Sama paikka. — Aivan pimeä. Isännöitsijän akkunasta tuikkivat valot.
Pekkanen, Naulanen ja Alasinen tulevat.
_Pekkanen_: Tässä nyt seisomme... Yö on yllä ja alla nurmi. Taivas on
kattonamme, valju, tummajuovainen taivas... kotinamme maantie, kylmä ja
pimeä maantie... Tämä on palkka, jonka taistelustamme saimme, tämä on
vaivojemme, kärsimystemme ja toiveittemme tulos!
_Naulanen_: Todellakin kaunis palkka! Pienet olivat vaatimuksemme, emme
paljoa toivoneet... sitäkään ei meille annettu: kaikki ryöstettiin!
Olemme osattomia olentoja! Mitä teemmekään elämässä? Miksi onkaan meitä
kärsimään ja taistelemaan luotu?
_Pekkanen_: Sitä olen minäkin useasti ajatellut. Näinä viime hetkinä
olen koko elämää kironnut... olen kironnut isääni, joka minulle
elämän antoi, ja äitiäni soimannut, joka minut synnytti... Haa! Eikö
vimmastuisi mies eläessään tällaista elämää! Tämähän on alituista
kuolemankamppailua, alituista taivaltamista yöllisessä alhossa...
Miten paljoa parempi olisi ollut, jos jo lapsena, pienoisena
piimäsuuna, olisin pois saanut nukahtaa!
_Alasinen_: Veikkoseni, ajattelettepa synkkiä ajatuksia.... Älkää,
älkää, hyvät miehet sentään tuollaiseen toivottomuuteen langetko!
_Pekkanen_: Voisimmeko muuta tehdä!
_Naulanen_: Eikö kyllin ole pimeyttä ympärillämme!
_Alasinen_: Totta kyllä: me olemme tappiolle joutuneet; me olemme
pelimme pelanneet käytetyillä korteilla; me olemme työpaikkamme
menettäneet, ja maantielle on meidät asunnoistamme ajettu... Kyllin
on syytä, kyliin on syytä itkeä ja valittaa. Mutta ainoastaan naiset
tekevät niin... Itkut kuuluvat akoille. Muistakaamme, että miehiä me
olemme; muistakaamme, että kannamme housuja jaloissamme! Senpätähden
seisokaamme vaappumatta, vaikkakin ympärillämme myrskyt mylvivinä
riehuisivat, ja maa ja taivas tulta iskisivät... Emmehän sitäpaitsi
vielä ole kaikkea menettäneet...
_Pekkanen_ (Pilkallisesti): Mitä on jälellä?
_Alasinen_: Henki.
_Pekkanen_: Kurja henki!
_Alasinen_: Ja tulevaisuuden toivo.
_Pekkanen_: Ei mitään tulevaisuuden toivoa! Toivottomuutta ainoastaan...
_Naulanen_: 'Hämärää ja himmeätä... Onpa kuin koko elämä olisi
kuollutta! Tuntuupa kuin koko maailma olisi erämaa, suuri ja suunnaton
erämaa vailla varjoisia keitaita, vailla lähteiden hymyilevää hopeaa...
Mielisinpä kuolla tällä hetkellä!
_Pekkanen_: Samoin minäkin. Kulkiessani äsken tuosta puistikon ohitse
ja katsellessani yön pimeydessä huojuvia puita, tuli kummallisia
aatoksia aivoihini... Ajattelin kuolemaa... Totta tosiaan: eipä paljoa
puuttunut, ett'en narua kiertänyt kaulani ympäri ja...
_Alasinen_ (Keskeyttää hänet): No, no, veikkoseni! Ei tyhmyyksiä
milloinkaan...
_Pekkanen_: Tyhmyyksiä! Niinkö? Luulenpa, ett'ei kovinkaan suuri
tyhmyys olisi tästä maailmasta erkautua... Sanotaanhan, että kuoleman
jälkeen alkaa uusi elämä, entistä valoisampi ja kauniimpi... Minä tosin
en sitä usko, mutta...
_Alasinen_: Kuulehan nyt! Minulla on parisen sanaa sanottavana...
_Pekkanen_: Olen kuuleva sinua.
_Alasinen_: Tämä asia koskee teitä molempia... En voi mitenkään
ymmärtää, miten olette voineet näin äärettömästi lannistua: mehän
olimme lakon alkaessa innokkaimpia miehiä. Muitakin me rohkaisimme...
nyt ei teillä ole enää toivon haamettakaan jälellä...
_Pekkanen_: Silloin uskoimme varmasti lopulliseen voittoon... se
meitä rohkaisi. Toista on nyt: tuolla seisoo tehdas, vieraat miehet
ja lakkorikkurit sen pyöriä pyörittävät... Voi! jospa olisimme
yksimielisinä seisoneet, seisoneet vapisematta, niin voittaneet
olisimme...
_Naulanen_: Varmasti olisimme voittaneet. Mutta ilmestyipä joukkoomme
pettureita, jotka oman kukkaronsa eduksi rupesivat patruunan kanssa
yhtä köyttä vetämään... Varsinkin tuo Iikkala... Hän kuuluu nyt olevan
työnjohtajana...
_Alasinen_: Työnjohtajana?
_Naulanen_: Etkö sitä vielä tiedä?
_Pekkanen_: Niinhän sitä luonnistaa, kun osaa olla viekas! —
Haluaisinpa saada käsiini tuon miehen. (Alkaa kuulua lakkolaisten
laulua etäältä). Kuulkaa!
_Naulanen_: Yhä vieläkin ovat he innostuneita.
_Alasinen_: Kun johtajat uupuvat, niin muut heräävät. Ei se aivan
usein sillä tavoin tapahdu. — Mutta lähtekäämme sinne mekin — samaan
joukkoonhan me kuulumme.
_Pekkanen_: Samaan joukkoon... Vielä emme — Jumalan kiitos — ole
pettureiksi tulleet, joskin väsyneitä olemmekin.
_Alasinen_: Kuinka puhutkaan sellaisia! (Menevät puhellen).
(Laulua kuuluu etäältä):
Te vaikka leivän veittekin
ja meidät mieroon möitte,
ja haavehet ja toivehet kaikk'
kaikki maahan löitte,
niin sittenkin, niin sittenkin
me käymme mielin ylpe'in
ja katsein kirkkain, uhmaavin.
Niin sittenkin pää pystyss' on,
ja silmä tulta syytää,
me emme tahdo rukoilla
ja emme tahdo pyytää —
ja halpaahan se liiaks' ois!
Ei vapaa mies sit' tehdä vois.
Pois rukoukset, pyynnöt pois!
Pois murhe, itku, vaikerrus!
Ne ei saa painaa meitä,
me emme tahdo tähtenne
vuodattaa kyyneleitä —
Sees olkoon otsa ainiaan!
Soi, laulu, soi'os kautta maan
kuin myrskytuuli vimmassaan!
_Karhunen_ (Tulee hiljaa ja ajatellen): Tämä kaikki painaa taakkana
minun hartioillani; se tekee mieleni niin autioksi ja pimeäksi,
niin autioksi ja pimeäksi, ett'en oikein voi käsittää... Koko elämä
tuntuu toivottomalta, turhalta, tarkoituksettomalta, josta minä
hetkenä tahansa olisi valmis luopumaan. Ei ole siinä enää mitään
viehätystä, ei mitään iloa, ei lohdutusta, ellei niitä ennenkään ole
viljalti ollut. — Kuin eksyneet harhailemme me pimeässä yössä... Ei
kotia, ei leipää... Vaimot kärsivät nälkää, ja lapset ovat nääntyä
tämän kurjuuden keskellä... Miehetkin vaivojansa valittavat... Eikä
kummakaan! Tällaiset iskut herpaisevat äärettömästi... nähdessään
tällaista surkeutta, tulee viisas ja voimakas mies kuin mielipuoleksi.
Hän kadottaa kaiken toimintakykynsä, kaiken tahtonsa ja tarmonsa, ja
jonkun ajan kuluttua ei hänessä ole kykyä mihinkään...
Voi, että pitikin näin käydä! Mutta miksi emme yksimielisinä seisoneet!
Miksi olitte te muutamat niin äärettömän raukkamaisia, että suostuitte
sananne peruuttamaan! Ja miksi ilmestyi keskellemme pettureita,
jotka kaunein lupauksin kehoittivat ja viekoittelivat lakkolaisia!
Haluaisinpa tällä hetkellä teidät käsiini, te kunniattomat konnat!
Ja varsinkin sinut Iikkala! Sinut mielisin murskaksi musertaa...
Odotappas! Minä haen sinut kynsiini ja väännän niskasi nurin. (Katselee
etsien ympärilleen).
_Perttilä_ (Tulee kiivaasti; äkäisenä): Mitä te täällä töllistelette?
_Karhunen_: Se ei kuulu teihin.
_Perttilä_: Ettekö muista, että oleskeleminen tehtaan alueella on
asiaankuulumattomilta ankarasti kielletty?
_Karhunen_: Liiankin hyvin sen tiedän... Olettehan sitä ainakin
tuhannen kertaa saarnanneet. Mutta minä en aio tuota käskyä
noudattaa... kuljen siellä missä haluan...
_Perttilä_ (Kiivastuu yhä enemmän): Te menette heti matkaanne!
_Karhunen_: Saadaanpa nähdä.
_Perttilä_ (Tarttuen häneen kiinni): Kuuletteko mitä sanoin!
_Karhunen_ (Tempaisee itsensä irti): Hiljaa, mies! Varoitan teitä
olemaan alallanne! Vereni kuohuu tällä hetkellä, se kuohuu ja kiehuu
kuin myrskyävä meri... Rintani palaa kuin kipenöivä pätsi, ja silmäni
syytää tulta ja tulikiveä... Aatellessani tätä elämää, nähdessäni nuo
sairaat, vaaleat vaimot, nuo nälkiintyneet, pienoiset lapsukaiset...
totta tosiaan: silloin minua surettaa, äärettömästi surettaa, mutta
silloin minua myöskin suututtaa, äärettömästi suututtaa... Haa!
Tahtoisimpa repiä hajalle kaikki! Tahtoisimpa kostaa kaikille niille,
jotka tähän ovat itsensä syypäiksi tehneet...
_Perttilä_: Tähän olette itse syypäitä.
_Karhunen_: Mies, sinä valehtelet! Sinähän olet yksi noita kurjia!
(Käy hänen eteensä vimmastuneena). Sinähän olet monta kyynelhelmeä
vuodattanut... (Viittaa kädellään). Mene tuonne, niin saat nähdä!
(Kääntyy äkisti pois). Mutta mieletönkö minä olen! Rupean sinun
kanssasi keskustelemaan! Pois tieltä sinä lurjus! Mene toimittamaan
sydämmettömän isäntäsi käskyjä!
(Menee kiivaasti; tulee heti takaisin).
_Perttilä_ (Erikseen): Hän lienee totta tosiaan tullut mielipuoleksi.
_Karhunen_: Tiedätkö missä on Iikkala?
_Perttilä_: Mitä hänestä?
_Karhunen_: Sano missä hän on?
_Perttilä_: Marssi matkaasi!
_Karhunen_: En ainakaan sinun käskystäsi... (Menee katsellen
ympärillensä.)
_Perttilä_: Jokohan se nyt meni! Järkensä menettänyt mies! Hm...
tuollaisia ne ovat jok'ainoa, kuin hulluja kaikki. Ei ole heidän
kanssansa leikkimistä, saa hyvin pian korvilleen.
Mokomatkin rehentelijät! Minun käskyistäni eivät he välitä, patruunalle
he nauravat, ja nimismiehelle antavat he palttua. Ovat vaan edelleenkin
tehtaan alueella, ja taitanevat oleskella siinä ijankaikkisuuteen
asti, ellei ankarampiin toimenpiteisiin ryhdytä. Nimismies on perin
välinpitämätön... Olisimpa minä hänen sijassaan. Kyllä minä näyttäisin
mitä se merkitsee, että ruveta esivaltaa vastaan taistelemaan...
(Iikkala tulee). Kas, tuossahan tuo kadonnut lammas tuleekin! Terve!
_Iikkala_: Terve! Mitä kuuluu?
_Perttilä_: Hyvää tietysti, hyvää tietysti. Entäs sinulle?
_Iikkala_: Samanlaista.
_Perttilä_: Miltä tuntuu olla uudessa toimessasi?
_Iikkala_: Noh — meneehän se. Meneehän se. Olen täydellisesti
tyytyväinen ammattiini... Tiedätkö onko patruuna kotosalla?
_Perttilä_: Patruuna? Hän meni iltajunassa Helsinkiin.
_Iikkala_: Mitä siellä?
_Perttilä_: Häntä ei miellyttänyt tämä melske ja melu... halusi päästä
siitä joksikin aikaa erilleen ja sentähden matkusti.
_Iikkala_: Sepä ikävää! Ja minulla kun olisi ollut hänelle tärkeätä
asiaa... Kuulehan! Luokseni on taasen tullut lauma lakkolaisia pyytäen
päästä työhön. Mitä teemme heidän kanssansa. Ajammeko menemään vai...?
_Perttilä_: Onko tehtaassa tyhjiä paikkoja?
_Iikkala_: Noin parikymmentä.
_Perttilä_: No voimmehan sitten... Tai ei! Potki heidät helvettiin! Kun
eivät kerran silloin taipuneet kun muutkin, niin hankkikoot muualta
työtä. Me emme rupea "kruusailemaan".
_Iikkala_: Sitä mielipidettä olen minäkin... Menkööt muualle! — Tämä
on muuten sangen hauskaa tällainen työnpyytäminen. Sehän selvästi
todistaa, että lakkolaisten ylpeys alkaa lannistua yhä enemmän ja
enemmän... Mutta nälkä on ankaraa ja voimakasta. Kyllä se taivuttaa,
ellei muu taivuta.
_Perttilä_: Se on jokapäivä nähty. — Kuinka monta lakkolaista onkaan jo
ryhtynyt työhän? Ainakin sataviisikymmentä...
_Iikkala_: Niillä vaiheilla.
_Perttilä_: Kaunis summa! Kyllä sen heti alussa arvasinkin. — Hieman
tyhmästi he sentään tekivätkin...
_Iikkala_: Sanos muuta!
_Perttilä_: Kun olisivat vaan vankumatta ja yksimielisinä seisoneet,
niin voitto olisi ollut heidän. Vasta nyt sen huomaan. Emme me olisi
mitenkään saaneet tehdasta pyörimään, sillä työmiehistä on sittenkin
puutetta...
_Iikkala_: Hölmöjä ne olivatkin, aika hölmöjä! Tuskinpa sen suurempia
hölmöjä löytyykään! Mutta eihän se ole kummakaan!
_Perttilä_: Mitäpä he ymmärtäisivät! — Kuinka paljon kello on?
_Iikkala_ (Vetää kellon taskustaan): Puoli seitsemän.
_Perttilä_: Jaha, sitten minun täytyy mennä. Käyn vielä vilkasemassa
tehtaassa... Näkemiin! (Pois).
_Iikkala_: Terve! — Oikeastaan pitäisi minun lähteä samaan suuntaan...
Peijakas! Kun ei tuo patruuna sattunut olemaan kotosalla... Olisi
ollut juteltavaa yhtä ja toista. (Säpsähtää.) Mikä se oli! Tuntui
ikäänkuin joku olisi tarttunut kaulukseeni... Täällä saa olla hieman
varuillaan... On niin juuttaan pimeä, ett'ei näe tuumaa eteensä...
Sitäpaitsi ovat muutamat lakkolaiset luvanneet minulle selkäsaunan.
Minkätähden? Jumala sen tietää! Mutta onpa parasta potkia tiehensä...
(Menee poispäin. Samassa tulee vastaiselta suunnalta Karhunen hiipien
hiljaa ja äänetönnä.)
_Karhunen_ (Erikseen): Ahaa, lurjus, saanpa sinut vihdonkin käsiini!
(Tarttuu Iikkalan nutunhihaan.) Herra työnjohtaja!
_Iikkala_ (Pelosta vapisten): Kuka se on? (Tarkastelee miestä.) Kas,
Karhunen! Ja minä kun pelästyin...
_Karhunen_: Kuuleppas, herra työnjohtaja!
_Iikkala_: Mitä sull' on asiaa?
_Karhunen_: Kuuleppas, herra työnjohtaja!
_Iikkala_: Miksi sinä puhut tuolla tavalla?
_Karhunen_: Miksi? Onhan se sinun arvonimesi... Mutta jättäkäämme
turhanpäiväiset! Minulla on hieman pakistavaa sinun kanssasi.
_Iikkala_: Anna tulla sitten!
_Karhunen_: Paikalla. (Tarkastelee hänen pukuansa.) Kas, sinustahan
on tullut herrasmies! Pois olet työpukusi heittänyt ja arvokkaampaan
pukeutunut... No, sehän onkin luonnollista: sinulla kuuluu olevan uusi
virka...
_Iikkala_ (Erikseen): Mitä kummaa hän tarkoittanee...
_Karhunen_: Hienoa kangasta se onkin, tämä takkisi... Ja valkeat
kaulukset kaulassasi hohtavat... Kuulehan, ystäväiseni, tämä puku sopii
sinulle mainiosti! Sinä olet aivan kuin herrasmieheksi luotu. Minä
onnittelen sinua.
_Iikkala_: Ja kuulehan; ystäväiseni, minä en voi ymmärtää, mitä
puheellasi tarkoitat, sillä se kuulostaa sangen kummalliselta.
_Karhunen_: Minun mielestäni on se mitä tavallisinta laatua. — Mutta,
veikkoseni, sinulla tuntuu olevan kiire... Minne aiot lähteä? Ehkä
uudelle värväysmatkalle?
_Iikkala_ (Rohkeampana): Se ei kuulu sinuun.
_Karhunen_: No, no, ei niin röyhkeästi! — Se taitaakin olla varsin
tuotteliasta ammattia, tuo värväystoimi — päättäen ainakin sinusta: nyt
olet herrasmies, palkkasi on hyvä — kaikki on toimesi tuottamaa... Etpä
taida katua kauppojasi — niin arvelen ainakin ja luulen, että sinäkin
olet yhtä mieltä kanssani...
_Iikkala_: Sano suoraan, mitä tarkoitat?
_Karhunen_ (Kuulematta hänen sanojaan): Sillä siinä virassa ei nälkä
sinua milloinkaan saavuta. Tosin olet toverisi pettänyt ryhtyessäsi
patruunan palvelukseen; tosin olet sen kautta tullut ylenkatsotuksi ja
vihatuksi heidän keskuudessaan, mutta mitäs se tekee, mitäs se tekee!
Viisas mies ei koskaan ajattele pikkuasioita. Vai mitä sinä arvelet?
_Iikkala_ (Tempaisee itsensä irti): Minä en arvele mitään! Puhu
arvoituksiasi muille, älä minulle.
_Karhunen_ (Tarttuu häneen uudelleen): Ei vielä, veikkoseni! Asiani
ei vielä ole loppuun asti puhuttu. Nyt vasta tuleekin pää-asia. Tämä
tähänastinen on ollut selittävää alkajaispuhetta... Mutta nyt se
alkaa. Kuulehan, herra työnjohtaja, minä olen kauan sinua etsinyt ja
hakenut... Nyt olen etsimisessäni onnistunut... Ja tiedätkö, mitä nyt
aion tehdä?
_Iikkala_: Sinua on mahdoton käsittää.
_Karhunen_: Minä aion antaa sinulle vähän opetusta vastaisuuden
varalle... hieman veljellistä kuritusta, joka ei suinkaan ole
pahennukseksi sinunlaisellesi konnalle. Olet paljon pahennusta
saanut aikaan; olet kylvänyt eripuraisuuden siemeniä oikeuksistaan
taistelevien työläisten keskelle ja saanut sillätavoin koko heidän
puuhansa tyhjiin raukeamaan... Mutta minä tahdon tänä-iltana sinulle
näyttää, mitä maksaa ruveta tovereitansa pettämään... Näetkö tuota
suurta puuta tuolla edenpänä?
_Iikkala_: Päästä heti minut vapaaksi!
_Karhunen_: Näetkö tuota suurta puuta tuolla edempänä.
_Iikkala_: Kuulitko mitä sanoin?
_Karhunen_: Älä reuhdo ollenkaan! Sillä turhaa se on. Minun kourani
ovat pidelleet oivallisempiakin otuksia...
_Iikkala_: Ellet heti päästä minua menemään, huudan ihmisiä avukseni.
_Karhunen_: Huuda jos tahdot. Kukaan ei kumminkaan sinun ääntäsi kuule:
ympärilläsi on ainoastaan vihamiehiä; omat puoluelaisesi ovat kaukana
täältä. — Hei miehet, siellä loitommalla, tulkaapa tänne!
(Ankara temmellys Karhusen ja Iikkalan välillä).
(2:nen ja 3:s lakkolainen tulevat).
_2:nen lakkolainen_: Mistä on kysymys?
_Karhunen_: Käykääpä kiinni tämän herrasmiehen koivista! Viemme hänet
edemmäksi ja annamme asianmukaisen löylytyksen...
_3:s lakkolainen_ (Tarkastelee Iikkalaa): Kuka hän on? — Ahaa, Iikkala!
Hauskaa tavata...
_2:nen lakkolainen_: Mitä kuuluu, herra työnjohtaja?
_Iikkala_ (Erikseen): Minä ole hukassa... (Miehille). Mutta sanokaa
nyt, hyvät miehet, mitä pahaa minä oikeastaan olen teille tehnyt;
millätavoin olen teitä vastaan rikkonut?
_Karhunen_ (Lyö häntä): Kuinka kehtaat, kuinka kehtaat tuolla tavalla
puhua! Enkö jo äsken sinulle selittänyt? — Miehet käykää kiinni!
Näytämme hänelle...
_3:s lakkolainen_: Vedämme hirteen koko kommervenkin...
(Käyvät Iikkalaan käsiksi ja koettavat raahata häntä eteenpäin
miespoloisen potkiessa ja kiljuessa).
_2:nen lakkolainen_: Tuki turpasi, konna!
_Karhunen_: No, etkö mene!
_Iikkala_ (Toivottomana koettaa irroittautua): Tulkaa apuun, apuun,
apuun!
(Pekkanen, Naulanen ja Alasinen, miehiä ja naisia tulee).
_Iikkala_ (Vastatulleille): Auttakaa minua näiden julmurien kynsistä!
_Pekkanen_: Kas, Iikkala!
_Karhunen_: Oli hyvä, että tulitte. Tahdomme todistajien läsnäollessa
tätä konnaa hiemasen kurittaa... Jokainen hänet tuntee.
_Naulanen_: Ja jokainen myös tuntee hänen ansioluettelonsa.
_Useita ääniä_: Annetaan hänelle aika selkäsauna! Se on hyvin
ansaittua...
_Alasinen_: Sidotaan puuhun kiini ja piestään, että kerrankin tietää...
_Ääniä_: Se tehdään.
(Useat tarttuvat miespoloiseen).
_Karhunen_: Se on siis yleinen mielipide?
_Ääniä_: Niin on.
_Karhunen_: Tulkaa mukaan sitten!
_Iikkala_ (Iikkala on kauhulla kuunnellut viimeistä keskustelua;
heittäytyy polvilleen): Armahtakaa minua! Tunnustan väärin tehneeni;
tunnustan rikokseni teitä vastaan... Mutta antakaa se anteeksi!
Olemmehan tovereita. Lupaan täst'alkaen käyttää itseni kunnollisesti....
_Karhunen_: Viis sinun lupauksistasi!
_1:nen nainen_: Kyllä osaat leikkiä laskea! Antakaa vaan, miehet,
hänelle aimo iöylytys — senkin lurjukselle!
_2:nen nainen_: Eikö olisi sittenkin parempi olla väkivaltaisuuksiin
ryhtymättä?
_3:s nainen_: Väkivalta on aina turmioksi.
_Karhunen_: Suunne kiinni akat!
(Ovat alkaneet viedä Iikkalaa pois näyttämöltä).
_Perttilä_ (Tulee kiivaasti): Ja taasen tappelua! Mitä ihmettä tämä
kaikki oikeastaan merkitsee?
_Karhunen_ (Miehille): Älkää puhuko hänelle mitään.
_Perttilä_: Mikä on aikomuksenne?
_Iikkala_: Pelasta minut, Perttilä! Hanki lisäväkeä... He aikovat lyödä
minut kuoliaaksi.
_Perttilä_ (Ryhtyy asiaan): Konnat! Päästäkää heti hänet vapaaksi!
_Pekkanen_: Älä sekaannu asiaan; voit ehkä katua sitä.
_Karhunen_: Älä sekaannu asiaan tai muuten saat saman satsin.
_Perttilä_ (Yrittää temmata Iikkalaa miesten kynsistä): Päästäkää heti
hänet irti!
(Ankara temmellys).
_Perttilä_ (Vihansa vimmassa): Kyllä minä näytän teille, te lurjukset!
Kyllä minä näytän! Odottakaapas hetkinen! (Rientää vastaiseen suuntaan).
_2:nen nainen_: Käy minun sittenkin tuota miesparkaa sääliksi... Kyllä
tämä nyt on hänen viimeinen hetkensä: miehet ovat äärimmäisyyteen asti
vimmastuneet...
_Eräs mies_: Teillä on lampaan luonto, teillä naisilla. Pienen
pienestä mellakasta tulette te pelästyneiksi. Ja heti herää
sydämmessänne haikeata sääliä, jos jotakuta konnaa pikkuruisen
kuritetaan. — Oi, naiset, karkoittakaa Iikkalan suhteen kaikki
säälintähteetkin sydämmistänne: hän on suuri lurjus ja konna. Hän
on rahan kuuliainen palvelija ja mammonan orja. Sillä rahan tähden
tietysti on hän patruunan 'palvelukseen ryhtynyt, myönyt kunniansa
ja maineensa ja tehnyt itsensä perin alhaiseksi ja hyljeksittäväksi
olennoksi... Iloitkaamme yhdessä ja yksimielisesti, että tuo lurjus saa
kerrankin oikein kunnollisen selkäsaunan!
_3:s nainen_: Olkoot Iikkalan rikokset meitä kohtaan kuinka suuria
tahansa, niin ei kumminkaan ole aivan kunniakasta, että kaikki häntä
yht'aikaa kurittavat...
_Mies_: Miks'ei? Jokaisella lakkolaisella on hänelle yhtäpaljon
sanottavaa.
_3:s nainen_: Mutta maineestaan pitävät miehet eivät milloinkaan ryhdy
näin epätasaiseen taisteluun.
_Eräs toinen mies_: Kyllä minäkin olen Amalian kanssa yhtä mieltä:
häpeä on suuren joukon hyökätä yhden ainoan turvattoman päälle — olipa
hän sitten tälle joukolle tehnyt rikoksia minkälaisia tahansa. Paheksin
mitä jyrkimmästi tällaista menettelyä; melkeinpä häpeän toverieni
puolesta...
(Melua. Ruoskanläiskyntää. Avunhuutoja).
_2:n en nainen_: Kuuletteko?
_Mies_ (Tähystelee etäälle): Nyt nousi melu ampiaispesään. He ovat
sitoneet hänet puuhun kiinni ja hierovat lurjuksen selkänahkaa hieman
pehmeämmäksi... Kas niin miehet, sillä tavalla! Iskekää kipeään ja
armottomasti! Iskekää säälimättä, että veri vuotaa! Lyökää vimmatusti
vaikka henki lähtisi! Sillä nyt teillä on mainio tilaisuus. — Iloitkaa,
ystävät, sillä lurjus saa ansionsa jälkeen!
_2:ne n nainen_: Kuuletteko miten hän kiljuu!
_Mies_: Niin tekee koirakin, kun sitä kuritetaan.
_2:nen nainen_: Kyllä tämä sittenkin on surkeaa! Koko petolauma on
yhden miesparan kimpussa... Miehet, kuinka te voitte noin rauhallisina
ja tyyninä tätä kaikkea katsella! Onko teidänkään povessanne
minkäänlaisia jalompia tunteita? Jos teissä on rahtuakaan miehuutta
niin pelastakaa tuo onneton noiden raivostuneiden käsistä!
_3:s nainen_: Menkää, miehet! Minäkin teitä pyytämällä pyydän... Ellei
hän pian saa apua, pieksävät he hänet kuoliaaksi.
_Mies_: Sitä parempi! Onhan maailmassa silloin yhtä lurjusta vähemmän.
— Mutta tässä seison minä ja ainoastaan katselen tätä näytelmää! Pois
sinne missä muutkin! Tahdompa ottaa osaa kuritukseen myös, sillä
meidänkin välillämme, Iikkala, meidänkin välillämme on hieman vanhaa
hapatusta. (Pois).
_2:nen nainen_: Sinne meni hänkin. Sinne kai te muutkin kohta
katoatte... En voi muuta kuin surkutella. Olisimpa minä mies! Heti
hänet pelastaisin, vaikka sydämestäni inhoaankin koko miestä.
_Toinen mies_: Ajattelen samoin kuin tekin. Menisin mielelläni Iikkalaa
auttamaan, mutta varmasti tiedän, että turhaa on yhden miehen yrittää;
turhaa on yhden taistella kymmeniä vastaan...
_2:nen nainen_: Niin puhuvat kaikki, jotka pelkäävät... Olkaa rauhassa:
en enää teitä rukoile! Menen itse...
(Aikoo mennä).
_3:s nainen_ (Pidättää häntä): Kuule, Amalia! Hillitse toki luontosi!
He eivät häntä pieksekään enää... Katsohan! He ottavat hänet alas
puusta...
_2:nen nainen_: Ovat tainneet jo hengen häneltä riistää... Hyi teitä,
te täyskasvuiset miehet! Kehtaattekin! Täst' alkaen katselen jokaista
teistä halveksien ja pilkaten... Tai ei! Minä en viitsi edes katsoa
teidän päällenne. (Kääntää poispäin kasvonsa).
_Karhunen_ (Tulee kiivaasti. — Muut tulevat vähitellen hänen
jälessään): Työ on tehty, ja antoipa se uutta innostusta ja voimaa.
Konna sai hieman selänpehmitystä — enemmän kumminkin olisi tarvinnut,
koska vielä omin voimin pääsi pakoon pötkimään... Mutta jääköön tämä
asia sillensä! (Perässään tuleville miehille). Mitä arvelette, miehet,
eikö mennä tehtaaseen ja ajeta joka sorkka sieltä pellolle? Sen ovat he
hyvin ansainneet...
_Toinen mies_: Kehoitan teitä, veikkoseni, olemaan alallanne.
Väkivaltaisuuksista ei kumminkaan ole minkäänlaista hyötyä.
Koettakaamme käyttäytyä aina — mikäli se on suinkin mahdollista —
arvokkaasti ja moitteettomasti.
_Alasinen_: Minä olen samaa mieltä. Älkäämme ryhtykö enää enempiin
väkivaltaisuuksiin.
_Karhunen_: Mutta minun vereni kuohuu tällä hetkellä! Minä tahdon repiä
maahan kaiken, mikä tielleni osuu! Tulkaa, miehet! He ovat riistäneet
leivän meidän suustamme... Kyllä minä johdan taistelua.
_Pekkanen_: Ainakin minä olen valmis. Eespäin, veljet ja ystävät!
Eläköön vapaus, eläköön!
_Useat_ (Hattujansa heilutellen): Eläköön!
_Karhunen_: Mutta rientäkäämme!
_Puhuja_ (Tulee kiireesti): Mitä merkitsee tämä kaikki? Odottakaa,
odottakaa! Mikä on aikomuksenne?
_Karhunen_ (Pysähtyy samoin kun muutkin; kummastuneena): Tekö täällä?
_Puhuja_: Tulen juuri Helsingistä. — Onko tehdas käynnissä?
_Karhunen_: Ettekö tiedä sitä?
_Puhuja_: En olisi osannut edes aavistaa! — Milloinka työ alettiin?
_Karhunen_: Tänäaamuna.
_Puhuja_: Niinkö todellakin on tapahtunut! — Mistä he ovat saaneet
työväkeä?
_Karhunen_: Mistäkö! Ainakin puolet lakkolaisista on rikkonut
lupauksensa...
_Puhuja_: Puolet lakkolaisista!
_Pekkanen_: Ja tiedättekö kuka tähän on syypää? Iikkala tietysti —
tuo suuri konna ja lurjus. Hän on saanut heidät puolelleen kauniilla
sanoilla ja lupauksilla.
_Karhunen_: Mutta saipa veitikka meiltä hieman löylytystä tänä-iltana.
Luulenpa että arvet säilyvät kuolemaan asti...
_Puhuja_: Se oli aivan tarpeetonta. Väkivaltaisuudet tuovat sangen
harvoin kunniaa tullessaan... Sitäpaitsi pitäisi teidän, rehellisinä
työmiehinä, pitää siksi paljon kunniastanne, ett'ette edes koskettaisi
Iikkalan kaltaiseen lurjukseen.
_Karhunen_: Hyvä on tuolla tavalla sanoa, kun ei ole elänyt elämää,
jota me olemme eläneet. Me olemme kärsineet nälkää ja vilua. Meillä ei
ole enää asuntoa, missä yömme viettäisimme... Katsokaa tätä joukkoa!
Sen kasvoista kuvastuu tuhansia kärsimyksiä... se on paljon saanut
sotia ja taistella näinä viimekuluneina päivinä... Eläessään tällaista
elämää, tulee mies kuin mielipuoleksi. Vapiskoot silloin kaikki,
jotka jollakin tavoin ovat syypäitä hänen onnettomuuteensa! Hänen
suuttumuksellansa ei ole rantoja eikä rajoja... Ei ole ollenkaan kumma,
vaikka hän tällaisessa mielentilassa tekisi tekosia, joita jälestäpäin
armottomasti katuisi.
_Pekkanen_: Kaikki tuo on täydellisesti totta. Kuka tietää, mitä
vielä olisimme tehneetkään, ellette te olisi tullut meidän mieliämme
tyynnyttämään...
_Puhuja_: Oli siis hyvä, että aikanani tulin. — Mitä muuten tulee
tuohon, että yksinään Iikkala olisi tappioonne syypää, niin sitä
rohkenen epäillä. Yksimielisyyden puute se on, joka tämän kaiken on
aiheuttanut. On myöskin pelkuruus ja raukkamaisuus ollut vaikuttamassa.
Mies, joka on vakavasti päättänyt paikallansa seisoa, joka on peloton
ja rohkea, jolta ei puutu tahdonvoimaa eikä uskallusta — hän ei
milloinkaan kuule kiusaajan kuiskauksia, olivatpa ne sitten kuinka
viekottelevia tahansa. Me emme ole olleet pelottomia ja rohkeita. Sanon
suoraan, että oma kehnoutemme on meille tappion tuottanut. Kun olisimme
vaan vapisematta seisoneet, väistymättä oikealle tai vasemmalle, niin
varmasti tiedän, että taistelusta voittajina suoriutuneet olisimme.
Työväenpuute on kaikkialla tuntuvasti lisääntynyt. Patruunan olisi
lopultakin täytynyt meidän vaatimuksiimme suostua. Sitäpaitsi olisimme
me tästä alkaen voineet pitkittää lakkoa vaikka viikkomääriä: toverimme
Helsingissä ovat nimittäin keränneet meille avustusta...
_Karhunen_: Todellako?
_Puhuja_: Niin. Tähän asti on karttunut noin 200 mk. Nämä rahat
annettiin minulle, että toimittaisin ne perille.
_Pekkanen_: Nuo hyvät toverit!
_Eräs vanha vaimo_: Kyllä Jumala meitä muistaa.
_Karhunen_: No nyt ei meidän ainakaan tarvitse nälkään nääntyä. Nyt on
syömistä niin kauaksi, kun ehdimme saada uuden työpaikan. — Olkaamme
iloisia, veikot ja siskot, että muuallakin on meidän taistelumme
vastakaikua saavuttanut! Ja olkaamme iloisia myös, että ainakin me
olemme loppuun asti uskaltaneet vaatimuksissamme pysyä! Mitä siitä
sitten vaikka ei voittoa saavutettukaan.
_Puhuja_: Niin, ystävät! Me voimme täydellä syyllä olla onnellisia ja
iloisia. Olemme maailmalle näyttäneet, että jo alkaa työväkikin tuntea
hartioillaan kahleiden painon, ja ett'ei sekään enää tyydy entiseen
sorronalaiseen asemaansa... Pois orjuus! Vapaita me olemme, sillä
vapaina me maailmaan synnyimme...
(Nimismies, Perttilä, poliisimiehiä).
_Nimismies_: Lain ja esivallan nimessä käsken heti teitä hajoamaan.
Tehtaan alueelle ei saa täst'alkaen yksikään asiaankuulumaton
astua. Pankaa tämä mieleemme. — Sitten yksi asia: Kukaan ei saa
poistua paikkakunnalta ennenkuin on toimitettu poliisitutkinto siitä
konnantyöstä, joka täällä on tänä-iltana tapahtunut.
_Karhunen_: Tuota ei teidän olisi ollenkaan tarvinnut sanoa. Luuletteko
meitä niin raukkamaisiksi ja pelkureiksi, ett'emme uskaltaisi vastata
teoistamme? Voin vakuuttaa teille, herra nimismies, että suuresti
erehdytte... (Lakkolaisille). Mutta lähtekäämme laulun soidessa kuin
miehet, jotka ennen kaikkea luottavat omaan voimaansa ja miehuuteensa.
Mars eteenpäin! Työväen marssi!
(Alottaa laulun, johon muut yhtyvät. Lähtevät verkalleen. — Laulu
kuuluu aina loppuun asti).
Jo nouskaa, orjat sorretut,
kahleitten inhain alta;
Ne pirstatkaatte pirstaksi
ja lyökää sorron valta!
Vapaita ootte, vapaita!
Siis työhön, toimeen innolla:
ja maahan kaatuu sortaja.
Näin huudot kaikkialla soi,
ja orjat alkaa nousta:
jo sotahuudot kajahtaa,
jo jännitetään jousta,
jo säilät yössä tulta lyö —
On alotettu suuri työ,
ja aamu koittaa, valkee yö.
_Nimismies_ (On muiden kera katseillaan seurannut poistuvia työläisiä):
Te, herra Perttilä, sanoitte minulle äsken, että he olisivat suuria
konnia ja lurjuksia — nyt rohkenen jo epäillä sanojenne todellisuutta,
sillä minun täytyy tunnustaa, että he ovat tehneet minuun äärettömän
edullisen vaikutuksen. Suoraan sanoen: minä melkein ihailen heidän
uljuuttansa ja rohkeuttansa. (Poistuvat).
Esirippu.