LUSIFER. -- ne liikkuu vaikkei mitään näy.
KAIN. Taas kuuluu soittoa!
LUSIFER. Ei aivan kaukana.
(Taka-alalta tulee esiin vesilinnun muotoinen suurehko laiva,
tulisilmäinen, höyryä suustaan tupruttava. Laivalla paljo ihmisiä
ja soittokunta, joka soittaa hiljalleen koko ajan. Kulkee hitaasti
ohitse.)
KAIN. Tuo se vasta kumma on! Mä tokko uskon silmiäni.
LUSIFER. Ja tokko edes korviani.
KAIN. Lie vetten kumma?
LUSIFER. Tai ihmisälyn ponnistusten summa! Se neron tekolintu itsestänsä
liikkuu.
KAIN. Noin sievään aaltoin hartehilla kiikkuu. Kas! Ne päähineitään
heiluttaa --
LUSIFER. -- ja liinasiaan liehuttaa.
KAIN. Oi viivy, viivy, armas lintu!
LUSIFER. Ei aikaa. Hyväst', hyväst' ensi näkemään!
(Hämyhäivähdys, järvi katoo. Äänettömyys.)
KAIN. Taas kaikki öinen hämy peittää.
LUSIFER. Kunnes päivä uuden hohdon heittää. Näin valoa ja varjoa on elo
ihmisen.
KAIN. Ain valon voittoon sentään luottanen.
LUSIFER. Enkä turhaan, en -- jo tuossa näen uuden huomenen.
(Maisema vaalenee, etäältä kuuluu lähenevää kohua
ja hiljaista jyryä.)
KAIN. Taas oudot äänet humajaa!
LUSIFER. Se varmaan jotain aavistaa.
KAIN. Ne lähenee, ne kovenee; käy kumma kumu kautta maan.
LUSIFER. Tuon kumman kohta nähdä saan!
(Kuuluu pitkä, voimakas vihellys ja esiin kiitää juoksevan
hevosen näköinen veturi, suuret tulisilmät kiiluen, höyry
harjana tupruten, sivut pyöreitä ikkunoita täynnä, joista
ihmisiä katselee. Kiitää kaukaa verkalleen ohitse.)
KAIN. Ah! Se meni niinkuin tuli, tuulen lailla humahtain. Tuon uljaan
muodon kyllä tunnen, jalon kaulan kaarroksen -- vaan kumma, senp' ei
jalat nousseetkaan?
LUSIFER. Ei, sen lienee määrä kiitää vaan.