Pääneuvoston toinen selostus saksalais-ranskalaisesta sodasta.
Ensimmäisessä selostuksessamme 23 p. heinäk. sanottiin: "Toisen
keisarikunnan kuolinkello on jo Pariisissa kalahtanut. Se tulee
päättymään niinkuin se oli alkanutkin: irvikuvaan. Mutta älkäämme
unohtako, että ne olivat Euroopan hallitukset ja hallitsevat luokat,
jotka tekivät mahdolliseksi, että Louis Bonaparten onnistui kokonaista
18 vuotta näytellä toisen keisarikunnan kuntoon saattamisen julmaa
ilveilyä."
Siis jo ennen kuin sotatoimet olivat alkaneet, käsittelimme me
bonapartelaista saippuakuplaa menneisyyteen kuuluvana ilmiönä.
Me emme ole pettyneet toisen keisarikunnan elinvoimaisuuden suhteen. Me
emme olleet myöskään väärässä peljätessämme, että Saksan sota tulisi
"kadottamaan ankarasti puolustusta tarkoittavan luonteensa ja
muuttumaan sodaksi Ranskan kansaa vastaan". Puolustussota päättyi
itse asiassa silloin, kun Louis Bonaparte ja Sedan antautuivat ja
tasavalta julistettiin Pariisissa. Mutta jo paljon ennen näitä
tapahtumia, jo samalla hetkellä, jolloin bonapartelaisten aseitten
täydellinen mädännäisyys oli käynyt selville, päätti preussiläinen
sotilassuosikkijoukkue ryhtyä valloitussotaan. Kuningas Wilhelmin oma,
sodan alussa antama julistus oli tosin kiusallisena esteenä tiellä.
Valtaistuinpuheessaan Pohjois-Saksan valtiopäivillä oli hän
juhlallisesti julistanut käyvänsä sotaa Ranskan keisaria eikä Ranskan
kansaa vastaan. 11 p:nä elok. oli hän antanut Ranskan kansalle
manifestin, jossa sanottiin: "Keisari Napoleon on sekä maalla että
merellä hyökännyt Saksan kansaa vastaan, joka on toivonut ja yhäti
toivoo saavansa elää rauhassa Ranskan kansan kanssa. Minä olen ottanut
Saksan armeijan päällikkyyden käsiini torjuakseni hänen hyökkäyksensä
ja sotatapaukset ovat pakottaneet minut astumaan Ranskan rajojen yli."
Ei siinä kyllin, että hän väittää sotaa "puolustussodaksi" ilmoittaen
ottaneensa armeijan päällikkyyden käsiinsä "hyökkäyksen torjumista"
varten, vaan lisää hän vielä, että "sotatapaukset ovat pakottaneet"
hänet astumaan Ranskan rajojen yli. Puolustussota luonnollisesti ei
estä ryhtymästä hyökkäämään, kun vaan "sotatapaukset" siihen
pakottavat!
Niin oli tämä jumalaapelkääväinen kuningas Ranskan ja koko maailman
edessä sitoutunut käymään pelkkää puolustussotaa. Miten saada hänet
vapautetuksi tästä juhlallisesta lupauksesta? Näyttämöohjaajain täytyi
saada asia näyttämään siltä, että hallitsija ikäänkuin vastenmielisesti
taipuisi noudattamaan Saksan kansan vastaansanomatonta käskyä. He
antoivat suunvuoron heti Saksan vapaamieliselle keskiluokalle, sen
professoreille, kapitalisteille, kaupunginvaltuutetuille ja
sanomalehtimiehille. Tämä keskiluokka, joka vuosina 1846-1870
taisteluissaan kansalaisvapauden puolesta oli antanut kerrassaan ennen
näkemättömän horjuvaisuuden, kykenemättömyyden ja pelkuruuden näytteen,
oli luonnollisesti suuresti ihastunut saadessaan astua Euroopan
näyttämölle saksalaisen patriotismin (isänmaallisuuden) kiljuvana
leijonana. Se otti kansalaisten riippumattomuuden väärän kaavun
päällensä uskotellakseen, että se muka pakottaisi Preussin hallitusta
-- mihin? Juuri tämän hallituksen salaisiin suunnitelmiin. Se katui
vuosikausia kestänyttä, melkein jumalista uskoaan Louis Bonaparten
erehtymättömyyteen vaatimalla äänekkäästi Ranskan tasavallan
paloittelemista. Kuunnelkaammepa hetkinen näiden ytimekkäiden
patrioottien uskottaviksi tekemiä verukkeita!
He eivät uskalla väittää, että Elsass-Lothringin väestö haluaa
saksalaisten syleilyä -- asia on aivan päinvastoin. Kurittaakseen
Strassburgin ranskalaista isänmaanrakkautta pommitettiin tuota
kaupunkia, joka on itsenäinen, vahvasti varustettu linnoitus,
tarkotuksettomsti ja raakamaisesti 6 päivää yhteen menoon
"saksalaisilla" räjähtävillä kuulilla, sytytettiin tuleen ja surmattiin
suuri joukko sen puolustukseen kykenemättömiä asukkaita. Niin kyllä --
mutta näiden maakuntain maaperä oli pitkän aikaa sitten kuulunut
jollekin aikoja sitten nukahtaneelle saksalaiselle valtakunnalle.
Näyttää sentähden kuin olisivat maapohja ja ihmiset, jotka sillä ovat
kasvaneet, takavarikoitavat luovuttamattomana saksalaisena omaisuutena.
Jos Euroopan vanha kartta kerran muovaillaan uudelleen historiallisen
oikeuden mukaan, niin silloin emme saa missään tapauksessa unhottaa,
että Brandenburgin vaaliruhtinas aikanaan oli preussiläisten
valloitustensa tähden Puolan tasavallan vasalli.
Viekkaat patriootit kuitenkin vaativat Elsassia ja saksalaista
Lothringia "aineellisena vakuutena" ranskalaisia hyökkäyksiä vastaan.
Kun tämä halveksittava tekosyy on pannut joukon heikkopäisiä sekasin,
on velvollisuutemme vähän lähemmin kosketella sitä.
On epäilyksetöntä, että Elsassin ja vastapäätä olevan Rheinin rannan
yleinen muodostus sekä sellaisen suuren linnoituksen kuin Strassburgin
olemassaolo joksikin Baselin ja Germersheimin puolivälissä on hyvin
edullinen ranskalaisten hyökkäykselle Etelä-Saksaan, samalla kuin se
omituisella tavalla vaikeuttaa hyökkäystä Etelä-Saksasta Ranskaan.
Edelleen on epäilyksetöntä, että Elsassin ja saksalaisen Lothringin
anastus vahvistaisi suuresti Etelä-Saksan rajaa. Se tulisi silloin
hallitsemaan Vogesien harjaa pitkin niiden koko pituutta ja niitä
linnoituksia, jotka hallitsevat sen pohjoisia vuorisolia. Jos Metz'kin
vallattaisiin, niin olisi Ranskalta epäilemättä riistetty kaksi sen
tärkeintä toiminta-asemata Saksaa vastaan, mutta mikään ei estäisi sitä
perustamasta uusia Nancy'n ja Verdun'iin. Saksan hallussa on Koblenz,
Mainz, Germersheim, Rastat! ja Ulm -- hyviä tukikohtia Ranskaa vastaan,
joita Saksa on suuresti käyttänyt hyväksensä tässä sodassa. Minkä
oikeuden varjolla voisi se kadehtia Ranskalta Metz'iä ja Strassburgia,
ainoita merkitsevämpiä linnoituksia, jotka sillä on tällä seudulla?
Sitäpaitsi on Strassburg Etelä-Saksalle vaarana ainoastaan niin kauan
kuin tämä on Pohjois-Saksasta erillään oleva valta. V. 1792-95 ei
Etelä-Saksaa koskaan ahdistettu tältä taholta, koska Preussi otti osaa
Ranskan vallankumousta vastaan käytyyn sotaan. Mutta niin pian kuin
Preussi 1795 teki yksityisrauhansa ja jätti Etelä-Saksan oman onnensa
nojaan, alkoivat hyökkäykset sitä vastaan, Strassburg tukikohtana, ja
jatkuivat aina vuoteen 1809. Todellisuudessa voi yhdistynyt Saksa tehdä
Strassburgin ja jokaisen ranskalaisen armeijan Elsassissa
vaarattomaksi, jos se keskittää kaikki joukkonsa Saarlouis'n ja Landaun
välille, kuten tässä sodassa on tapahtunut, ja joko hyökkää eteenpäin
tai ryhtyy taisteluun Mainz'in ja Metzin välisellä tiellä. Niin kauan
kuin saksalaisten joukkojen päävoimat ovat siellä, on jokainen
Strassburgista Etelä-Saksaan ryntäävä armeija kierretty ja sen yhteys
muihin uhattu. Jos nykyinen sota on näyttänyt jotakin, niin on se
näyttänyt, miten helppo on Saksasta käsin hyökätä Ranskaan.
Mutta -- rehellisesti puhuaksemme -- eikö ylipäänsä ole järjetöntä ja
meidän ajallemme vierasta, että sotilaalliset näkökohdat kohotetaan
siksi periaatteeksi, jonka mukaan kansalliset rajat ovat määrättävät?
Jos tahtoisimme noudattaa tätä sääntöä, niin voisi Itävalta vaatia
Venetsian ja Mincio-linjan ja Ranska Rheinin-linjan suojaamaan
Pariisia, joka varmasti on suojattomampi koillisesta kuin Berliini
lounaisesta suunnattuja hyökkäyksiä vastaan. Jos rajat ovat määrättävät
sotaetuja silmällä pitäen, niin ei vaatimuksilla tule koskaan olemaan
loppua, koska jokainen sotalinja välttämättömästi on puutteellinen ja
voidaan parantaa ainoastaan uusien alueiden anastamisella. Eikä sitä
sotalinjaa sitäpaitsi voida koskaan määrätä lopullisesti ja
oikeudenmukaisesti, koska voittaja aina pakottaa voitetun suostumaan
siihen ja siinä on sen johdosta jo uuden sodan siemen.
Kaiken historian opetus on: kansakuntain laita on sama kuin
yksityisten. Hyökkäyksen mahdollisuuden estämiseksi on riistettävä
niiltä kaikki puolustuskeinot. Ei riitä, että käy vastustajaa kurkkuun
kiinni vaan on se heti tapettava. Jos koskaan valloittaja on ottanut
"aineelliset vakuudet" musertaakseen kansakunnan voimat, niin teki sen
Napoleon I Tilsitin sopimuksen ja sen tavan kautta, jolla hän pani sen
täytäntöön Preussia ja muuta Saksaa vastaan. Ja kuitenkin murtui
muutamia vuosia myöhemmin hänen jättiläisvaltansa kuin mädäntynyt ruoko
Saksan kansan edessä. Mitä ovat ne "aineelliset vakuudet", jotka
Preussi hurjimmissa unelmissaan saa pakotetuksi Ranskan antamaan,
verrattuina niihin, jotka Napoleon I kiristi siltä itseltään. Tulos ei
tule tällä kertaa olemaan vähemmän turmiollinen. Historia ei tule
mittaamaan kostoansa Ranskalta riistettyjen neliöpeninkulmain, vaan sen
rikoksen suuruuden mukaan, että 19:nnen vuosisadan jälkimmäisellä
puoliskolla on jälleen herätetty eloon valloituspolitiikka.
Saksalaisen kiihkoisänmaallisuuden toitottajat sanovat: ette saa
sekoittaa saksalaisia ranskalaisiin. Me emme tavoittele mainetta,
ainoastaan turvallisuutta. Saksalaiset ovat pohjaltaan rauhaa
rakastavaa kansaa. Heidän harkitsevan huolenpitonsa alaisena ollessa
muuttuu itse valloituskin tulevan sodan syystä ikuisen rauhan pantiksi.
Luonnollisestikaan ei se ollut Saksa, joka 1792 ryntäsi Ranskaan
ylevänä päämääränään 1700-luvun vallankumouksen kukistaminen
paineteilla! Eikö se ollut Saksa, joka tahrasi kätensä Italian
valloituksessa, Unkarin sortamisessa ja Puolan jaossa? Sen nykyinen
sotilasjärjestelmä, joka jakaa koko voimakkaan miespuolisen väestön
kahteen osaan -- palveluksessa olevaan seisovaan sotaväkeen ja toiseen
lomalla olevaan seisovaan varaväkeen, jotka molemmat ovat yhtä suuressa
määrässä velvollisia tottelemaan ruhtinasta jumalan armosta --
sellainen sotilasjärjestelmä on luonnollisesti erinomainen
mailmanrauhan "aineellinen vakuus" ja sen lisäksi sivistyksen korkein
päämäärä! Saksassa niinkuin kaikkialla muuallakin myrkyttävät
vallitsevan järjestelmän hovinarrit yleistä mielipidettä
suitsutuksillaan ja valheellisilla itsekiitoksillaan.
He näyttävät pahastuneilta katsellessaan ranskalaisia Metzin ja
Strassburgin linnoituksia -- nämä saksalaiset patriootit --,
mutta he eivät näe mitään pahaa siinä moskovalaisten kauheassa
linnoitusjärjestelmässä, johon kuuluvat Warsova, Modlin ja Ivangorod.
Samalla kun he vapisevat kauhusta peljätessään bonapartelaisia
hyökkäyksiä, sulkevat he silmänsä siltä häpeältä, mikä on tsaarin
suojeluksenalaisuudesta.
Aivan samoin kuin 1865 Louis Bonaparte ja Bismarck, vaihtoivat 1870
Gortschakoff ja Bismarck lupauksia keskenään. Aivan samoin kuin Louis
Napoleon imarteli itseään sillä, että 1866 v:n sota molemmin puolin
uuvuttamalla Itävaltaa ja Preussia tulisi koroittamaan hänet Saksan
korkeimmaksi riidanratkaisijaksi, aivan samoin oli Aleksanteri
mielissään siitä, että 1870 v:n sota molemmin puolin näännyttämällä
Saksaa ja Ranskaa koroittaisi hänet eurooppalaisen lännen korkeimmaksi
erotuomariksi. Samaten kuin toinen keisarikunta piti Pohjois-Saksan
liittoa olemassaololleen sopimattomana, aivan samaten täytyi
autokratisen (itsevaltaisen) Venäjän uskoa Preussin johtaman Saksan
valtakunnan uhkaavan itseään. Se on vanhan poliittisen järjestelmän
laki. Sen alueella on toisen voitto toisen häviö. Tsaarin suurempi
vaikutusvalta Euroopassa johtuu siitä, että hänellä on ollut vanhastaan
yliherruutta Saksassa. Voiko tsaari tyytyä asemansa heikontamiseen
ulkomaihin nähden juuri samalla hetkellä, jolloin tulivuorentapaiset
yhteiskunnalliset voimat itse Venäjällä uhkaavat tärisyttää
itsevaltiuden syvimpiä perustuksia? Jo käyttävät Moskovan lehdet samaa
kieltä kuin bonapartelaiset sanomalehdet v:n 1866 sodan jälkeen.
Uskovatko saksalaiskiihkoilijat todellakin, että Saksan vapaus ja rauha
tulevat turvatuiksi, jos ne pakottavat Ranskan Venäjän syliin? Jos
aseellinen menestys, voitonylpeys ja hallitsijasukujen juonet
houkuttelevat Saksan ryöväämään saaliikseen ranskalaista aluetta, jää
sille ainoastaan kaksi tietä valittavaksi. Joko täytyy sen, minkä
seurauksen uhalla tahansa, ruveta Venäjän paisuttamisen julkiseksi
orjaksi tai sitten täytyy sen lyhyen levon jälkeen varustautua uuteen
"puolustussotaan", ei mihinkään tuollaisen äsken leivottuun
"paikallistettuun" sotaan, vaan rotusotaan yhdistyneitä slaavilaisia ja
romanilaisia rotuja vastaan.
Saksan työväenluokka on tarmokkaasti tukenut tätä sotaa,
jonka estäminen ei ollut sen vallassa, mutta jota käydään
Saksan riippumattomuuden puolesta ja sen sekä koko Euroopan
vapauttamiseksi toisen keisarikunnan raskaasta painajaisesta. Saksan
teollisuustyöläiset ovat yhdessä maatyöläisten keralla antaneet
jänteitä ja lihaksia sankarillisille joukoille, jättäen puoleksi
nälkiintyneet perheet jälkeensä. Vieraalla maalla käytyjen taistelujen
harventamia rivejä tulee kotoinen kurjuus vielä enemmän harventamaan.
Työläiset puolestaan vaativat nyt "vakuuksia", takeita siitä, että
heidän valtavat uhrauksensa eivät ole menneet hukkaan, että he ovat
valloittaneet vapauden, että heidän bonapartelaisista armeijoista
saamansa voitot eivät muutu Saksan kansalle tappioksi kuten vuonna
1815. Ja ensimmäisenä tällaisena vakuutena vaativat ne "kunniallista
rauhaa Ranskalle" ja "Ranskan tasavallan tunnustamista".
Saksan sosialidemokratisen työväenpuolueen keskusvaliokunta julkaisi
lokakuun 5 p:nä manifestin, jossa se pontevasti vaati näitä
vakuuksia. "Me", sanottiin julistuksessa, "panemme vastalauseemme
Elsass-Lothringin anastusta vastaan. Ja me tiedämme puhuvamme Saksan
työväenluokan nimessä. Ranskan ja Saksan yhteisten etujen, rauhan ja
vapauden tähden sekä länsimaisen sivistyksen suojelemiseksi itämaista
raakalaisuutta vastaan eivät Saksan työläiset tule kärsivällisinä
sietämään Elsass-Lothringin anastamista... Me tulemme uskollisina
muiden maiden työläistoverien keralla puolustamaan köyhälistön yhteistä
kansainvälistä asiata!"
Onnettomuudeksi emme voi luottaa heidän välittömään menestykseensä. Kun
Ranskan työläiset eivät rauhan vallitessa voineet saada hyökkääjää
seisautetuksi, onko silloin Saksan työläisillä suuremmat mahdollisuudet
saada voittaja pysähtymään keskellä aseitten kalsketta? Saksan
työläisten manifestissa vaaditaan Louis Bonaparten luovuttamista
alhaisena rikoksentekijänä Ranskan tasavallalle. Heidän valtaherransa
tekevät voitavansa saadakseen hänet, joka on paras mies tuhoamaan
Ranskan, pistetyksi jälleen Tuilerie'hin. Miten lieneekin, historia
tulee osoittamaan, että Saksan työläiset eivät ole samasta taipuisasta
aineesta tehtyjä kuin Saksan keskiluokka. He tulevat tekemään
velvollisuutensa.
Heidän kerallansa tervehdimme mekin tasavallan toteuttamista Ranskassa,
mutta samaan aikaan vaivaavat meitä huolet, jotka toivottavasti
osoittautuvat perusteettomiksi. Tämä tasavalta ei ole syössyt
valtaistuinta, vaan ainoastaan ottanut sen tyhjän tilan. Se tasavalta
ei ole julistettu yhteiskunnallisena voittona, vaan kansallisena
puolustustoimenpiteenä. Se on väliaikaisen hallituksen käsissä,
joka on kokoonpantu osaksi yleisesti tunnetuista orleanisteista
osaksi porvarillisista tasavaltalaisista. Ja niiden joukossa on
muutamia, joihin v:n 1848 kesäkuunkapina on painanut lähtemättömän
häpeäpilkkunsa. Työnjako tämän hallituksen jäsenten kesken näyttää
lupaavan vain vähän hyvää. Orleanistit ovat vallanneet vahvat asemat
-- armeijan ja poliisilaitoksen -- samalla kun luulotelluille
tasavaltalaisille on annettu lavertelupaikat. Muutamat niiden
ensimmäisistä teoista osoittavat joksikin selvästi, että ne eivät ole
perineet keisarikunnalta ainoastaan kasan raunioita, vaan myöskin
pelkonsa työväenluokkaa kohtaan. Kun nyt suun täydeltä luvataan
tasavallan nimessä ihan mahdottomia asioita, eiköhän se vain tapahdu
siinä tarkoituksessa, että saataisiin nousemaan ilmoille huutoja
"mahdollisen" hallituksen aikaansaamisesta? Eiköhän tasavalta
porvarillisten silmissä, jotka mielellään kaivaisivat sille hautaa, ole
vain ylipääsykeino orleanistisen hallituksen uusimiseen.
Niinpä on Ranskan työväenluokka joutunut mitä vaikeimpiin
olosuhteisiin. Jokainen yritys syöstä uusi hallitus hetkellä, jolloin
vihollinen jo melkein kolkuttaa Pariisin porteille, olisi epätoivoista
hulluutta. Ranskan työläisten täytyy tehdä velvollisuutensa
kansalaisina, mutta he eivät saa antautua v:n 1792 kansallisten
muistojen valtaan, niinkuin Ranskan talonpojat antoivat ensimmäisen
keisarikunnan kansallisten muistojen pettää itsensä. Heidän ei ole
palattava menneisyyteen, vaan rakennettava tulevaisuutta. Käyttäkööt he
levollisesti ja päättäväisesti hyväksensä ne keinot, mitkä
tasavaltainen vapaus heille antaa, oman luokkansa perinpohjaiseen
järjestämiseen. Se tulee antamaan heille uusia, jättiläismäisiä voimia
Ranskan uudestaan luomista ja yhteisen tehtävämme -- köyhälistöluokan
vapauttamisen -- toteuttamista varten. Heidän voimastaan ja
viisaudestaan riippuu tasavallan kohtalo.
Englannin työväestö on jo ryhtynyt toimenpiteisiin musertaakseen
terveellisellä painostuksella ulkoapäin hallituksensa vastahakoisuuden
Ranskan tasavallan tunnustamisessa. Tämä Englannin hallituksen nykyinen
epäröiminen tulee todennäköisesti jälleen korvaamaan v:n 1792 sodan
jakobiineja vastaan ja sen sopimattoman kiireen, jolla se silloin antoi
valtiokeikaukselle tunnustuksensa. Englannin työväestö vaatii
sitäpaitsi hallitukseltaan, että se kaikin voimin tulee vastustamaan
Ranskan paloittelemista, jota osa englantilaista sanomalehdistöä on
kyllin häpeämätön tahtomaan. Sama sanomalehdistö, joka kaksikymmentä
vuotta on jumaloinut Ludvig Bonapartea Euroopan kaitselmuksena ja
osoittanut voimakasta suosiotaan ameriikkalaisten orjain omistajien
kapinalle. Nyt kuten ennenkin tekee se suojelusvalleja orjainpitäjille.
Kehoittakoot kaikkien maiden kansainvälisen työväenliiton osastot
työväenluokkaa uutteraan toimintaan. Jos työläiset unohtavat
velvollisuutensa, jäävät toimettomiksi, niin tulee nykyinen kauhea sota
olemaan vielä kauheampien kansainvälisten taistelujen edelläkävijä ja
johtamaan jokaisessa maassa uusiin työläisten tappioihin, joita
tuottavat miekan, maanomistuksen ja pääoman herrat.