1. Johdanto, kirj. Friedrich Engels.
2. Kansainvälisen työväenliiton pääneuvoston ensimäinen selostus
saksalais-ranskalaisesta sodasta, kirj. Karl Marx.
3. Saman toinen selostus siitä, kirj. Karl Marx.
4. Saman selostus kansalaissodasta Ranskassa, kirj. Karl Marx.
Johdanto.
Kehoitus julkaista uudelleen kansainvälisen pääneuvoston julistus
"kansalaissodasta Ranskassa" ja varustaa se johdannolla tuli minulle
odottamatta. Voin siitä syystä tässä ainoastaan lyhyesti kosketella
pääkohtia.
Minä asetan pääneuvoston kaksi lyhempää selostusta
saksalais-ranskalaisesta sodasta edellämainitun pitemmän teoksen
edelle. Ensiksikin siitä syystä, että "Kansalaissodassa" viitataan
toiseen niistä, jota taas ei voi täysin ymmärtää lukematta toista.
Toiseksi, koska nämä molemmat, niinikään Marxin kirjoittamat
selostukset yhtä suuressa määrässä kuin "Kansalaissotakin" ovat
erinomaisia näytteitä kirjoittajan ihmeteltävästä, ensi kerran "Louis
Bonaparten 18. Brumaire"-kirjassa koetellusta kyvystä selvästi käsittää
suurten historiallisten tapausten luonne, merkitys ja välttämättömät
seuraukset, jo aikana, jolloin nämä tapaukset vielä välähtelevät
silmäimme edessä tai juuri ovat päättyneet. Ja lopuksi, koska me vielä
tänä päivänä Saksassa saamme kärsiä noiden tapauksien aiheuttamista,
Marxin ennustamista seurauksista.
Vai eikö ole tapahtunut se, mitä sanotaan ensimäisessä tiedonannossa,
että jos Saksan puolustussota Louis Bonapartea vastaan turmeltuu
valloitussodaksi Ranskan kansaa vastaan, kaikki se paha, mikä Saksaa
kohtasi niin kutsuttujen vapautussotien jälkeen, jälleen tulee
leimahtamaan esiin uusiutuneella ankaruudella? Eikö meillä ole ollut
kaksikymmentä vuotta lisää Bismarck-hallitusta, kansanyllyttäjien
vainoamisen sijasta poikkeuslaki ja sosialistivaino, mukana sama
poliisimielivalta, kirjaimellisesti sama pääkarvoja nostattava
laintulkinta?
Ja eikö ole kirjaimelleen käynyt toteen ennustus, että
Elsass-Lothringin anastus tulisi ajamaan Ranskan Venäjän syliin?
ja että tämän anastuksen jälkeen Saksasta joko tulee Venäjän
julkinen renki tai on sen lyhyen levon jälkeen pakko varustautua uuteen
sotaan, "rotusotaan yhdistyneitä slaavilaisia ja romanilaisia rotuja
vastaan?" Eikö ole ranskalaisten maakuntien anastus ajanut Ranskan
Venäjän syliin? Eikö ole Bismarck kokonaista kaksikymmentä vuotta
turhaan kilpaillut tsaarin suosiosta tekemällä palveluksia, jotka ovat
vielä alhaisempia kuin mitä pieni Preussi oli tottunut laskemaan pyhän
Venäjän jalkain juureen, ennenkuin siitä vielä oli tullut "Europan
ensimäinen suurvalta?" Ja eikö vielä joka ikinen päivä uhkaa Damokleen
miekkana päämme päällä sota, jonka ensimäisenä päivänä kaikki sovitut
ruhtinasliitot tulevat hajoamaan kuin akanat tuuleen, sota, jonka
päättymisestä vallitsee ehdoton tietämättömyys, rotusota, joka
pakottaa koko Europan alistumaan viidentoista tai parinkymmenen
miljoonan aseistetun miehen hävitettäväksi ja joka jo nyt ainoastaan
siitä syystä ei riehu, että kaikista sotilasvaltioista vahvintakin
pelottaa lopputuloksen täydellinen ennakolta laskemisen mahdottomuus.
Sitä suurempi on velvollisuus vetää 1870 vuoden kansainvälisen
työväenpolitiikan kaukonäköisyyden puoleksi unohduksiin jääneet
loistavat todistukset esiin saksalaisen työväestön nähtäviksi.
Se mitä on sanottu näistä kahdesta pääneuvoston selostuksesta koskee
myös "Kansalaissotaa Ranskassa". Toukokuun 28 p:nä sortuivat viimeiset
kommunitaistelijat Bellevillen rinteillä ylivoiman alle ja jo kaksi
päivää myöhemmin, 30:nä, luki Marx pääneuvostolle tämän teoksen, jossa
Pariisin kommunin historiallinen merkitys on esitetty lyhyin,
voimakkain, mutta niin terävin ja ennen kaikkea todellisin piirtein,
että vertaista ei ole löydettävissä koko asiata käsittelevästä
runsaasta kirjallisuudesta.
Ranskassa v:n 1789 jälkeen tapahtuneen taloudellisen ja valtiollisen
kehityksen vaikutuksesta oli Pariisi viitisenkymmentä vuotta sitten
tullut sellaiseen asemaan, että siellä ei saattanut puhjeta
minkäänlaista vallankumousta, jolla olisi ollut muu kuin proletarinen
luonne, niin että köyhälistö, ostettuaan voiton verellään,
esiintyi omin vaatimuksin. Nämä vaatimukset ovat olleet enemmän
tai vähemmän sekavia, vastaten Pariisin työläisten kehitysastetta
kulloinkin kysymyksessä olevana ajankohtana. Mutta lopuksikin
tarkoittivat ne aina luokkavastakohtien poistamista kapitalistien
ja työmiesten väliltä. Miten sen piti tapahtua, sitä ei tosiaankaan
tiedetty. Mutta vaatimus itsessään, niin epämääräinen kuin se
olikin, sisälsi vaaran vallitsevalle yhteiskuntajärjestykselle;
työläiset, jotka sen asettivat, olivat vielä aseissa; valtion
ohjaksissa olevalle porvaristolle oli siitä syystä työläisten
riisuminen aseista ensimäinen käsky. Sentähden jokaisen työläisten
voittaman vallankumouksen jälkeen syttyy uusi taistelu, joka päättyy
työläisten häviöön.
Se tapahtui ensi kerran 1848. Parlamentarisen vastustuspuolueen
vapaamieliset porvarit toimeenpanivat juhlapäivällisiä ajaakseen läpi
vaaliuudistuksen, jonka piti taata niiden puolueelle valta. Ollen
taistelussa hallitusta vastaan pakotettuja yhä enemmän ja enemmän
vetoamaan kansaan, täytyi heidän antaa yläluokan ja pikkuporvariston
radikalisille ja tasavaltaisille kerroksille etusija. Mutta näiden
takana olivat vallankumoukselliset työläiset, ja nämä olivat vuoden
1830 jälkeen saavuttaneet paljon suuremman valtiollisen itsenäisyyden
kuin porvarit ja tasavaltalaisetkaan aavistivat. Hallituksen ja
vastustuspuolueen välisen kiistan kireimmällä hetkellä alkoivat
työläiset katutaistelun. Louis Philipp katosi, vaaliuudistus hänen
mukanaan, niiden tilalle syntyi tasavalta, vieläpä voitokkaiden
työmiesten itsensä "yhteiskunnalliseksi" kutsuma tasavalta. Mitä tällä
yhteiskunnallisella tasavallalla oli ymmärrettävä, siitä ei kukaan
ollut selvillä, eivät työläiset itsekään. Mutta heillä oli nyt aseita
ja olivat yhtenä voimana valtiossa. Sentähden, niin pian kuin
peräsimessä istuvat porvaristasavaltalaiset alkoivat tuntea saaneensa
jotenkuten vankan pohjan jalkojensa alle, oli heidän lähin päämääränsä
riisua työläiset aseista. Tämä tapahtui siten, että suoranaisten
valeiden ja julkisen pilkan avulla sekä koettamalla karkoittaa
työttömät erääseen syrjäiseen maakuntaan, pakotettiin työläiset
nousemaan heinäkuun kapinaan 1848. Hallitus oli pitänyt huolen
musertavan ylivoiman saamisesta. Viisipäiväisen sankarillisen taistelun
jälkeen sortuivat työläiset. Ja nyt seurasi turvattomien vankien
joukossa verilöyly, jonka vertaista ei ole nähty niiden kansalaissotien
päivien jälkeen, jotka aloittivat Rooman tasavallan häviön. Silloin
porvaristo ensimäisen kerran näytti, mihin mielettömiin julmuuksiin se
voi kiihoittua kostossaan, niin pian kuin köyhälistö itsenäisenä
luokkana uskaltaa sitä vastaan esittää omia vaatimuksiaan. Ja kuitenkin
oli vuosi 1848 lastenleikkiä verrattuna heidän raivoonsa vuonna 1871.
Rangaistus seurasi heti jälestä. Jollei köyhälistö kyennyt vielä
hallitsemaan Ranskaa, niin ei porvaristokaan pystynyt siihen enää. Ei
ainakaan silloin, kun sen enemmistö vielä oli yksinvaltaista mieleltään
ja jakaantuneena kolmeen dynastiseen (hallitsijasukua kannattavaan)
puolueeseen ja neljänteen tasavaltaiseen. Heidän keskinäiset riitansa
tekivät mahdolliseksi, että seikkailija Louis Bonaparte saattoi ottaa
haltuunsa kaikki valtapaikat -- armeijan, poliisin, hallintokoneiston
-- ja 2 p:nä joulukuuta hajoittaa porvarillisten viimeisen lujan
linnan, kansalliskokouksen. Toinen keisarikunta alkoi, Ranska tuli
valtiollisten seikkailijain ja rahahuijarien joukkion nyljettäväksi,
mutta samalla alkoi myös teollinen kehitys, joka ei koskaan olisi ollut
mahdollinen Louis Philippin ahdasmielisen ja turhantarkan järjestelmän
aikana, jolloin kourallinen suurporvaristoa piti yksinään valtaa
käsissään. Louis Bonaparte otti kapitalisteilta valtiollisen vallan
sillä tekosyyllä, että suojelee porvaristoa työläisiä vastaan ja
toiselta puolelta työläisiä porvareita vastaan. Mutta siitä huolimatta
suosi hänen valtansa keinottelua ja teollista yritteliäisyyttä,
lyhyesti sanoen, koko porvariston nousua ja rikastumista ennen
kuulumattomassa määrässä. Tosin vielä paljon suuremmassa määrässä
kehittyivät lahjomiset ja joukkovarkaudet, jotka ryhmittyivät
keisarillisen hovin ympärille ja kiskoivat ansaituista rikkauksista
vahvat prosenttinsa.
Mutta toinen keisarivalta oli ranskalaiselle kansallispöyhkeydelle
puhallettu yhteentoitotus, se oli 1814 menetettyjen ensimäisen
keisarikunnan, ainakin ensimäisen tasavallan rajojen takaisin
vaatimista. Ranskalainen keisarikunta oli vanhan yksinvallan rajojen
sisällä, vieläpä vuoden 1815 vielä enemmän leikeltyjen rajojen
puitteissa ajan pitkään mahdottomuus. Siitä johtui ajoittaisten sotien
ja rajanlaajennusten välttämättömyys. Mutta mikään rajanlaajennus ei
niin häikäissyt ranskalaisten kansallisylpeilijöiden mielikuvitusta
kuin saksalaisen vasemman Rheinin-rannan valloitus. Neliöpeninkulma
Rheinin rantaa merkitsi niille enemmän kuin kymmenen Alpeilta tai
jostakin muualta. Toiselle keisarikunnalle oli vasemman Rheinin rannan
takaisin vaatiminen, kokonaan kerrallaan tai kappaleittain, ainoastaan
hetkenkysymys. Tämä hetki tuli preussiläis-itävaltalaisen sodan mukana
1866. Bismarckin ja oman rikkiviisaan vitkastelupolitiikkansa
pettämänä, mitä odoteltuun "aluekorvaukseen" tuli, ei Bonapartella enää
ollut muuta valittavana kuin sota, joka puhkesi 1870 ja kiidätti hänet
ensin Sedan'iin ja sieltä Wilhelmshöheen.
Välttämätön seuraus oli 4 p:nä syyskuuta 1870 alkanut Pariisin
vallankumous. Keisarikunta lysähti kokoon kuin korttirakennus ja
uudelleen julistettiin tasavalta. Mutta vihollinen seisoi porttien
ulkopuolella. Keisarikunnan armeijat olivat joko toivottomasti
saarrettuina Metzissä tai vangittuina Saksassa. Tässä hädässä salli
kansa entisen lakiasäätävän laitoksen pariisilaisedustajien julistautua
"kansallisen puolustuksen hallitukseksi". Tämän sallittiin tapahtua
sitä kernaammin, kun nyt kaikki asekuntoiset pariisilaiset olivat
puolustusta varten astuneet kansalliskaartiin ja olivat aseissa, joten
työläiset nyt muodostivat siinä suuren enemmistön. Mutta jo pian
puhkesi ilmi vastakohta melkein yksinomaan porvaristosta kokoonpannun
hallituksen ja aseistetun köyhälistön välillä. 31 p:nä lokakuuta
valtasivat työväenpataljoonat kaupungintalon väkirynnäköllä ja ottivat
osan hallituksen jäsenistä vangiksi. Kavallus, hallituksen suoranainen
valapattoisuus ja muutamien porvaripataljoonien väliintulo vapauttivat
heidät jälleen, ja jottei sisällinen kansalaissota olisi päässyt
syttymään vieraan sotavoiman piirittämässä kaupungissa, annettiin
entisen hallituksen jäädä toimeensa.
Vihdoinkin, 28 p:nä tammikuuta 1871 antautui nälänhädän näännyttämä
kaupunki. Mutta sotahistoriassa siihen saakka ennenkuulumattomalla
kunnialla. Linnoitukset luovutettiin, ympärysmuuri riisuttiin aseista,
linjaväen ja liikkuvan kaartin aseet annettiin pois, ne itse otettiin
sotavangeiksi. Mutta kansalliskaarti piti aseensa ja kanuunansa ja
taipui ainoastaan aselepoon voittajien kanssa. Eivätkä edes nämäkään
uskaltaneet voittokulussa kulkea Pariisiin. Vain pienen, päälle
päätteeksi osittain julkisen puiston muodostaman kolkan Pariisia
uskalsivat ne miehittää ja senkin ainoastaan pariksi päiväksi! Ja
tuonkin ajan piirittivät noita miehiä, jotka itse olivat 131 pitkää
päivää pitäneet Pariisia piirityksessä, Pariisin aseistetut työmiehet,
jotka tarkasti vartioivat, ettei yksikään "preussiläinen" päässyt
astumaan vieraalle valloittajalle määrätyn nurkan ahtaiden rajojen
ulkopuolelle. Sellaista kunnioitusta herättivät Pariisin työmiehet
sotajoukossa, jonka edessä keisarikunnan kaikki armeijat olivat
laskeneet aseensa, ja preussiläisten junkkarien, jotka olivat tulleet
paikalle kostaakseen ihan vallankumouksen liedellä, täytyi jäädä
kunnioittavasti seisomaan ja tervehtiä juuri tuota aseistettua
vallankumousta!
Sodan aikana olivat Pariisin työläiset rajoittuneet vaatimaan taistelun
tarmokasta jatkamista. Mutta nyt, kun Pariisin antautumisen jälkeen
tehtiin rauha, täytyi Thiers'in, hallituksen uuden päämiehen, havaita,
että omistavien luokkien -- suurten maanomistajien ja kapitalistien --
valtaa uhkasi alituinen vaara niin kauan kuin Pariisin työläisillä oli
aseet käsissään. Hänen ensimäinen tehtävänsä oli yrittää riisua ne
aseista. 18 p:nä maaliskuuta lähetti hän linja-joukot ryöstämään
kansalliskaartille kuuluvat, Pariisin piirityksen aikana valmistettua
ja julkisella listakeräyksellä maksettua tykistöä. Yritys epäonnistui,
Pariisi nousi yhtenä miehenä vastarintaan ja sota Pariisin ja
Versailles'issa majailevan Ranskan hallituksen välillä oli julistettu.
Maaliskuun 26 p:nä valittiin Pariisiin kommuuni ja julistettiin 28
p:nä. Kansalliskaartin keskuskomitea, joka siihen asti oli hoitanut
hallitusta, luovutti valtansa sille, sittenkun se sitä ennen vielä
oli antanut määräyksen Pariisin häpeällisen "siveyspoliisin"
lakkauttamisesta. 30 p:nä lakkautti kommuuni sotaväenoton ja seisovan
armeijan ja julisti kansalliskaartin, johon kaikkien asekuntoisten
kansalaisten tuli kuulua, ainoaksi aseelliseksi voimaksi. Se
antoi anteeksi kaikki asuntovuokrat vuoden 1870 lokakuusta
huhtikuuhun saakka, laskemalla jo maksetut vuokrasummat siitä alkavan
vuokra-ajan maksuiksi, ja lakkautti kaiken panttienmyynnin kaupungin
panttilainastoissa. Samana päivänä vahvistettiin kommuuniin valitut
ulkomaalaiset virkoihinsa, sillä "kommuunin lippu on maailmantasavallan
lippu". -- 1 p:nä huhtikuuta päätettiin, että kommuunin palveluksessa
olevan henkilön, siis myös kommuunin jäsenten itsensä korkein palkka ei
saanut nousta yli 6,000 frangin (6,000 mk). Seuraavana päivänä
määrättiin kirkko erotettavaksi valtiosta ja kaikki kirkollisiin
tarkoituksiin menevät valtionmaksut lakkautettaviksi samoin kuin kaikki
kirkolliset tilat muutettaviksi kansallisomaisuudeksi. Sen johdosta
käskettiin 8 p. huhtik. kouluista julistettavaksi pannaan kaikki
uskonnolliset vertauskuvat, kuvat, uskonkappaleet, rukoukset, lyhyesti
sanoen "kaikki mikä kuuluu kunkin yksityisen omantunnon piiriin" ja
toteutettiin vähitellen. -- 5 p:nä annettiin sen vastapainoksi,
että vanhan hallituksen joukot päivittäin ampuivat vangittuja
kommuunitaistelijoita, käsky pantiksi otettujen henkilöiden
vangitsemisesta, jota ei kuitenkaan pantu täytäntöön. -- 6 p:nä nouti
kansalliskaartin 137:s pataljoona giljotiinin, joka kansan äänekkäästi
riemuitessa poltettiin julkisesti. -- 12 p:nä päätti kommuuni syöstä
alas 1809 v:n Napoleonin sodan jälkeen Vendôme-torille pystytetyn,
valloitetuista kanuunista valetun voitonpatsaan kansallisylpeyttä ja
kansojen toisiaan vastaan kiihottamista muistuttavana. Se pantiin
täytäntöön 16 p:nä toukokuuta. -- Samana päivänä päätettiin antaa
laatia tilastollinen selonteko tehtailijoiden seisauttamista tehtaista
ja valmistaa suunnitelmia näiden tehtaiden käyttämiseksi niissä
työskennelleiden työmiesten avulla; työläisten piti muodostaa
osuustoiminnallisia yhdistyksiä, jotka taas olivat liitettävät
suuremmaksi liitoksi. -- 20 p:nä lakkautettiin leipurien yötyö
samaten kuin aina toisen keisarikunnan päiviltä asti voimassa ollut,
poliisin nimittämien henkilöiden -- ensiluokkaisten työriistäjien --
monopoolina (yksinoikeutena) harjoittama työnvälitys, joka annettiin
Pariisin kahdenkymmenen eri piirin (arrondissment) määrien (maire)
huoleksi. -- 30 p:nä huhtikuuta määräsi kommuuni lakkautettavaksi
panttilainakonttorit, jotka olivat, kuten sanottiin, työläisten
yksityistä nylkemistä varten ja olivat ristiriidassa sen oikeuden
kanssa, mikä työläisillä oli työkaluihinsa ja luottoon. -- 5 p:nä
toukok. päätti se hajoittaa Ludvig XVI:nnen mestauksen sovitukseksi
rakennetun rukous-kappelin.
Niin jyrkkänä ja puhtaana ilmeni maalisk. 18 p:n jälkeen pariisilaisen
liikkeen luokkaluonne, jonka taistelu maahan karannutta vihollista
vastaan oli tunkenut siihen asti syrjään. Kun kommuunissa istui melkein
yksinomaan työläisiä tai tunnettuja työväenedustajia, niin oli myös sen
päätöksillä ilmeisesti proletarinen luonne. Joko määräsi se
toimeenpantavaksi uudistuksia, jotka tasavaltalainen porvaristo
yksistään pelkuruudesta oli laiminlyönyt, mutta jotka muodostivat
välttämättömän perustuksen työväenluokan vapaalle toiminnalle, kuten
esim. sen lauseen toteuttaminen, että uskonto suhteessaan valtioon on
yksityinen asia; tai antoi se päätöksiä, jotka olivat suorastaan
työväenluokan eduksi tehtyjä ja jotka koskivat osittain syvästi vanhaan
yhteiskuntajärjestykseen. Mutta kaikkien näiden toteuttaminen voitiin
piiritetyssä kaupungissa korkeintaan vasta panna alulle. Ja toukokuun
alusta alkaen vaati taistelu Versailles'n hallituksen yhä lukuisammiksi
karttuvia joukkoja vastaan kaikki voimat.
7 p:nä huhtikuuta olivat versaillesilaiset vallanneet itselleen
ylipääsyn Seinen yli Neuillyn luona Pariisin länsirintamalla;
sitävastoin löi kenraali Eudes 11 p. takaisin niiden verisen
hyökkäyksen eteläistä rintamaa vastaan. Pariisia pommitettiin yhteen
menoon, ja sitä tekivät samat ihmiset, jotka olivat leimanneet
preussilaisten pommituksen samaa kaupunkia vastaan pyhyyden
loukkaukseksi. Nämä samat ihmiset kerjäsivät nyt Preussin
hallitukselta, että se lähettäisi pikaisesti Sedan'ista ja Metzista
vangitut ranskalaiset sotamiehet valloittamaan Pariisin heille
takaisin. Näiden joukkojen vähittäinen saapuminen antoi toukokuun
alusta versaillesilaisille ratkaisevan ylivoiman. Tämä osoittautui
jo siinä, että Thiers 23 p:nä katkaisi keskustelut, jotka koskivat
sellaista kommuunin tarjoamaa vaihtoa, että Pariisin arkkipiispa ja
koko joukko muita Pariisissa panttivankeina pidettyjä pappeja olisi
vaihdettu yksinään Blanqui'ta vastaan, joka kahdesti oli valittu
kommuuniin, mutta oli Clairvaux'ssa vankina. Mutta vielä enemmän ilmeni
se Thiers'in muuttuneessa kielenkäytössä; oltuaan tähän asti
pidättyväinen ja kaksikielinen, muuttui hän äkkiä hävyttömäksi,
röyhkeäksi, raa'aksi. Etelärintamalla ottivat versaillesilaiset 3 p:nä
toukokuuta Moulin Saquet'n kenttävarustukset, 9 p:nä täydellisesti
mäsäksi ammutun Issy'n linnoituksen ja 14 p:nä Vanves'in linnan.
Länsirintamalla hyökkäsivät he vähitellen, lukuisia ympärysmuuriin
saakka ulottuvia kyliä ja rakennuksia valloitellen, ihan päävallin
luokse asti. 11 p:nä onnistui heidän kavalluksen ja sinne asetetun
kansalliskaartin huolimattomuuden tähden tunkeutua kaupunkiin.
Preussiläiset, jotka pitivät miehitettyinä pohjoisia ja itäisiä
linnoituksia, sallivat versaillesilaisten tunkeutua eteenpäin yli
heiltä aselevossa kielletyn alueen kaupungin pohjoisosassa ja senkautta
ryhtyä hyökkäämään sillä pitkällä rintamalla, jonka pariisilaiset
luulivat olevan aselevolla suojatun ja jota siitä syystä pitivät
heikosti miehitettynä. Tämän johdosta oli vastarinta Pariisin
länsiosassa, varsinaisessa loistokaupunginosassa, ainoastaan heikkoa;
se muuttui sitä ankarammaksi ja sitkeämmäksi, mitä lähemmäksi itäistä
puolta, varsinaista työväenkaupunginosaa, eteenpäin tunkeutuvat joukot
tulivat. Vasta kahdeksanpäiväisen taistelun jälkeen kukistuivat
viimeiset kommuunin puolustajat Bellevillen ja Menilmontant'in
kukkuloilla, ja nyt saavutti turvattomien miesten, naisten ja lasten
murhaaminen, joka yltyen oli raivonnut läpi koko viikon, huippunsa.
Takaaladattava ei enää tappanut kyllin nopeasti, sadottain voitettuja
ammuttiin kuularuiskuilla mäsäksi. "Liittoutuneiden muuri" Père
Lachaisen kirkkopihalla, jossa viimeinen joukkomurha toimeenpantiin,
seisoo vielä tänäpäivänä kaikessa mykkyydessään paljon puhuvana
todistuksena siitä raivosta, mihin hallitseva luokka on valmis niin
pian kuin köyhälistö uskaltaa nousta esiintymään oikeuksiensa puolesta.
Sitten seurasivat joukkovangitsemiset, kun kaikkien teurastaminen
osoittautui mahdottomaksi, vangittujen riveistä mielivaltaisesti
poimittujen teurasuhrien ampumiset, loppujen kulettaminen suuriin
leireihin, joissa he odottivat raahaamistaan sotaoikeuksien
tuomittaviksi. Preussiläisiä joukkoja, jotka piirittivät Pariisin
koillisosaa, oli kielletty laskemasta lävitsensä yhtään pakolaista,
mutta kuitenkin sulkivat upseerit usein silmänsä, kun havaitsivat
sotamiehen enemmän noudattavan ihmisyyden kuin ylipäällikön käskyä;
erityisesti ansaitsee saksilainen armeijakunta tulla mainituksi siitä
ihmisystävällisestä menettelystään, että se laski läpi useita, joiden
osallisuus kommuunitaisteluihin oli ilmeinen.
* * * * *
Jos tänään, kahdenkymmenen vuoden kuluttua, tarkastelemme v:n 1871
Pariisin kommuunin toimintaa ja historiallista merkitystä, niin tulemme
havaitsemaan, että "Kansalaissodassa" annettuun esitykseen on vielä
tehtävä muutamia lisäyksiä.
Kommuunin jäsenet olivat jakaantuneina enemmistöön, blanquisteihin,
jotka myöskin olivat olleet vallalla kansalliskaartin keskuskomiteassa,
ja vähemmistöön, jonka etupäässä muodostivat Proudhon'in sosialistista
suuntaa kannattavat kansainvälisen työväenpuolueen jäsenet.
Blanquistit olivat silloin suurelta osaltaan sosialisteja ainoastaan
vallankumouksellisesta, proletarisesta vaistosta; ainoastaan muutamat
harvat olivat Vaillant'in kautta, joka tunsi saksalaista tieteellistä
sosialismia, päässeet suurempaan periaatteelliseen selvyyteen. Niin on
käsitettävissä, että taloudellisessa suhteessa lyötiin laimin paljon
sellaista, mitä kommuunin meidän nykyisen katsantokantamme mukaan olisi
pitänyt tehdä. Tosin kaikkein vaikeimmin ymmärrettävissä on se pyhä
kunnioitus, jolla nöyrinä jäätiin seisomaan Ranskan pankin porttien
ulkopuolelle. Se oli myöskin raskas poliittinen virhe. Pankki kommuunin
käsissä -- olisi ollut suuremman arvoinen kuin kymmenentuhatta
panttivankia. Se olisi vaikuttanut, että koko Ranskan porvaristo olisi
painostanut Versaillesin hallitusta tekemään rauhan kommuunin kanssa.
Mutta vielä ihmeteltävämpää on se suuri määrä oikeata, mitä
blanquisteista ja proudhonilaisista kokoonpantu kommuuni siitä
huolimatta teki. Luonnollisesti ovat ensi kädessä proudhonilaiset
vastuunalaisia kommuunin taloudellisista päätöksistä, niiden sekä
kiitettävistä että moitittavista puolista, ja blanquistit
vastuunalaisia sen poliittisista teoista ja tekemättä jättämisistä. Ja
kummassakin tapauksessa tahtoi historian iva -- kuten tavallisesti, kun
tieteilijät pääsevät peräsimeen käsiksi --, että niin toiset kuin
toisetkin tekivät ihan päinvastoin kuin heidän koulukuntansa oppi
heille määräsi.
Proudhon, pikkutilallisten ja käsityöläismestarien sosialisti, vihasi
yhdyskunnaksi liittymistä positivisella vihalla. Hän sanoi sen tuovan
enemmän pahaa kuin hyvää, olevan luonnostaan hedelmätöntä, jopa
vahingollista, koska se kahlehtii työläisten vapautta; se oli hänen
mielestään pelkkä uskonkappale, hyödytön ja ehkäisevä, ristiriidassa
niin hyvin työläisten vapauden kuin työn säästämisen kanssa, ja sen
varjopuolet kasvavat nopeammin kuin sen edut; sitä vastoin olivat
kilpailu, työnjako, yksityisomaisuus taloudellisia voimia.
Ainoastaan poikkeustapauksissa, kuten Proudhon niitä nimittää, --
suurteollisuudessa ja suurissa liikeyrityksissä, esim. rautateillä --
oli työläisten yhteenliittyminen paikallaan. (Ktso Idée général de la
révolution, 3. étude.)
Jo 1871 oli suurteollisuus itse Pariisissa, taiteellisen käsityön
pääpaikassa, siinä määrin lakannut olemasta poikkeustapaus, että
kommuunin verrattomasti tärkein päätös määräsi suur- ja vieläpä
käsityöteollisuudelle järjestelyn, joka ei ainoastaan perustunut
työläisten yhteenliittymiseen, vaan jonka myös piti yhdistää nämä
liittymät yhdeksi suureksi liitoksi, lyhyesti sanottuna järjestelmän,
jonka, kuten Marx "Kansalaissodassaan" aivan oikein huomauttaa, loppujen
lopuksi täytyisi johtaa kommunismiin, siis aivan vastakkaiseen
suuntaan kuin Proudhon'in oppi. Ja siitä syystä olikin kommuuni
proudhonilaisen sosialistikoulun hauta. Tämä koulu onkin nykyään
hävinnyt ranskalaisista työväenpiireistä. Siellä on nyt niin
possibilistien kuin marxilaistenkin keskuudessa kieltämättömästi
vallalla marxilainen teoria. Ainoastaan "radikalisten" porvarien
joukossa on vielä proudhonilaisia.
Blanquisteille ei käynyt paremmin. Salaliittojen kouluissa kasvaneina
ja niissä käytettävän ankaran kurin koossapitäminä oli niillä
lähtökohtana mielipide, että suhteellisesti pieni määrä päättäväisiä,
hyvin järjestyneitä miehiä pystyy suotuisan hetken tultua ei ainoastaan
tarttumaan valtion ohjaksiin vaan myöskin suurta ja häikäilemätöntä
tarmoa käyttämällä pitämään ne käsissään, siksi kunnes ovat onnistuneet
tempaamaan kansanjoukot vallankumouksen pyörteeseen ja keräämään ne
pienen johtajajoukon ympärille. Siihen kuului ennen kaikkea kaiken
vallan mitä ankarin, diktaattorimainen keskittäminen uuden
vallankumouksellisen hallituksen käsiin. Ja mitä teki kommuuni, jonka
enemmistönä olivat juuri nämä blanquistit? Kaikissa julistuksissaan
maaseudun ranskalaisille kehoitti se näitä kaikkien kuntien vapaaseen
liittoon Pariisin kanssa, kansalliseksi järjestöksi, jonka kansakunta
nyt ensi kerran itse loisi. Juuri tähänastisen hallituksen
keskitetyn sortovallan armeijoineen, valtiollisine poliiseineen ja
virkavaltoineen, jonka Napoleon oli 1798 luonut ja jonka jokainen uusi
hallitus oli siitä lähtien ottanut tervetulleena aseena vastaan ja
käyttänyt vastustajiaan vastaan, juuri tämän vallan piti kaikkialla
kaatua, niinkuin se jo oli Pariisissa kukistunut.
Kommuunin täytyi heti alussa tunnustaa, että työväenluokka, kerran
valtaan päässeenä, ei enää kauemmin voinut hoitaa taloutta vanhan
valtiokoneiston avulla; että tämän saman luokan, jottei se menettäisi
takaisin omaa, äsken valloittamaansa valtaa, täytyi toiselta puolen
hävittää koko vanha, siihen asti sitä itseään vastaan käytetty
sortokoneisto, toiselta puolelta turvata itsensä omia virka- ja
valtiopäivämiehiään vastaan julistamalla, että ne voitiin
poikkeuksettomasti ja milloin tahansa erottaa. Missä ilmeni
tähänastisen valtion luonteenomainen omaisuus? Yhteiskunta oli alkuaan
yhteisten etujensa huoltamista varten luonut yksinkertaisen työnjaon
kautta itselleen omia orgaaneja, elimiä. Mutta nämä orgaanit, joiden
huippuna on valtiovalta, olivat aikaa yhteisen, omien erikoisetujensa
palveluksessa, muuttuneet yhdyskunnan palvelijoista sen herroiksi. Tämä
on havaittavissa niin hyvin demokraattisissa tasavalloissa kuin
perinnöllisissä yksinvalloissakin. Missään eivät "valtiomiehet"
muodosta eristetympää ja mahtavampaa osaa kansasta kuin juuri
Pohjois-Amerikassa. Siellä hallitsevat kumpaakin niistä kahdesta
suuresta puolueesta, jotka vaihdellen ovat vallassa, vuorostaan
ihmiset, jotka harjoittavat politiikkaa hyödyksensä, jotka
keinottelevat itselleen paikkoja liittovaltion ja yksityisten
valtioitten lakiasäätävissä laitoksissa tai jotka elävät puolueensa
vaaliyllytyksestä ja puolueen voitettua vaaleissa saavat hyviä virkoja
palkaksensa. Tiedetään, miten amerikalaiset ovat 30 vuotta koittaneet
ravistaa tätä sietämättömäksi käynyttä iestä niskastaan, mutta kaikesta
huolimatta vajoavat yhä syvemmälle tähän turmeluksen ja lahjomisien
suohon. Juuri Amerikassa voimme paraiten nähdä, miten tämä valtiovallan
vieraantuminen yhteiskunnasta, jonka yksinomaiseksi välikappaleeksi
se alkuaan oli tarkoitettu, tapahtuu. Siellä ei ole olemassa
hallitsijasukua, ei aatelistoa, ja seisovata sotaväkeä, lukuunottamatta
sitä pientä joukkoa, joka on intiaanien vartioimista varten, ei ole
virkavaltaa vakinaisine virkoineen ja eläkkeensaamisoikeuksineen. Ja
kuitenkin on siellä kaksi joukkuetta valtiollisia keinottelijoita,
jotka vaihdellen pitävät valtiovaltaa ja käyttävät mitä turmeltuneimpia
keinoja likaisten päämääriensä saavuttamiseksi -- ja kansa
kokonaisuudessaan on voimaton näitä, kahta, näennäisesti sen
palveluksessa olevaa, mutta todellisuudessa sitä hallitsevaa ja
riistävää polikoitsijain liittoa vastaan.
Vastustaakseen tätä, kaikissa nykyisissä valtioissa välttämättömästi
tapahtuvaa valtion ja valtio-orgaanien muutosta yhteiskunnan
palvelijoista sen herroiksi, käytti kommuuni kahta pettämätöntä keinoa.
Ensiksikin täytti se kaikki paikat, hallinnon, lainkäytön, opetuksen
y.m. aloilla, vaaleilla, joissa kaikilla niihin osaaottavilla oli
yleinen äänioikeus ja samalla mahdollisuus milloin hyvänsä peruuttaa
vaalin tulos. Ja toiseksi maksoi se kaikista viroista, niin
korkeammista kuin alemmistakin, ainoastaan sen palkan, minkä muutkin
työmiehet saivat. Korkein palkka, mitä ylimalkaan maksettiin, oli
6,000 frangia. Sillä oli pantu varma salpa kumartelemisille ja
onnenonkimisille myös ilman niitä edustuslaitosten edustajia sitovia
valtuuksia, joita päällepäätteeksi liitettiin siihen.
Tämä vallitsevan valtiovallan hävittäminen ja korvaaminen
uudella, todella demokraattisella, on perusteellisesti kuvattu
Kansalaissota-julistuksen kolmannessa kohdassa. Mutta oli tarpeellista
tässä vielä lyhyesti kajota muutamiin piirteisiin, koska juuri
valtiosta oleva taikausko on Saksassa siirtynyt filosofiasta
porvariston ja monien työläistenkin yleiseen tajuun. Filosofisen
käsityksen mukaan on valtio "aatteen toteuttamista" tai filosofien
kielelle käännetty jumalan valtakunta maan päällä, alue, jolla ikuinen
totuus ja oikeudenmukaisuus toteutuu tai tullaan toteuttamaan. Siitä
johtuu sitten taikauskoinen kunnioitus valtiota ja kaikkea sen kanssa
yhteydessä olevata kohtaan, mikä kunnioitus käy sitä helpommaksi, kun
lapsuudesta asti on tottunut kuvittelemaan, että koko yhteiskunnan
yhteisiä toimia ja harrastuksia ei voitaisi hoitaa muulla tavalla kuin
millä niitä on hoidettu tähänkin asti, nimittäin valtion ja sen
oivallisten orgaanien välityksellä. Ja luullaan jo otetuksi valtavan
rohkea askel, kun on vapauduttu uskosta perinnölliseen yksinvaltaan ja
vannoudutaan kannattamaan kansanvaltaista tasavaltaa. Mutta itse
asiassa ei valtio ole muuta kuin koneisto, jonka avulla toinen luokka
voi sortaa toista, demokraattisessa tasavallassa yhtä suuressa määrässä
kuin yksinvallassakin, ja paraimmassa tapauksessa paha, jonka
luokkaherruudesta taisteleva voitokas köyhälistö saa perinnöksi ja
jonka pahimpia puolia se voi olla yhtä vähän kuin kommuuni
mahdollisimman pian karsimatta, kunnes uusissa vapaammissa
yhteiskunnallisissa oloissa kasvanut sukupolvi kykenee heittämään koko
valtio-rähjän niskoiltaan.
Saksalainen poroporvari on jälleen joutunut terveellisen pelon valtaan
kuullessaan sanat: köyhälistön diktatuuri. No, hyvät herrat, tahdotteko
tietää, miltä tämä diktatuuri näyttää? Katsastelkaa Pariisin kommuunia.
Se oli köyhälistön diktatuuria.
Lontoossa, Pariisin kommuunin 20:nä vuosipäivänä, maalisk. 18 p:nä
1891.
_F. Engels_.
Kansainvälisen työväenliiton jäsenille Euroopassa ja Yhdysvalloissa.
1.
Pääneuvoston ensimmäinen selostus saksalais-ranskalaisesta sodasta.
Liittomme vihkimisjulistuksessa marrask. 1864 sanottiin: "Jos
työväenluokan vapauttaminen edellyttää työväenluokan veljellistä
yhteenliittymistä ja yhteisvaikutusta, niin miten voi se tämän suuren
tehtävän täyttää, niin kauan kuin ulkopolitiikka rikoksellisia
suunnitelmia noudattaen kiihoittaa kansallisia ennakkoluuloja toisiaan
vastaan ja ryöstösodissa vuodattaa kansan verta ja tuhlaa sen
omaisuutta?" Ja internatsionalen tavoittelema ulkopolitiikka ilmaistiin
seuraavilla sanoilla: "Siveellisyyden ja oikeuden yksinkertaisten
lakien, joiden tulee vallita yksityishenkilöitten välisissä suhteissa,
pitäisi myöskin päästä korkeimpina lakeina hallitsemaan kansojen
keskinäisiä suhteita."
Ei ole ensinkään ihmeteltävää, että Louis Bonaparte, joka oli anastanut
valtansa käyttämällä hyväkseen Ranskan luokkataistelua ja pitkittänyt
sitä yhä uusiutuneiden ulkonaisten sotien avulla, heti alusta alkaen
kohteli internatsionalea vaarallisena vihollisenaan. Päivää ennen
kansanäänestystä pani hän toimeen vainon Pariisissa, Lyonissa,
Rouenissa, Marseille'ssa, Brestissä, lyhyesti sanoen koko Ranskassa
löytyvien kansainvälisen työväenliiton hallitsevain valiokuntain
jäseniä vastaan sillä tekosyyllä, että internatsionale muka on salainen
seura ja suunnittelee salaliittoa hänen henkeänsä vastaan, minkä
tekosyyn hänen omat tuomarinsa hyvin pian paljastivat täydellisesti
mielettömäksi. Mikä oli intematsionalen ranskalaisten osastojen
todellinen rikos? Se, että ne Ranskan kansalle kuuluvasti selittivät,
että plebiscitin[1] puolesta äänestäminen on samaa kuin äänestää maahan
despotismia sisällisesti ja sotaa ulkonaisesti. Ja se oli todellakin
heidän työtänsä, että kaikissa suuremmissa kaupungeissa, kaikissa
Ranskan teollisuuskeskuksissa työväenluokka nousi yhtenä miehenä
vastustamaan plebiscitiä. Onnettomuudeksi painoi maaseutupiirien raskas
tietämättömyys heidän äänimääränsä vähemmistöön. Lähes koko Euroopan
pörssit, hallitukset, hallitsevat luokat ja sanomalehdistö juhlivat
kansanäänestyksen tulosta Ranskan keisarin työväenluokasta saamana
loistavana voittona. Todellisuudessa oli se merkinanto murhaamiseen, ei
yksityisten mutta kokonaisten kansojen.
V:n 1870 heinäkuun sotasalaliitto on ainoastaan parannettu painos v:n
1851 joulukuun valtiokeikausta. Ensi katsauksella näytti asia niin
hassulta, ettei Ranska tahtonut uskoa sen todellista vakavuutta. Paljoa
ennemmin uskoi se edusmiestä, joka sotaisissa ministeripuheissa näki
vain pörssi-manööverin. Kun 15 p:nä heinäk. sota vihdoin virallisesti
ilmoitettiin lainsäätäjäkunnalle, kieltäytyi koko vastustuspuolue
myöntämästä toistaiseksi tarvittavia varoja. Itse Thiers'kin leimasi
sodan "inhoittavaksi". Kaikki Pariisin riippumattomat sanomalehdet
tuomitsivat sen, ja, ihmeellistä kyllä, melkein koko maaseutulehdistö
yhtyi niihin.
Sillä välin olivat internatsionalen pariisilaiset jäsenet jälleen
toiminnassa. "Reveil"-lehdessä heinäk. 12 p:nä julkaisivat ne
julistuksensa "kaikkien kansojen työläisille", jossa sanotaan:
"Taas uhkaa poliittinen kunnianhimo maailman rauhaa sillä tekosyyllä,
että se muka suojelee Euroopan tasapainoa ja kansalliskunniata.
Ranskan, Saksan ja Espanjan työläiset! Yhdistäkäämme äänemme yhteiseksi
inhon huudoksi sotaa vastaan... Sota tasapainokysymyksen tai dynastian
(hallitsijasuvun) tähden ei voi työläisten silmissä olla muuta kuin
rikoksellista hulluutta. Me, jotka tarvitsemme työtä ja rauhaa, panemme
äänekkään vastalauseen niiden sotaisia kehoituksia vastaan, jotka
ostavat itsensä vapaiksi veriverosta ja yleisessä onnettomuudessa
näkevät ainoastaan uusien keinottelujen lähteen!... Saksalaiset veljet,
meidän hajaantumisestamme olisi vain seurauksena despotismin
(itsevaltiuden) täydellinen voittokulku kummallakin puolella Rheiniä...
Kaikkien maiden työläiset, mikä lieneekään tällä hetkellä tulos
yhteisistä ponnistuksistamme? Kansainvälisen työväenpuolueen, jolla ei
ole rajoja, jäseninä lähetämme me katkeamattoman yhteenkuuluvaisuuden
todistuksena teille Ranskan työläisten puolesta onnentoivotukset ja
terveiset!"
Tätä puolueemme Pariisin osaston julistusta seurasi koko joukko
ranskalaisia julistuksia, joista tässä esitämme vain yhden.
Neuilly-sur-Seine'stä, joka on julkaistu "Marseillaise"-lehdessä
heinäk. 22 p:nä: "Onko sota oikeudenmukainen? Ei! Onko sota
kansallinen? Ei! Se on kokonaan dynastinen (hallitsijasukua koskeva).
Oikeudenmukaisuuden, kansanvallan ja Ranskan todellisten etujen nimessä
yhdymme me täydellisesti ja kaikella tarmollamme internatsionalen
vastalauseisiin sotaa vastaan".
Nämä vastalauseet ilmaisivat Ranskan työläisten todellisia tunteita,
kuten eräs omituinen tapaus sen pian selvästi todisti. Kun alkuaan
Louis Bonaparten johdolla järjestetty joulukuun 10:nnen päivän tunnettu
roistojoukko työpuseroihin puettuina työmiehinä laskettiin kaduille,
joilla niiden sotaisia intiaanitansseja esittämällä tuli lietsoa
sotaintoa, vastasivat esikaupunkien oikeat työläiset niin valtavilla
mielenosoituksilla rauhan puolesta, että poliisipäällikkö Pietri katsoi
paraimmaksi äkkiä lopettaa kaiken enemmän katupolitiikan sillä
tekosyyllä -- että uskollinen Pariisin väestö on jo riittävästi
ilmaissut kauan pidätetyn isänmaanrakkautensa ja valtavan
sotainnostuksensa!
Miten Louis Bonaparten sota Preussia vastaan päättyneekin, toisen
keisarikunnan kuolinkello on Pariisissa jo kalahtanut. Se tulee
päättymään, niinkuin se oli alkanutkin: irvikuvaan. Mutta älkäämme
unohtako, että ne olivat Euroopan hallitukset ja hallitsevat luokat,
jotka tekivät mahdolliseksi, että Louis Bonaparten onnistui kokonaista
kahdeksantoista vuotta näytellä toisen keisarikunnan kuntoon
saattamisen julmaa ilveilyä.
Saksan taholta on sota puolustussotaa. Mutta kuka oli saattanut Saksan
sellaiseen pakkotilaan, että sen täytyi puolustautua? Kuka teki Louis
Bonapartelle mahdolliseksi käydä sotaa Saksaa vastaan? Preussi!
Bismarck se oli, joka saman Louis Bonaparten kanssa teki salaliiton
kukistaakseen kansallisen vastarinnan kotonaan ja anastaakseen Saksan
Hohenzollernien hallitsijasuvulle. Jos Sadovan taistelu olisi hävitty,
sen sijaan että se voitettiin, niin olisi ranskalaisia pataljoonia
tulvimalla tulvinut Saksaan Preussin liittolaisina. Onko Preussi voiton
jälkeen silmänräpäyksen hetkeäkään uneksinut asettaa orjuutetun Ranskan
vapaan Saksan rinnalle? Kokonaan päinvastoin! Se piti orjallisesti
kiinni vanhan järjestelmänsä synnynnäisistä kauneuksista ja liitti
siihen lisäksi kaikki toisen keisarikunnan konnankoukut, sen todellisen
despotismin (itsevaltiuden) ja näennäisen kansanvaltaisuuden, sen
poliittiset häikäisykeinot ja rahalliset huijaukset, sen pöyhkeilevät
puheenparret ja ala-arvoiset silmänkääntäjätemput. Bonapartelainen
sortohallitus, joka tähän saakka oli kukoistanut ainoastaan Rheinin
toisella puolella, oli tämän kautta saanut vastineensa toisellakin
puolella. Ja mitä saattoi siitä asiain tuolla kannalla ollessa seurata
muuta kuin sota?
Jos Saksan työväenluokka sallii nykyisen sodan kadottaa ankarasti
puolustusta tarkoittavan luonteensa ja huonontua sodaksi Ranskan kansaa
vastaan, niin tulevat sekä voitto että tappio yhtä turmiollisiksi.
Kaikki se paha, mikä Saksaa kohtasi niin kutsuttujen vapautussotien
jälkeen, tulee jälleen leimahtamaan esiin yhä suuremmalla ankaruudella.
Internatsionalen periaatteet ovat kuitenkin liian laajalti levinneet ja
liian syvästi juurtuneet Saksan työväenluokkaan, jotta meidän
tarvitseisi pelätä niin surullista loppua. Ranskan työläisten ääni on
löytänyt kaiun Saksasta. Braunschweigiin kokoontunut suuri
työväenkokous on 16 p:nä heinäk. julistanut täydellisesti yhtyvänsä
Pariisin manifestiin, hylännyt jokaisen ajatuksenkin kansallisesta
vastarinnasta Ranskaa vastaan ja tehnyt päätöksen, jossa sanotaan: "Me
vastustamme kaikkia sotia, mutta ennen kaikkea kaikkia hallitsijasukua
koskevia... Raskaalla huolella ja surulla näemme me itsemme
pakotetuiksi välttämättömänä pahana käytävään puolustussotaan. Mutta
samalla kehoitamme me koko ajattelevaa työväenluokkaa tekemään
mahdottomaksi sellaisen hirvittävän yhteiskunnallisen onnettomuuden
uusiutumisen siten, että kansoille itselleen vaaditaan valta päättää
sodasta ja rauhasta ja päästä niin omien kohtaloittensa herroiksi."
Chemnitzissä on 50,000 saksilaista työmiestä edustava edustajakokous
yksimielisesti tehnyt seuraavan päätöksen: "Saksan demokratian
(kansanvallan) ja erityisesti sosialidemokratiseen työväenpuolueeseen
liittyneiden työläisten nimessä julistamme me nykyisen sodan yksistään
hallitsijasukujen väliseksi... Ilomielin tartumme me Ranskan työläisten
tarjoamaan veljenkäteen... Muistaessamme kansainvälisen työväenliiton
tunnuslauseen: 'Kaikkien maiden työläiset, liittykää yhteen!' emme
koskaan unohda, että kaikkien maiden työläiset ovat ystäviämme, mutta
niiden itsevaltiaat meidän vihamiehiämme."
Internatsionalen Berliinin osasto vastasi samoin Pariisin manifestiin:
"Yhdymme kaikesta sydämestämme vastalauseeseenne. Lupaamme
juhlallisesti, ettei sotatorventoitotus eikä kanuunain pauke, ei voitto
eikä tappio vieroita meitä yhteisestä, kaikkien maiden työläisten
yhteenliittämistä tarkoittavasta työstämme."
Tämän epätoivonvimmaisen taistelun taustalla vaanii Venäjän kamala
hahmo. On huono enne, että merkinanto nykyiseen sotaan annettiin juuri
samalla hetkellä, kun Venäjän hallitus oli päättänyt sotatarkoituksiin
valmistettujen rautateittensä rakentamisen ja jo keskitti joukkoja
Pruth-joelle päin. Miten suurta myötätuntoa saksalaiset lienevätkään
oikeutettuja vaatimaan puolustussodassaan bonapartelaista hyökkäystä
vastaan, ne varmasti heti kadottaisivat sen, jos ne sallisivat Saksan
hallituksen pyytää tai varsinkin vastaanottaa kasakoiden apua.
Muistettakoon, että riippumattomuussotansa jälkeen Napoleon I vastaan
Saksa oli vuosikymmeniä avuttomana tsaarin jalkain juuressa.
Englannin työväenluokka ojentaa Ranskan samoin kuin Saksankin
työläisille veljellisesti kätensä. Se on lujasti vakuutettu, että,
miten paraillaan riehuva hirvittävä sota päättyneekin, kaikkien maiden
työläisten yhteenliittyminen lopullisesti tulee perinjuurin hävittämään
sodan. Samaan aikaan kuin virallinen Ranska ja virallinen Saksa
syöksyvät veljesverta vuodattavaan taisteluun, lähettävät työläiset
toisilleen rauhan ja ystävyyden viestejä. Tämä ainoa suuri tosiasia,
jolla ei ole vertaista menneisyyden historiassa, avaa näköalan
kirkkaampaan tulevaisuuteen. Se todistaa, että vanhan yhteiskunnan, sen
taloudellisen kurjuuden ja valtiollisen järjettömyyden vastakohtana on
syntymässä uusi yhteiskunta, jonka kansainvälisenä periaatteena tulee
olemaan rauha, koska kaikkien kansojen keskuudessa vallitsee sama
periaate -- työn periaate! Tämän uuden yhteiskunnan uranuurtaja on
kansainvälinen työväenliitto.
Lontoossa, 23 p:nä heinäk. 1870.