pelko vainotkoon sinua unissasikin ja kauhun kyyneleet
kastakoot vuoteesi tuliseksi järveksi. Ja kun lähdönhetkesi joutuu,
olkoon se kamala ja hirmuinen! Maa kieltäköön kurjalta ruumiiltasi
viimeisen suojan, myrsky kalistelkoon luitasi ketoja pitkin ja
näkymättömät hampaat raadelkoot katalaa sieluasi ijankaikkisesta
ijankaikkiseen!
EEVA. Ja minä rukoilen taivaan Herraa, että hän tekisi sinun julmat
sanasi voimattomiksi ja antaisi hänelle anteeksi, joka ei ole tietänyt,
mitä hän --
AADAM (polkee jalkaa). Suu poikki, vaimo! Muista kuka olet ja hillitse
kielesi!
Ja sinä! Mitä sinä murhaajaa lähentelet? Pois sieltä paikalla!
AADA. Oi rakas isä! Eikö tätä voi mitenkään sovittaa?
AADAM. Sovittaa --? Murhaajaa ja Jehovan tahtoa? Onko perkele sinuunkin
mennyt?
AADA. Ei, isä -- olen ihminen!
AADAM. Siksi pois!
AADA. Sinä käsket, isä?
AADAM. Minä _käsken_!
AADA. Ja minä vastaan: en! En ikinä! -- Nytkö hänet jättäisin, kun
hänellä on korpi edessä ja kirous saattajana?
AADAM. Minä käsken _isän_ oikeudella!
AADA. Ja minä vastaan vaimon oikeudella: en!
EEVA. Tätä hajaannusta, tätä hajaannusta!
AADAM. Te kapinoitte minua vastaan, te kapinoitte Jumalaa vastaan.
Niinpä mene -- menkää te kyykäärmeet! Kohdatkoon sinua sama kirous
kuin häntä.
AADA. Sen olen itse valinnut -- hänen kanssaan jakaakseni!
AADAM. Sinä uhmaat vielä? Pois paikalla silmistäni!
SILLA. Oi isä, isä! Kuinka sinä, joka olet aina ollut niin hyvä
lapsillesi, olet tänä onnettomuuden hetkenä niin kova ja ankara? Minä
rukoilen heidän puolestaan: älä aja heitä kiroten pois!
AADAM. Sinäkin! -- Oletteko te kaikki liitossa Jehovaa vastaan? Sinä
rukoilet miehesi murhaajan ja röyhkeän tyttären puolesta?
SILLA. Anteeksi, isä -- ja antakoon Jehova minulle anteeksi jos väärin
teen, sillä suru on vienyt voimani ja ajatukseni. Kuulen tänä hetkenä
ainoastaan sydämeni äänen, ja minusta tuntuu kauhealta että minulta
riistettäisiin yhtaikaa kaikki veljet ja sisaret.
AADAM. Sinä et tiedä mitä puhut... Miksi tässä viivyttelemme,
kantakaamme kuollut majaan.
(Aadam ja Eeva lähenevät ruumista, samoin Aada.)
AADAM. Mitä _sinä_ täällä teet! Uskaltaisitko kirottuine käsinesi
sattua hurskaaseen vainajaan?
AADA. Hän on veljeni!
EEVA (päättävästi). Sinä olet käskenyt minun vaijeta, ja minä olen sinua
totellut -- mutta nyt en enää vaikene! Hajallaan on Eedenin perhe ja
kiroukset risteilevät ilmassa siellä, missä meidän pitäisi polvillamme
anella Jehovan laupeutta vainajan sielulle. Mikä sinä olet, Aadam? Sinä
ukkosena jyriset ja kirouksia vyöryttelet, sinä kiellät sisarelta
luonnolliset tunteensa paikassa, joka on kuolemalle pyhitetty. Katso
häntä tuossa ja kiroo vielä, jos sinulla on uskallusta!
AADAM (liikutettuna). Vaimo, vaimo!
EEVA. Hänen henkensä avaruudesta alas katsoo, Jehova ja enkelit
hämmästyneinä meihin silmää. Sen sijaan että pyhä vavistus täyttäisi
sielumme, sen sijaan me kurjat raivoomme toisiamme vastaan.
(Ratkee nyyhkytykseen.)
AADAM. Eeva, Eeva! Ah meidän turmeltunutta luontoamme!
(Kumartuu Aabelin ruumiin yli.)
Anna anteeksi, poikani -- anteeksi onnettomalle isä-raukalle.
(Äänettömyys, kaikki polvistuvat paitsi Kain, joka seisoo
synkkänä syrjässä.)
AADAM. Voi minua kurjaa ukkoa! Hauta jo minunkin eteeni avautuu ja
harmaat karvani vaipuvat murheella multaan. Mitä on ihmisen elämä? Surua
ja murhetta on minun elämäni ollut ja vuoteni ovat paenneet niinkuin
varjo, onnettomuus on onnettomuutta seurannut kuin pitkäisen jylinä
leimausta -- ja kun se on parasta ollut, on se tuskaa ja vaivaa ollut.
EEVA. Ja tällainenko on elämän päätös? Mykkä, vapisuttava salaisuuden
veräjä. Ne, jotka ovat hänelle rakkaat olleet, ne jäävät tänne, ja ne,
jotka ovat häntä vihanneet, nekin jäävät tänne. -- Alasti hän tuli ja
alasti hän...
(Nyyhkyttää, kaikki vaipuvat äänettömään rukoukseen -- paitsi Kain.)
AADAM (nousten, syvän liikutuksen vallassa). Aada!
(Tarjoo hänelle kätensä, asettavat yhdistetyt kätensä Aabelin
hartiain alle, Aadam kannattaa päätä vapaalla kädellään. Eeva ja
Silla kantavat jalkapuolesta ja itkevät -- Taamar seuraa jälessä.)
TAAMAR. Aabel nukkuu -- Aabel on niin kalpea -- Aabel on vuotanut
ver-ta ... a ... aa... (Itkee hiljaisella äänellä.)
(Itkuun yhtyy tuulen hyminä puissa. Hyminä jatkuu, paisuen
vähitellen vihlovaksi valitukseksi, lopulta puhutteluksi.
Kain on vaipunut maahan, tuijottaa tylsästi eteensä.)
TUULI (hyminän välissä). Kain, Kain!
(Kain säpsähtää.)
TUULI (ankarammin) Kain, Kain!
(Äänettömyys, sen jälkeen ukkosen jyrähdys.)
TUULI. Kain, Kain!
Missä on veljesi Aabel!
KAIN. En tiedä. -- Olenko minä veljeni paimen?