Hän ei ollutkaan huomannut pitää silmällä muuta kuin sitä, että metsä
tulisi säännöllisen harvaksi. Ja niin oli jäänyt seisomaan sairaita
ja viallisia ja kuivalatvaisia puita, vieläpä susipuitakin. Tuossakin
tuollainen koivu, jossa on ainakin kahta syltä pitkät oksat, joilla
estää valon ympäristöltään. Ja tuo töppölatva kuusi, josta ei ikinä
tule muuta kuin maan varjostaja. Pitää nyt jo monta aarin alaa puun
taimista puhtaana.
Kaadetuista puista oli suurin osa suoria ja terveitä.
Tuhahtaen alkoi Lauri jälleen karsia. Isäkin tuli siihen. Katseli
seisomaan jääneitä puita ja katseli kaadetuita puita.
-- Eiköhän oteta ja tehdä valkea ja ruveta syömään. Sopii sitten
hakata loput, sanoi hetkisen katseltuaan ja meni jälleen omalle
hakkuupaikalleen, jossa alkoi kasata havuja ja teki tulen.
Kun valkea alkoi palaa, läksi Laurikin sinne. Hänen mieltään
taas painosti. Hän ei ymmärtänyt mitä isä tarkoitti loppujen
hakkaamisella, pystyyn jääneiden kaatamistako vai jo kaadettujen
karsimista ja hakkaamista. Kysyä hän ei voinut.
-- Onko sun vilu? kysyi isä, kun valkean ääressä kannoilla istuen
söivät kuivaa leipää ja kovaksi kylmettynyttä voita.
-- Ei, tyrkkäsi Lauri lyhyen vastauksen.
Häntä harmitti nolo hakkauksensa. Ja hiljaisesti hän päätti ettei
enää ole niin nolo, vaan tarkastaa jokaisen puun tyvestä latvaan
saakka.
Niin hän tekikin, kun jälleen alkoi puita kaataa. Mutta siinä tuli
päänvaivaa enemmän kuin hän oli ymmärtänyt odottaakaan. Mikä puu
milloinkin olisi kaadettava? Tuoko pitempi, mutta hoikempi, vai tuoko
paksumpi mutta lyhyempi? Tuoko, jonka latvapuolessa on mutka, vai
tuoko, joka on tyvestä loivasti kaaressa? Tuossa on juuri tukiksi
tuleva kuusi, jonka varjossa kasvaa neljä pienempää kuusta. Mikä nyt
on hakattava? Tuo yksi iso puuko, vaiko nuo neljä pienempää puuta?
Useampaankin kertaan hän kierteli ja katseli puuta ennenkuin uskalsi
päättää mitä tekee. Näki yhdessä yhden virheen, toisessa toisen ja
joutui aivan ymmälle. Teki hänen jo mieli kysyä isältäkin neuvoa,
mutta tiesihän sen mitä isä sanoo. Ja muualta ei tässä hädässä neuvoa
saa.
Lauri tuskaili ja lopulta alkoi hakata aivan umpimähkään.
Illalla kotiin lähdettäessä hän muuta asiaa tehden kiersi isän
hakkuupaikan kautta ja huomasi, että isä oli saanut rankoja paljoa
enemmän kuin hän -- oikein tuntuvasti enemmän.
Lauri ei voinut sille mitään, että hänen mielensä masentui.
Tällaistako se sitten onkin? Kun hän tätä metsänhakkuutakin ajatteli
ja kuvitteli, oli se niin selvää ja suoraa. Ja kuitenkaan siitä ei
tullut mitään. Ei karttunut rankoja eikä tullut muustakaan mitään.
Tällaistakohan se on kaiken muunkin kanssa? -- -- Tietysti se
samallaista on.
-- Eikökän maanviljelyksen neuvojana olisi parempi olla kuin
maanviljelijänä? Ei tarvitsisi muuta kuin sanoa muille mitä itse on
kirjoista oppinut. Opin käytäntöönpanon saisi jättää maanviljelijäin
asiaksi -- --
Hän vaistomaisesti tunsi, että tämä alkaa olla jo hyvin lähellä
isän ajatussuuntaa, sitä joka aamulla niin hänen mieltään kuohutti.
Hän pysäytti ajatuksensa. Hän ei tahtonut pitemmälle mennä tähän
suuntaan. Eikä yleensä mihinkään suuntaan. Koetti olla kokonaan
ajattelematta sitä asiaa ja kiinnitti huomionsa edellään kävelevään
isään.
Vasta nyt hän huomasi, että isän on selkä hieman köyryssä ja että hän
kävelee lyhyin, töksähtelevin askelin. Vasta nyt hän huomasi, että
isä alkaa jo olla vanha --.
Hänen tuli sääli isää, paljon kärsinyttä ja paljosta osattomaksi
jäänyttä vanhaa miestä.
Hän olisi sanonut isälle jonkun osanoton sanan, mutta ei keksinyt
sellaista. Ja niin tultiin kotiin ilman että olisi sanaa vaihdettu
koko matkalla.
Juuri kun he lopettelivat kahvin juontia, tuli Juuriston Mikin Sussu
tupaan.
-- Hyvää iltaa! tervehti Sussu, pannen painon ensimäisen sanan
viimeiselle tavulle.
-- Iltaa, vastasi emäntä. Käy istumaan!
Sussu meni istumaan. Oltiin hieman noloina -- kun Sussu juuri kahvin
aikana sattui tulemaan.
-- Siellä on oikein sievä ilma, sanoi isäntä samalla kun nousi pöydän
äärestä.
-- On -- sievä ilma siellä on, myönsi Sussu ja kerran puheen alkuun
päästyään jatkoi, emännälle puhuen: Minä läksin maksamaan sen maidon,
kun sattui olemaan rahaa sen verran. Kuinka paljoon se nyt nouseekaan?
-- Kuinkas kauan sitä onkaan haettu? emäntä sivumennen kysyi, vasikan
juotavia uuninpankon luona sekoitellessaan.
-- Ensimäisenä arkipäivänä Tapaninpäivän jälkeen sitä ensi kerran
haettiin ja siitä alkaen on haettu litra joka aamu, selitti Sussu.
-- Niin -- niinhän se taitaa olla, myönsi emäntä. Kuinkas monta
kertaa sitä sitten olisi haettu? Koetappas Lauri laskea almanakasta.
Lauri otti almanakan viililaudakon päästä ja laski.
-- Siinä olisi kaksikymmentä päivää.
-- Niin minäkin sen kotona laskin, sanoi Sussu. Eikös siitä tule
sitten kaksi markkaa, kun kymmenen penniä on joka päivältä?
-- Tulee, todisti Lauri.
-- Niin -- markassa on kymmenen kymmentä penniä ja kahdessa markassa
on kaksikymmentä kymmentä penniä, laski emäntä toinen käsi lantiolla
ja toisella vasikanjuotavan sekoituskapustaa heilautellen. Joo, niin
siitä tulee.
-- Niin se tulee, kaksi markkaa siitä tulee -- saahan sen nyt
vähemmälläkin lasketuksi, sanoi isäntä, otti piipun huuliltaan ja
sylkäsi takkaan.
-- No älä nyt sinä huoli -- kyllähän me tämän -- -- Mutta minä
muistelen, että yksi kerta on otettu puolitoista litraa, muisteli
emäntä.
-- Koskahan? -- Minä en muista sitä, ällistyi Sussu.
-- Se oli muistaakseni uudenvuodenaattona. Jassu silloin olikin
hakemassa. Siitä vain muistan, kun Jassu sanoi jotta keitetään
ryynipuuroa illalla, kohenteli emäntä Sussun muistia.
-- Kuinkahan kun en minä yhtään sitä muista! ihmetteli Sussu. Minä en
ottanut rahaakaan muuta kuin kaksi markkaa.
-- Etkös sinäkin muista kun Jassu tuossa muurin pielessä lämmitteli
käsiään ja sanoi että äiti pyysi, jotta jos saisi puolitoista litraa,
jotta illalla keitettäisiin ryynipuuroa, ja kun mä sanoinkin jotta
miksei sitä saa ja annoin puolitoista litraa? sanoi emäntä isännälle.
-- Kyllä sitä oli kerran sellaista puhetta. En niin sitä muista mikä
päivä hän oli, mutta oli sitä vain kerran sellaista puhetta, muisteli
isäntä.
-- Niin -- ja se oli uudenvuodenaattona, todisti emäntä.
-- Mikseikäs se niin olekin, en minä tahdo sitä valheeksi väittää,
vaikka en muistakaan, alistui Sussu. Mutta niinkuin jo sanoin, niin
ei minulla ole rahaa muuta kuin juuri kaksi markkaa.
-- No kyllä sen rahan aina ehtii, kun asia vain tulee selväksi,
puheli emäntä armahtavaisesti ja alkoi jälleen sekoitella vasikkain
juotavia.
Sussu antoi kaksimarkkasensa emännälle ja saatuaan luvan vast'edeskin
hakea maitoa alkoi pois lähtöä tehdä.
-- Olisi kahviakin tarvinnut antaa, mutta nuo miehet ehtivät juuri
tyhjentää pannun, hymyili emäntä.
-- Ei. -- Mitäs minun kahveistani. Join juuri kun kotoa lähdin.
Hyvästi nyt vain ja paljon kiitoksia!
Sussu meni.
Laurilla oli kaiken aikaa almanakka avoinna. Hän oli sitä lukevinaan.
Todellisuudessa hän kuitenkin vain katsoi siihen, ettei tarvitsisi
muualle katsoa.
Häntä hävetti tuo pitkällinen tilinteko viisipennisestä. Kun Sussu
oli mennyt, nousi hän äkkiä ja almanakan pöydälle viskaten sanoi:
-- Kuinka te kehtasitte!
-- Kehtasitte? Mitä? kysyi äiti.
-- Tuon yhden viisipennisen takia noin häväistä itsenne -- -- Lauri
ei saanut enempää sanotuksi.
-- Älä sinä ole aina niissä ihmeellisissä, viskasi äiti. Mistä tulisi
sullekin kaikki iltama- ja kalossirahat, jos tässä ruvettaisin viisiä
penniä ympäri maailman heittelemään.
-- Olkaa nyt hiljaa! huudahti isä kuin pelästynyt.
-- No mitäs kun -- sai äiti sanotuksi ja läksi navettaan.
Lauri jäi tyrmistyneenä seisomaan. Äidin ulosmenoa seuranneessa
hiljaisuudessa hänelle selvisi mitä oli nyt tehnyt.
Hän oli riidellyt äidin kanssa -- -- Oikein rumasti riidellyt oman
äitinsä kanssa. -- --
Hän katsahti isään. Hänen mielestään näytti isä sellaiselta kuin
olisi häntä haavoitettu.
Hän hyökkäsi ulos ja rupesi ammentamaan vettä navettaan.
Mikä hänet oikeastaan pani suuttumaan?
Tekikö hän väärin?
Ei hän voinut itseään väärinteosta syyttää, mutta ei hän tuntenut
oikeinkaan tehneensä. Se mitä hän sanoi, se oli pohjaltaan oikein,
-- siitä oli hän vakuutettu. Mutta tapa, jolla hän sen sanoi, se oli
väärä. Siinä hän teki väärin, kun sanoi sen sillä tavalla.
Ja särki kodin rauhan.
Vaikka särkynythän se on ollut jo ennenkin. Nyt sen särkyneisyys tuli
vain entistä selvemmäksi.
Mutta sittenkin -- -- Että hänen piti olla se, joka tämän
särkyneisyyden teki selväksi -- --!
Mutta eihän hän sellaista tarkoittanut! Eihän hän oikeastaan ollut
tarkoittanut millään tavalla äitiä loukata. Hänellä oli selvä tunne
että hän oli tähdännyt jonnekin edemmäksi. Mutta isku sattuikin
äitiin. Hänestä tuntui kuin olisi hänen takanaan ollut joku piiri,
joku maailma, joka häntä työnsi äitiä, tai ei oikeastaan äitiä, vaan
äidin takana olevaa toista maailmaa vastaan.
Nämä kaksi maailmaa ovat heidän kodissaan ja työntävät heitä toisiaan
vastaan. Hän tajusi sen aivan selvästi. Ja epäili, tulevatko ne
koskaan sulautumaan toisiinsa.