-- On välttämätöntä, sanoi äiti, että minua autat; on välttämätöntä,
että puhut hänen kanssaan, että annat hänen kuulla sinun mielipiteesi.
Sinä olet vanhin lapsi. Se on välttämätöntä, Giorgio.
Ja hän kertoi edelleen miehensä hairahduksista, hän paljasti edelleen
pojalle isän häpeällistä elämää. Tällä isällä oli rakastajatar:
kähertäjätär, joka ennen oli ollut perheen palveluksessa,
huonomaineinen ja mitä ahnein nainen; ja tätä naista ja hänen
äpäriään varten isä tuhlasi omaisuuttaan ja rahojaan, mistään muusta
välittämättä, laiminlyöden toimensa, laiminlyöden maatalouden,
myyden sadot mitä halvimpaan hintaan ensi tarjoojalle, ainoastaan
saadakseen rahaa; ja joskus meni niin pitkälle, että talosta puuttui
kaikkein välttämättömin; ja tuo isä kieltäytyi maksamasta nuoremmalle
tyttärelle, joka jo kauan oli ollut kihloissa, hänen myötäjäisiään.
Ja jokaiseen nuhteluun hän vastasi huutaen, parjaten ja joskus vielä
halpamaisin väkivaltaisuuksin. -- Sinä asut kaukana, sinä et tiedä,
missä helvetissä me elämme. Etkä voi kuvitella vähintäkään osaa siitä,
mitä me kärsimme... Mutta sinä olet lapsista vanhin. Sinun täytyy puhua
hänen kanssaan. Se on välttämätöntä, Giorgio, se on välttämätöntä.
Giorgio vaikeni, katseet maassa, ja ponnisteli tavattomasti
hillitäkseen kaikkien hermojensa toivotonta jännitystä tämän tuskan
edessä, joka hänelle oli paljastettu niin armottomasti. Oliko tämä
nainen siis hänen äitinsä? Tuo vääntynyt, katkera suu, joka lausuessaan
noita kovia sanoja niin kauheasti oli rumentunut, oliko se hänen
äitinsä suu? Näin siis viha ja suru olivat hänet muuttaneet!
Hän nosti silmänsä häntä katsellakseen, löytääkseen hänen kasvoistaan
hänen entisen lempeytensä jäljet. Kuinka lempeäksi hän aikoinaan oli
äitinsä huomannut! Mikä kaunis ja hellä olento hän ennen oli ollut! Ja
kuinka sydämellisesti hän poikana, nuorukaisena, oli häntä rakastanut!
Hän oli ollut pitkä ja solakka, Silveria rouva, valkoihoinen, melkein
vaaleatukkainen ja tummasilmäinen; ja koko hänen olemuksessaan oli
jalon syntyperän leima, sillä hän oli Spinan sukua, jonka vaakuna
yhdessä Aurispa suvun vaakunan kanssa oli kaiverrettu Santa Maria
Maggioren holvikaareen. Mikä helläsydäminen olento hän kerran oli
ollut! Miksi nyt niin muuttunut? -- Poika kärsi jokaisesta hänen
epäkauniista liikkeestään, jokaisesta kovasta sanasta, kaikista niistä
muutoksista, jotka raivoisa viha oli synnyttänyt hänen kasvoissaan; ja
hän kärsi siitä, että näki isänsä häpeän niin paljastettuna edessään,
siitä että näki kauhean kuilun, joka oli auennut noiden kahden olennon
eteen, joita sai kiittää olemassaolosta. Mistä olemassaolosta!
-- Ymmärrät, Giorgio? -- äiti yhä vaan ahdisteli häntä. -- Ponteva
asiaan puuttuminen sinun puoleltasi on välttämätön. Milloin tulet
puhumaan hänen kanssaan? Teehän päätös.
Giorgio käsitti; ja hän tunsi sisimpänsä kuin kammoksuvan väristyksen
järkyttämäksi; ja sisällään hän vastasi: -- Oi äiti, vaadi minulta
kaikkea, vaadi minulta mitä kauhein uhraus, mutta säästä minulta tämä
askel, älä pakoita minua tähän uhkapeliin. Minä olen pelkuri. -- Hänen
olemuksensa juurista nousi voittamaton inho ajatellessaan, että hänen
täytyisi astua isänsä eteen, ajatellessaan, että hänen täytyisi panna
toimeen voiman ja tahdonilmauksen teko. Hän olisi ennemmin antanut
hakata poikki kätensä.
Ääni verhottuna hän vastasi:
-- Hyvä äiti. Minä tulen puhumaan hänen kanssaan. Tulen löytämään
sopivan hetken.
Hän syleili äitiään ja suuteli häntä poskille, ikäänkuin vaieten
pyytäen häneltä valettaan anteeksi. Sillä itsekseen hän oli selvillä
tästä: en tule löytämään sopivaa hetkeä, enkä tule hänen kanssaan
puhumaan. --
He jäivät ikkunan ääreen. Äiti aukaisi ikkunan ja sanoi:
-- Ennen pitkää tulevat kantamaan pois Don Defendente Sciolin.
He asettuivat vieretysten. Taivasta katsellen äiti sanoi:
-- Millainen päivä!
Guardiagrele, tuo kivinen kaupunki, hohti toukokuun kuulakassa valossa.
Raikas tuuli heilutti ruohokorsia räystäiden halkeamissa. Kaikista
Santa Maria Maggiore'n halkeamista pisti esiin eräänlaisia pieniä
kasveja, joita peittivät lukemattomat punasinervät kukat. Näin tuo
ikivanha tuomiokirkko marmoristen ja elävien kukkien verhoamana kohosi
taivaansinisille ilmoille.
Giorgio ajatteli: -- En tule enää näkemään Ippolitaa. Minulla on synkkä
aavistus. Tiedän, että viiden tai kuuden päivän kuluttua matkustan
täältä pois, hakemaan tuota unelmiemme hiljaista tyyssijaa; ja samalla
tiedän, että ryhdyn johonkin hyödyttömään, etten tule saavuttamaan
mitään, että outo este on asettuva tielleni. Kuinka omituista ja
epämääräistä on se, mitä tunnen! En tiedä miten lie, mutta joku ääni
sisälläni sanoo, että kaikki lähestyy loppuansa. -- Ja hän ajatteli
edelleen: -- Ippolita ei minulle kirjoita. Täälläoloni aikana hän on
kaksi kertaa lähettänyt minulle lyhyen sähkösanoman; Pallanzasta ja
Bellagiosta. Hän ei koskaan ole minusta tuntunut olleen niin kaukana.
Tänä hetkenä kenties joku toinen mies häntä miellyttää. Saattaako
rakkaus yhtäkkiä paeta naisen sydämestä? Niin, sisäisen elämän
maailmassa kaikki on mahdollista. Hänen sydämensä on väsynyt. Ehkä
hän Albanossa muistojen lämmittämänä antoi minulle viimeiset hellät
sydämensykintänsä. Ja minä olen pettynyt! Jos osaa erityisiä seikkoja
katsella niiden ihanteellisessa valossa, on niissä, riippumatta
ulkonaisesta muodostaan, sisällä piilevänä selvä merkitys. No niin, kun
ajatuksissani tarkastan kaikkia niitä pikku seikkoja, jotka muodostivat
elämämme Albanossa, on niillä selvä merkityksensä, varma leimansa: ne
tietävät _lopun_ lähestymistä. Saapuessamme pitkänperjantain iltana
Rooman asemalle ja erotessamme, ja kun hän vaunuineen katosi sumuihin,
olihan minulla silloin se tunne, että ainaiseksi auttamattomasti olin
hänet menettänyt. Olihan minulla järkähtämättömästi _lopun_ tuntemus!
Hänen mielikuvituksestaan sukelsi taas esiin se ele, jolla Ippolita oli
verhonnut heidän viimeisen suudelmansa. Ja kuitenkin aurinko, taivaan
sini, kukat, kaikki iloiset seikat kuiskasivat hänelle ainoastaan yhtä
seikkaa: -- Ilman häntä elämä on mahdoton!
Sinä hetkenä sanoi äiti, kumartuen ulos ikkunasta ja katsoen
tuomiokirkon ovelle: -- He tulevat ulos.
Ruumissaatto kirkollisine arvo-merkkeineen astui kirkosta. Arkkua
kantoi hartioillaan neljä mustan kaapun peittämää miestä. Kaksi
niinikään kaapun verhoamaa pitkää saattaja-riviä seurasi kantaen
palavia vahakynttilöitä.
Kahdesta kaapussa olevasta reiästä ei nähnyt muuta kuin silmät.
Tuulessa läähättivät ajoittain tuskin näkyvät pienet kynttiläliekit;
muutamat niistä sammuivat; ja kuumaa vahaa itkien kynttilät sulivat
loppuun. Jokaisella kaapun verhoamalla oli sivullaan avojalkainen
lapsi, joka kokosi sulavan vahan molempiin pivoihin.
Kun koko jono oli ehtinyt astua kadulle, alkoi soittokunta,
punapukuinen, valkosulilla koristettu, kaiuttaa surumarssia.
Ruumisarkun kantajat noudattivat astuessaan soiton tahtia.
Vaskisoittimet loistivat päivänpaisteessa.
Giorgio ajatteli: kuinka surullisen naurettava kunnianosoitus seuraa
ihmistä hänen viimeiseen leposijaansa! Hän näki itsensä lepäävänä
ruumisarkussa, lautoihin suljettuna, verhottujen miesten kantamana,
soihtujen ja noiden kauheiden puhallussoittimien seuraamana. Tämä
kuvittelu täytti hänen mielensä inholla. Sitten vetivät hänen huomionsa
puoleensa nuo ryysyiset lapset, jotka vaivaloisesti ja hieman
kumarassa, epätasaisin askelin ja silmät tarkkaavasti tuijottaen
loimuaviin liekkeihin, kokosivat alas tipahtelevaa vahaa.
-- Don Defendente parka! -- mutisi äiti, nähdessään jonon poistuvan.
Sitten hän väsyneenä lisäsi, ikäänkuin olisi puhunut itsekseen, eikä
pojalleen.
-- Mutta miksi sanon parka! Hän on käynyt sisälle rauhaan; ja me jäämme
tänne matoiseen maailmaan kärsimään.
Poika katsoi häneen. Heidän katseensa kohtasivat toisensa; ja äiti
hymyili hänelle, mutta hänen hymynsä oli niin heikko, ettei yksikään
hänen kasvonsa piirre liikkunut. Se oli kuin ohuen, tuskin huomattavan
harson siirtyminen noiden kasvojen yli, joissa yhä viipyi surullisuuden
leima. Ja tämä heikko välkähdys muuttui pojan silmissä äkilliseksi,
voimakkaaksi valoksi; sillä hän näki, näki nyt vasta täydellisesti
tuskan parantamattoman tuhotyön äidin kasvoissa.
Rajun hellyyden puuska paisutti hänen rintaansa sen hirvittävän
ilmestyksen edessä, jonka tuo hymy hänelle paljasti. Äiti, hänen
äitinsä, ei enää voinut hymyillä muuten kuin tuolla tavoin, yksinomaan
tuolla tavoin! Kärsimyksen jäljet olivat poistamattomasti painuneet
noihin rakkaisiin kasvoihin, joiden hän niin usein oli nähnyt hyvyyttä
uhkuen kumartuvan hänen ylitseen taudin ja huolen vallitessa. Äiti,
hänen äitinsä, riutui vähitellen, kului päivä päivältä, lähestyi
hautaa, auttamattomasti. Ja hän ei aikaisemmin, kun äiti purki
tuskaansa, ollut kärsinyt hänen tuskansa tähden, vaan loukatusta
itsekkäisyydestä, siitä holhouksesta, jonka äidinsurun raivokas purkaus
oli hänen sairaille hermoilleen asettanut.
-- Oi, äiti! hän soperteli, kyynelten tukehuttamana, tarttuen hänen
molempiin käsiinsä ja vetäen hänet takaisin huoneeseen.
-- Giorgio, mikä sinun on? Poikani, mikä sinun on? huusi äiti
pelästyneenä, nähdessään hänen kasvonsa kokonaan kyynelten
kostuttamina. -- Sano minulle, mikä sinun on.
Oi, tuo oli se rakas ääni, tuo ainoa unhoittumaton ääni, joka tunki
hänen sielunsa pohjaan. Se oli tuo lohduttava, anteeksiantava, neuvova
ääni, täynnä ääretöntä hyvyyttä, ääni, jota hän oli kuunnellut
synkimpinä päivinään; se ääni se oli! Vihdoin hän jälleen tunsi tuon
entisaikojen olennon, tuon ihaillun olennon.
-- Oi, äiti, äiti.
Nyyhkyttäen hän sulki hänet syliinsä, kasteli häntä kuumilla
kyynelillään ja suuteli tajuiltansa ollen hänen poskiaan, silmiään ja
otsaansa.
-- Äiti parkani!
Hän pani hänet istumaan, polvistui hänen eteensä; hän katseli häntä
kauan, ikäänkuin nyt vasta pitkistä ajoista hänet taas olisi nähnyt.
Suu suonenvedon tapaisesti vääntyneenä, ja vaivoin tukahuttaen
nyyhkytyksen, joka kuristi kokoon hänen kulkkunsa, hän kysyi:
-- Olenko sinua hyvin suuresti pahoittanut?
Hän pyyhki Giorgion kyynelet ja silitti hänen hiuksiansa. Nyyhkytysten
keskeyttämällä äänellä hän sanoi:
-- Ei, ei, Giorgio. Sinä et saa olla suruissasi, sinä et saa kärsiä...
Jumala on pitänyt sinua kaukana tästä talosta. Sinä et saa kärsiä. Koko
elinaikani, sinun syntymästäsi alkaen, olen aina koettanut säästää
sinulta joka huolen, joka surun, joka uhrauksen. Ja tällä kertaa en
ole voinut vaieta! Minun olisi pitänyt vaieta, olla sinulle mitään
sanomatta. Anna minulle anteeksi, Giorgio. En ajatellut, että sinua
niin pahoittaisin. Älä itke, minä pyydän! Älä enää itke! Pyydän sinua,
Giorgio... En voi nähdä sinun itkevän.
Hän oli vähällä menettää tasapainonsa, hän ei kauempaa voinut sietää
tuskaansa.
-- Katsohan -- sanoi Giorgio -- en enää itke.
Hän laski päänsä äidin polvelle; hän jäi pitkäksi aikaa siihen äidin
hyväilevän käden alaiseksi; hän rauhoittui. Aika ajoin pudisti häntä
vielä nyyhkytys. Kaukaiset huolet lapsuudenajoilta kulkivat hänen
henkensä ohi epämääräisen tunteen muodossa. Hän kuuli pääskyjen
visertelevän, saksien teroittajan rattaan surinan, ihmisten kadulla
puhuvan; hyvin tunnettuja ääniä, joita hän ennen iltapäivinä oli
kuullut; ääniä, jotka tuottivat hänelle ahdistusta. Jonkunlainen
häälyvä epävarmuus seurasi äskeistä puuskausta; mutta kun Ippolitan
kuva sukelsi esiin, joutui koko hänen sisäinen elämänsä taas niin
rajusti kuohuksiin, että äidin polvilla lepäävä poika päästi huokauksen
äitiä kohti.
Äiti kumartui alas hänen puoleensa ja sanoi:
-- Mikä huokaus!
Giorgio hymyili hänelle silmät ummessa; mutta ääretön alakuloisuus
kouristi hänet, lohduton väsymys, toivoton tarve viipymättä väistyä
pois taistelusta.
Samoin kuin lämpö pakenee kuolleesta ruumiista, pakeni hänestä
vähitellen kiintymys elämään. Siitä hellästä mielenliikutuksesta, jota
hän äsken oli tuntenut, ei jäänyt mitään jälelle; äiti muuttui hänestä
taas oudoksi olennoksi. -- Mitä hän saattoikaan häntä varten tehdä?
Pelastaako hänet? Antaa hänelle takaisin rauhan? Antaa hänelle jälleen
terveyden ja ilon? Eikö tuho ollut parantamaton? Eikö hänen elämänsä
jo ollut ainiaaksi myrkytetty? -- Äiti ei enää voinut tarjota hänelle
mitään tyyssijaa, kuten lapsuudessa, kuten entisaikoina. Äiti ei voinut
häntä ymmärtää, lohduttaa, tehdä terveeksi. Liian erilaiset olivat
heidän mielipiteensä, liian erilainen oli heidän elämänsä. Äiti ei siis
saattanut hänelle tarjota muuta, kuin oman kärsimyksensä näyn.
Giorgio nousi, suuteli häntä, läksi hänen luotaan, poistui, kiipesi
ylös huoneustoonsa ja meni ulos parvekkeelle. Majella näytti
ruusunpunaiselta iltavalaistuksessa. Se kohosi suunnattoman suurena
pehmeine ääriviivoineen vihertävälle taivaalle. Pääskyjen huumaavat
huudot jotka leikkelivät ilmaa, työnsivät hänet pois; hän heittaysi
vuoteelleen.
Leväten selällään hän ajatteli: -- Minä siis elän, mina hengitän.
Mika on elämäni sisällys? Millaisten voimien mielivallan, minkä
lakien pakon alainen se on? En ole itseni herra, pakenen itseäni.
Se tunne, mikä minulla on olemassaolostani on sen tunteen kaltainen
joka olisi henkilöllä, joka on tuomittu seisomaan alati horjuvalla
ja vaaranalaisella pohjalla ja joka alinomaan huomaisi, että häneltä
puuttuu vahva alusta mille jalkansa asettaisi. Olen alati täynnä
tuskaa; mutta tuskanikin on epämääräinen. En tiedä onko se sitä tuskaa,
jota tuntee pakolainen, minkä kintereillä takaa-ajaja on, vai sen
takaa-ajajan tuskaa, joka tavoittelee pakenijaa eikä häntä koskaan
saavuta. Ehkä se on kumpaakin.
Pääskyt visertelivät ja lentivät parvina kuin mustat nuolet
edestakaisin parvekkeen nelikulmio-aukon ohi.
-- Mikä minulta puuttuu? Mikä vika on henkisessä rakenteessani? Mikä on
hervottomuuteni syy? Minulla on polttava elämän ikävä, tarve tasaisesti
kehittää kaikki voimani, tuntea itseäni sopusointuiseksi ihmiseksi.
Ja sen sijaan riudun päivä päivältä -- joka päivä elämä pakenee minua
lukemattomista näkymättömistä aukoista, ja minä olen kuin puoleksi
tyhjentynyt rakko, joka huljutetun nesteen jokaisesta liikkeestä
saa uuden irvimuodon. Voimani eivät tuota minulle muuta hyötyä kuin
että ylen vaivaloisesti kuljettavat minulle muutamia tomuhiukkeita,
joihin mielikuvitukseni luo suunnattoman suuren kivimöhkäleen
painon. Alinomainen revinneisyys häiritsee kaikkia ajatuksiani ja
saattaa ne tehottomiksi. Mikä minulta puuttuu? Kenellä on siis tuo
osa olennostani, joka on ulkopuolella tajuntaani, ja joka kuitenkin
on minulle välttämätön, jotta voisin edelleen elää? Vai onko tuo
olemukseni osa jo kuollut, ja voinko minä liittyä siihen jälleen vasta
kuollessani? Niin on. Kuolema todella minua houkuttelee.
Santa Maria Maggioren kellot soivat iltamessuun. Giorgio näki hengissä
jälleen ruumissaaton ja kaapuun verhotut; ja nuo repaleiset lapset,
jotka vaivaloisesti ja hieman kumarassa, häälyvin askelin ja silmät
tarkkaavasti tuijoittaen loimuaviin liekkeihin, kokosivat sulanutta
vahaa.
Nämä lapset hän kauan muisti. Kirjoittaessaan myöhemmin lemmitylleen,
hän kehitti sitä salaista symboolia, jota kuvia tavoitteleva henkensä
himmeästi oli tajunnut. "Yksi noista lapsista, joka oli laiha ja
kellervä, nojasi toisella kädellään kainalosauvaan ja kokosi toisella
vahaa, laahustellen eteenpäin erään kaapuun verhotun vieressä, joka
piti vahasoihtua raa'an suuressa kourassaan. Näen heidät molemmat
vielä; enkä koskaan tule heitä unhoittamaan. Kenties on minussa jotain,
mikä saattaa minut tuon lapsen kaltaiseksi. Todellinen elämäni on
erään salaperäisen, tuntemattoman voiman vallassa, joka sulkee sen
rautakouraansa; ja minä näen sen menehtyvän ja laahustelen vallan
lähelle ja ponnistelen kootakseni ainakin pienen osan siitä. Ja joka
pisara polttaa poloista kättäni." --