Huhtikuun loppupäivinä Ippolita matkusti Milanoon, minne sisarensa,
jonka anoppi oli kuollut, oli hänet kutsunut. Giorgion oli niinikään
määrä lähteä matkaan tuntematonta maata etsimään. Ja toukokuun
keskivaiheilla he aikoivat taas kohdata toisensa.
Mutta juuri noina päivinä Giorgio oli saanut äidiltään kirjeen täynnä
tuskallisia sanomia, melkein epätoivoa. Eikä hän enää voinut kauemmaksi
lykätä paluutaan synnyinkotiinsa.
Kun hänelle oli selvinnyt, että hänen viipymättä oli rientäminen sinne,
missä todellinen murhe vallitsi, täytti hänet synkkä ahdistus, joka
vähitellen syrjäytti alkuperäisen lapsenrakkauden ja hänessä kiihtyi
katkeruus, joka kärjistymistään kärjistyi, mikäli tulevan taistelun
kuvat hänen tietoisuudessaan kävivät selvemmiksi ja taajemmiksi ja
mikäli suvaitsemattoman itsekkäisyyden ääni hänen sisällään kaikui
vaativaisempana. Ja tämä katkeruus kävi niin kiivaaksi, että se ennen
pitkää hallitsi kaikkea ja sai lisäravintoa matkallelähdön vastuksista
ja eron tuottamasta surusta.
Jäähyväishetki oli tuskallisempi kuin koskaan ennen. Giorgio oli mitä
kiihoittuneimman mielenherkkyyden tilassa. Kaikki hänen hermonsa
olivat jännittyneet ja pitivät häntä alituisen levottomuuden tilassa.
Hän ei näyttänyt uskovan tulevaan paljoa lupaavaan onneen ja rauhaan.
Sanoessaan hänelle hyvästi, Ippolita kysyi:
-- Näemmeköhän toisemme jälleen?
Suudellessaan kynnyksellä hänen huuliaan viimeisen kerran, Giorgio
huomasi, miten Ippolita peitti tämän suudelman mustalla harsolla; ja
tämä mitätön seikka kiusasi häntä sisäisesti ja paisui suunnattomaksi
hänen mielikuvituksessaan kuin synkkä aavistus.
Saapuessaan Guardiagreleen, synnyinkaupunkiinsa ja kotiinsa, hän oli
niin rasittunut, että lapsen tavoin itki syleillessään äitiään. Mutta
ei tämä syleily eivätkä nämä kyynelet tuottaneet hänelle helpoitusta.
Hänestä tuntui, kuin olisi hän synnyinkodissaan ollut vieras; hänestä
tuntui, kuin olisi liikkunut keskellä perhettä, joka oli hänelle outo.
Tuo omituinen irtautumisen tunne, jota jo aikaisemmin oli kokenut
sukulaisiinsa nähden, esiintyi nyt voimakkaampana ja tukalampana.
Tuhannet arkipäivän pikkuseikat kiihoittivat ja loukkasivat häntä.
Muutamat vaitiolot päivällisen tai illallisen kestäessä, jolloin
veitset ja haarukat kalisivat, olivat hänelle sietämättömät. Eräät
hänen hienostuneista tavoistaan saivat noissa tilaisuuksissa ankaran
kosketuksen, rajun kolhauksen. Tuo eripuraisuuden, vihamielisyyden,
sotaisuuden ilmakehä, joka liiteli hänen synnyinkotinsa yli, riisti
häneltä hengityksen.
Äiti oli vielä hänen tulonsa iltana kutsunut hänet syrjään, kertoakseen
hänelle kaikki surunsa, kaikki kärsimyksensä, kaikki huolensa ja
mainitakseen hänelle kaikki puolisonsa irstailut ja ruokottomuudet. Hän
oli kyynelsilmin katsonut poikaansa ja vihasta värähtelevällä äänellä
huutanut:
-- Isäsi on halpamainen mies!
Ja hänen silmäluomensa olivat hieman turvottuneet ja paljosta
itkemisestä punettuneet; hänen poskensa olivat näivettyneet, ja koko
hänen olemuksessaan ilmenivät pitkällisen kärsimyksen jäljet.
-- Hän on halpamainen mies! Hän on halpamainen mies!
Kun Giorgio kiipesi huoneisiinsa yläkerrassa, oli hänellä vielä tämän
äänen kaiku korvissaan, näki hän vielä äitinsä ryhdin ja kuuli vielä
syytökset, toisen toisensa jälkeen, nuo häpeälliset syytökset sitä
miestä kohtaan, jonka verta virtasi hänen suonissaan. Hänen sydämensä
paisui, niin että hän luuli siihen tuiki menehtyvänsä. Mutta äkkiä
etäällä olevan lemmittynsä raju ikävöiminen antoi hänen ajatuksilleen
toisen suunnan; ja hän tunsi, ettei ollut kiitollinen äidilleen siitä,
että hän hänelle oli paljastanut niin paljon kurjuutta; hänestä olisi
ollut parempi olla mitään tietämättä, olla mitään muuta ajattelematta,
kuin rakkauttaan, olla mistään muusta kärsimättä, kuin rakkaudestaan.
Hän astui huoneisiinsa ja sulkeutui sinne. Toukokuun kuutamo kuvastui
parvekkeiden ikkunoihin. Ja hän aukaisi ne, tuntien voimakasta
tarvetta hengittää yöilmaa. Hän nojasi rautaristikkoon ja joi pitkin
siemauksin öistä virkeyttä. Ääretön rauha vallitsi alhaalla laaksossa;
ja Majella-huippu, vielä häikäisevän valkoisena lumipeitossaan,
näytti yksinkertaisine ja juhlallisine viivoineen avartavan taivasta.
Guardiagrele uinaili valkean karjalauman tavoin Santa Maria Maggioren
ympärillä. Yhtä ainoata naapuritalon ikkunaa valaisi keltainen hohde.
Giorgio unhoitti tuoreen haavansa. Yön kauneuden edessä hänellä oli
yksi ainoa ajatus: se yö, joka on, _menee hukkaan_ onnelta.
Hän kuunteli. Hiljaisuudessa tunki läheisestä tallista hevosen
kavioiden kopina hänen korviinsa; sitten hiljainen kulkusten kilinä.
Hän katseli valaistua ikkunaa; ja hän näki tuossa valoisassa
nelikulmiossa häälyviä ohi liitäviä varjoja, kuin sellaisten
henkilöiden varjoja, jotka liikkuivat sisällä. Hän kuunteli. Hän luuli
kuulevansa ovelta heikkoa kolkutusta. Epäröiden hän meni avaamaan.
Se oli Gioconda täti.
-- Unhoitatko minut? hän sanoi sisään astuessaan ja syleillessään
Giorgiota.
Giorgio ei ollut saapuessaan häntä nähnyt ja oli todella hänet tällä
kertaa unhoittanut. Hän pyysi anteeksi. Hän tarttui tätinsä käteen,
pyysi häntä istumaan ja puhui hänen kanssaan hellä sävy äänessä.
Gioconda oli hänen isänsä vanhempi sisar, kuusikymmenvuotias. Hän
ontui erään kaatumisen jälkeen; ja hän oli hiukan lihava, mutta
sairaalloisen, näivettyneen, verettömän lihava. Hän harrasti yksinomaan
uskonnollisia asioita ja asui talon yläkerran syrjäisessä huoneessa,
melkein kokonaan erillä perheestä, laiminlyötynä, kenenkään hellimänä,
heikkomielisen tavoin kohdeltuna. Hänen maailmansa muodostivat
pyhimyskuvat, pyhäinjäännökset, vertauskuvat. Hänen ainoana toimenaan
olivat uskonnollisten menojen noudattaminen, häipyminen rukousten
yksitoikkoiseen hämärään ja niiden kidutusten kertominen, jonka
hänelle tuottivat herkutteluhimonsa. Sillä hän oli perso makeisille
ja inhosi kaikkea muuta ruokaa. Hän piti Giorgiosta, hänellä kun oli
tapana kotona käydessään tuoda hänelle laatikko makeisia ja pullo
ruusu-likööriä.
-- Siis -- hän sanoi soperrellen melkein hampaattomien leukojensa
välillä -- sinä siis olet palannut kotia... oi... sinä olet palannut...
Hän katsoi Giorgioon hieman tylsämielisesti, eikä tietänyt sen enempää
sanoa; mutta hänen silmistään hohti selvä odotus. Ja huolimatta
vastenmielisyydestä, jota hänen hengityksensä Giorgiossa herätti,
tämä tunsi sydämensä kutistuvan kokoon huolestuneesta säälistä. "Tämä
kurja olento", hän ajatteli "joka on vajonnut inhimillisen alennuksen
alimmalle portaalle, tämä köyhä, makeisille perso rukoilija-sisar on
minun sukuani!"
-- Siis,... toisti täti ilmeisen ahdistuksen valtaamana; ja hänen
silmänsä kävivät melkein liian uskaliaiksi.
-- Voi, Gioconda täti, suo anteeksi! sanoi Giorgio vihdoin tuskallisen
väkinäisesti. Tällä kertaa olen unhoittanut makeiset.
Vanhan naisen kasvot muuttuivat, kuin olisi hän ollut vähällä pyörtyä.
Hänen silmänsä sammuivat. Hän soperteli:
-- Se ei tee mitään...
-- Mutta huomenna minä niitä ostan, lisäsi Giorgio, sydän
kouristuksissa, häntä lohduttaakseen. Minä ostan sinulle niitä; ja
sitten tulen kirjoittamaan...
Vanhus elpyi jälleen. Hyvin kiireisesti hän sanoi:
-- Tiedätkö, Ursula-luostarin luota voit ostaa makeisia.
Sitten seurasi vaitiolo, jonka kestäessä hän epäilemättä edeltäpäin
hengissä nautti huomispäivän suloutta, sillä hänen hampaattomasta
suustaan kuuli vähäistä maiskutusta, kuin olisi hän nielaissut liikaa
sylkeä; ja hän virkkoi:
-- Giorgio parka!... Jospa minulla ei olisi Giorgiotani! Näetkö,
mitä tässä talossa tapahtuu? Taivaan rangaistus... Mene katsomaan
kukkaruukkuja parvekkeelle. Minä, minä olen aina niitä kastellut. Olen
aina ajatellut Giorgiota. Ennen oli minulla Demetrio. Nyt olet sinä
minun ainoa turvani.
Hän nousi, tarttui veljenpoikaansa kädestä ja vei hänet ikkunan
ääreen; hän osoitti hänelle hyvin hoidettuja kukkaruukkuja, noukki
bergamotti-lehden ja ojensi sen hänelle. Hän kumartui koettelemaan,
oliko multa kuivaa; sitten hän sanoi:
-- Odota.
-- Minne menet, Gioconda täti?
-- Odota.
Ontuen hän poistui huoneesta. Kotvaa myöhemmin hän palasi ja kantoi
ylen vaivaloisesti täytettyä ruiskukannua.
-- Mutta miksi teet tuota? Miksi vaivaudut?
-- Kukkaruukut tarvitsevat vettä; ellen minä sitä ajattele, kuka sitä
ajattelee?
Hän kasteli ruukkuja. Hän huohotti raskaasti; ja tuon vanhan naisen
poven käheä korina raateli nuoren miehen sydäntä.
Hän otti kannun hänen kädestään ja sanoi:
-- Nyt jo riittää.
He jäivät parvekkeelle, ja vesi tippui hiljaa liristen ruukuista
kadulle.
-- Kenen on tuo valaistu ikkuna? -- kysyi Giorgio katkaistakseen
äänettömyyden.
-- Oi, vastasi vanhus, -- Don Defendente Scioli on kuolemaisillaan.
Molemmat näkivät tuossa keltavaloisessa nelikulmiossa varjojen
liikkuvan. Kylmässä yöilmassa vanha nainen alkoi väristä.
-- Pane maata, Gioconda täti.
Hän tahtoi saattaa hänet hänen huoneeseensa ylimmässä kerroksessa.
Eräässä käytävässä he kohtasivat jotakin, joka vaivaloisesti liikkui
permannolla. Se oli kilpikonna. Vanhus pysähtyi ja sanoi:
-- Se on sinun ikäisesi: kaksikymmentäviisi vuotta. Nyt se ontuu kuin
minä. Isäsi kerran potkaisi...
Giorgion mieleen muistuivat ehdottomasti Giovanna tädin turturi-kyyhky
ja muutamat Albanossa vietetyt hetket.
He saapuivat kynnykselle. Inhoittava haju, taudin ja likaisuuden
löyhkä tunki vastaan sisältä. Lampun heikossa valossa näki madonnan
ja ristiinnaulitunkuvilla peitetyt seinät, repaleisen vaatesuojuksen,
nojatuolin, josta rautarunko ja tappurat pilkistivät esiin.
-- Tahdotko tulla sisälle?
-- En, Gioconda täti. Mene levolle.
Hyvin nopeasti täti juoksi sisälle huoneeseensa ja palasi heti kädessä
pieni tötterö, jonka Giorgion edessä aukaisi, ja josta ravisti vähän
hienoa sokeria pivoonsa.
-- Näetkö? Minulla ei enää ole muuta kuin tämä pieni jäännös.
-- Huomenna, huomenna, täti... Mene nyt levolle. Hyvää yötä.
Giorgio ei voinut sitä kauempaa kestää ja jätti hänet täynnä inhoa ja
sydän raskaana. Uudelleen hän astui parvekkeelle.
Täysi kuu kumoitti keskellä taivasta. Majella kohosi liikkumattomana
ja jäisen kylmänä kuin joku niistä kuun vuorista, jotka kaukoputki
lähentelee ihmissilmään. Guardiagrele nukkui. Bergamotit tuoksuivat.
-- Ippolita! Ippolita! Koko hänen sielunsa ikävöi lemmittyä ja valitti,
huutaen tänä ylimmän tuskan hetkenä apua. -- Ippolita.
Äkkiä kaikui hiljaisuudessa huuto; se tuli valaistusta ikkunasta päin!
Se oli naisen huuto. Sitä seurasivat toiset huudot, sitten lakkaamaton
nyyhkytys, joka paisui ja hiljeni kuin laulun loppu. Kuolonkamppaus oli
ohi. Muuan henki upposi kuolonomaiseen ja hiljaiseen yöhön.