Aurinko kohosi taivaalle. Tuuli heräsi ja hiljaa kahauttaen herätti
nuokkuvan laihon. Yön usvat hälvenivät, kosken kohina heikkeni ja
joen kalvo riisui yön värit päältään ja pukeutui päivän väreihin.
Lauri yhä istui rannalla pää käsien varassa. Tuijotti eteensä ja
ajatteli nousta ja lähteä kotiin, mutta ei kuitenkaan tullut sitä
tehneeksi.
Koko olemusta värisyttävä huokaus pusertautui rinnasta.
Vihdoin hän nousi ja alkoi laahustaa takaisin maantielle. Maantiellä
ei sattunut ketään liikkumaan. Hän otti pyöränsä ruispellosta ja
pyörää vierellään taluttaen alkoi hiljalleen mennä pihaa kohti.
Siellä äiti juuri tuli ruokapuodista koura täynnään suolaisia
silakoita. Ensin hän hiukan nolostui kun näin sattui olla pihalla
juuri kun Lauri tulee kotiin, mutta sitten hänen kasvonsa saivat
rauhoittavaa ymmärtämystä osottavan ilmeen.
-- Isäsi meni hevosia hakemaan, kun Niilokin vasta äsken tuli kotiin,
toimitti hän Laurin edellä porstuaan mennen.
-- Tule nyt juomaan kahvia ensin!
Lauri meni.
Toisen kupillisen kaadettuaan ja pannun takaisin vietyään tuli äiti
ja asianalkain istui penkille Lauria vastapäätä.
-- Missä sinä nyt olet ollut? kysyi ihailun ja ihmettelyn väri
äänessään.
-- Missäkö ollut?
-- Niin -- -- kenellä?
Lauri kohotti päätään kesken juontiaan ja ihmeissään katsoi äitiin.
Vihdoin hän älysi mitä äiti tarkottaa ja häneltä pääsi ajatukseton
äännähdys. Sanaa sanomatta hän nousi ja meni pois tuvasta.
Porstuassa tuli Niilo vastaan jo arkipuvussa. Veljekset vain
altakulmain vilkasivat toisiinsa.
-- Äiti luuli että nyt minäkin olen ollut -- -- Ja vielä molemmat
pojat -- he he.
Ontosti nauraen alkoi Lauri etsiä arkivaatteitaan vinniltä.