UMPILUOMI. Ken noin miedoin kielin lavertaa? Verta, verta!
PUNAKELTAINEN. Verta, verta! Jo vihan värit välkkykööt!
UMPILUOMI. Miss' on se, johon iskemme? Miss' on se?
SAMMUMATON. Sen kyllä näytän, konsa luvan saamme.
PUNAKELTAINEN, UMPILUOMI. Lupa, lupa! Pian, pian!
LUSIFER. No malttakaa -- tuo äänenne jo melkein kauhistaa!
(Äänettömyys. Synkästi.)
Mun pitäis iloita, ja sentään tekee mieli arvella.
HENGET. Mitä --? Mitä tämä?
LUSIFER. Teitä innostanne kiitän; senkin huomaan, että riittää voimamme.
Vaan en tiedä -- tuntuu niinkuin teissä olis kovin paljon rajan
tuotapuolta. Te verta janootte!
TULIPUNAINEN. Erehdyskö? Eikö Aabelpojan veri verta olekkaan?
LUSIFER. Vait! -- Aabelin murha pakkomurha on, min suuri suunnitelma
vaatii; vaan teillä muutamilla, pelkään, on _veressänne_ julmuutta.
TÄTI LIERO. Intoa, armollinen Ruhtinas, intoa -- ehken liian urmakkaa.
LUSIFER (synkästi). Sepä se arvelemaan saa!
(Äänettömyys.)
No, intoanne kyllä tiennen hillitä! (Mietteissään). Tässä päämäärän ja
keinon kumma ristiriita on. Se paikallansa että Jehova omissa
tekeleissään kostetaan -- vaan tekele?
HERJAKIELI. Lie liian mitätön ja halpa näin suurten voimain tuhluulle?
LUSIFER. Vaiti! Tiedä aikasi!
Ihminen -- se onhan sekin kysymys. Vihaanko mä häntä? Miksi? Hän luotiin
pyytämättään, niinkuin kaikki muut. Kärsimystäkö hälle tahdon? Miksi?
Hän onko tehnyt kenellekään vääryyttä?
TÄTI LIERO. Noin jos jatkat, Isä, miten loppu kuuluukaan?
(Äänettömyys.)
LUSIFER. Näin: mä vihaan häntä, jok' on kaiken alkusyy!
Mitä varten luotiin me? Nöyrtymään! Ei, vaan valtaamaan ja kärsimään ja
kärsimystä toiminnalla lientämään!
Mitä varten ihminen? Ka, nöyrtymään! Ei, vaan valtaamaan ja myöskin
kärsimään ja kärsimällä elonymmärrystä voittamaan!
Mitä varten itse elää hän? He, nauttiakseen! Ei, vaan tapatakseen ja
myöskin kärsiäkseen -- nähdessään kuin pala palalta tää mailma lohkee
käsistään!
TÄTI LIERO. Oi Isä! Nyt taasen olet entinen ja selvän tasajaon teet.
LUSIFER. Sen teen. Mä ihmiselle hyvää suon, vaan minkä sille voin, että
riemu näyttää kärsimykseen kytketyn -- en saata noita siskoksia
toisistansa irrottaa. Ja miksei kärsisi myös ihminen, kun hälle
kärsimänsä korvataan? Ja minä korvaan sen! He kärsikööt ja taistelkoot,
_mutta saakoot myöskin täysin rinnoin nauttia_. Siks elon soihtu
loimumaan! -- Mä tiedän: se on tuskan soihtu, mutta se on myöskin
_lämmin_ soihtu -- siksi mielellään he kärsivät.
RIIKINSULKA. Jo soihtu ilmaan nostaos!
KENOKAULA. Sen ympärille ihmissuku tanssimaan!
LUSIFER. Ja tanssikoot! En emmi enää. Vain yksi elon perusaate on: alas
pilvikuvat, pirstaks orjankahleet, luonto vapaaksi -- sen eessä kaikki
muu on välikappaletta vaan. Kun se on voitettu, he vapaat olkohot ja
itse asiansa ohjatkoot. -- Nyt suoraa tietä toimeen käyn.
REPOKORVA. Oi koska?
LUSIFER. Huomenna.
HENGET. Jo huomenna! Jo huomenna!
TÄTI LIERO. Ja loppu-isku -- milloin, missä?
LUSIFER. Pian -- Jahven alttarilla!
HENGET. Jahven alttarilla --?
LUSIFER. Niin. Ei isku yksin iskun vuoksi, vaan myös koston nautinnon.
Se alttari on _hänelle_, hän uhrisavua ja mairitusta oottelee, vaan
saakin -- iskun vasten kasvoja.
HENGET. Oi, herra, herra!
TÄTI LIERO. Sun valtakuntas aika pian lähenee!
LUSIFER. Mun valtakuntani? (Mietteissään). No, jos sillä pilvivallan
vastakohtaa tarkotat, se pian lähenee. Ja jospa viipyiskin, niin
malttia, ystävät! Ei kiirettä -- _ijankaikkisuus on pitkä_!
HENGET. Ijankaikkisuus on pitkä!
LUSIFER. Kas niin, nyt kaikki suunnittuna on. Rihma rihmaan, lasku
laskuun liittyy, loppusumma varma on.
Oi hetki valtava ja ihmeellinen! Äsken hajallaan, nyt kaikki tulta
täynnä: yksi äly, yksi käsi, yksi kaari, yksi nuoli, joka puhkoo maita
ja taivaita. Oi sinä maailmanjärjestyksen poikkitela! Sinä hikoilit
kuusi päivää -- minä yhdessä hävitän, minkä sinä kuudessa loit, ja sitte
luon yhtä ijankaikkista! Sull' oli kantavanhemmat -- minä ne pois
pyyhkäsen ja uudet sijaan nostan! Sull' oli maailmanjärjestys -- mulla,
totta vie, on toinen, joka pyörii ijankaikkisesta ijankaikkiseen! Sinä
olet taivaan voima, siksi -- pysy pilvissäsi! Min' olen mailmanvoima,
siksi -- selvä raja välillemme!
(Nousee, samoin kaikki muut; kokoontuvat Lusiferin ympärille.)
Nyt toimeen rivakkaan! Sä olet luoja ja me -- vain marrot piruraukat.
Kiitos, rakas Itseviisaus! Kohta uusi suku esiin astuu ja sun vanhaa
mailmaromuasi järkyttää. Ken heidät loi, ken siitti nämät miljoonat?
Manala! Me siitämme, me siitämme, ja siittämisen suurta riemua jo
nautimme! Kaikki, mitä meiltä kielsit, otamme kaksin kerroin takaisin.
Tapasitko vertaisesi? Tunnetko kostoni nuolten säihkyvän?
Ne tunnekkin, matelijain majesteetti! Voimasi esille -- nuo hymysuiset,
hurskaat, siveet, mairenaamaiset henkesi! Me taasen mittelemme voimia!
Iske -- en pelkää! Juoksuta laumaasi -- en väisty! Se tietäös:
_min' olen maailman herra_!
HENGET (haltioissaan). Maailman herra, maailman herra!
Esirippu.