Mutta Carter oli itsepäinen. Hän oli varmasti vakuutettu siitä,
että tuo koneisto hänet voittaisi. Mutta hän oli koko elämänsä
ajan yrittänyt koota sosialiset kokemukset itselleen ja tässä oli
epäilemättä jotakin uutta.
Oikeudenkäyntipäivän aamuna teki yleinen syyttäjä uuden yrityksen
saada asia sovintoon.
"Jos tuohon suuntaan puhutte on parasta minulle kääntyä asianajajan
puoleen", sanoi Watson.
"Senlaista ei tarvita", sanoi yleinen syyttäjä. "Minulle maksaa
kaupunki palkan syyttäjäntoimestani ja kyllä minä syytän. Mutta
kuulkaahan mitä teille sanon. Teillä ei ole minkäänlaisia
onnistumisen mahdollisuuksia. Me yhdistämme molemmat jutut yhdeksi
ainoaksi ja silloinpa saatte nähdä."
Tuomari Witberg'in näkeminen vaikutti edullisesti Watson'iin.
Jokseenkin nuori mies, pieni ja kylliksi lihava, sileäksi ajetuilla
sekä verrattain älykkäillä kasvoillaan tuntui hän itseasiassa sangen
suopealta. Tätä edullista vaikutusta lisäsivät vielä nuo hymyilevät
huulet ja mustien silmien naurunhaluinen kimmellys. Watson'in
lähemmin tarkastaessa ja arvostellessa häntä oli hän varma vanhan
ystävänsä suuresti erehtyneen.
Mutta Watson tuli piankin toisille mietteille. Patsy Horan ja
kaksi hänen apureistaan antoivat senlaisen todistuksen missä oli
kokonainen paljous valheita. Watson ei olisi milloinkaan tuota
uskonut ellei olisi itse kuullut. He kielsivät toisten olleen
tilaisuudessa saapuvilla. Niistä kahdesta todistajasta väitti toinen
olleensa keittiössä ja nähneensä Watson'in aiheettoman hyökkäyksen
Patsy'n kimppuun kun taas toinen, kapakkahuoneessa ollut, todisti
kuinka Watson oli toisen ja kolmannen kerran tullut sisäänhyökäten
yrittääkseen tappaa viattoman Patsy'n. Ne syytökset kun asetettiin
Watson'in harteille olivat niin suurenlaiset, niin sanomattoman
raa'at että hän uskoi niillä vahingoittavansa oman asiansa. Ei
voinut ajatellakaan hänen voivan käyttää niin voimakkaita sanoja.
Mutta kun he kertoivat niistä raivokkaista lyönneistä, mitkä olivat
satamalla sataneet Patsy-raukan kasvoille ja tuolista mikä särettiin
hänen turhaan yrittäessään potkaista Patsya, tunsi Watson itsensä
samalla kertaa sekä huvitetuksi että surulliseksi. Tutkinto oli
kerrassaan ilveily, mutta toiselta puolen oli masentavaa nähdä sitä
alhaista tapaa ajatellessa kuinka pitkä on se tie jota ihmiskunnan on
kulettava ylöspäin.
Watson ei tuntenut itseänsä. Eikä hänen pahin vihollisensakaan olisi
tuntenut häntä siinä kuvassa, minkä todistajat maalasivat äänekkäistä
yli-ihmisistä. Mutta niinkuin mutkikkaissa tapauksissa yleensä, oli
tässäkin aukkoja ja ristiriitaisuuksia eri kertomusten välillä.
Tuomari ei niitä näyttänyt huomioivan ja yleinen syyttäjä ja Patsy'n
asianajaja sivuuttivat ne helposti. Watson ei vaivautunut hankkimaan
itselleen asianajajaa ja siitä oli hän nyt mielissään.
Mutta hänellä oli jälellä hiukan luottamusta tuomari Witberg'iin kun
hän itse astui esille ja rupesi kertomaan omaa historiaansa.
"Satuin aivan sattumalta kulkemaan tuota katua", aloitti Watson,
mutta tuomari keskeytti.
"Emme ole täällä kuulemassa mitä te ennen teitte", sanoi tuomari
Witberg. "Kuka löi ensimäisen iskun?"
"Herra tuomari", vastasi Watson, "minulla ei ole todistajia tuosta
tappelusta ja voin vain toteennäyttää väitteitäni kertomalla kokonaan
koko jutun..."
Taaskin tuli hän keskeytetyksi.
"Täällä ei ole tarkoitus kertoa jännittäviä nurkkanovelleja", ärtyi
tuomari Witberg ja katseli ankarasti ja pahaatarkoittavasti häntä.
Watson tuskin saattoi uskoa tuon samaksi mieheksi jota oli tavannut
ja puhutellut joku minuutti sitten.
"Kuka ensiksi löi?" kysyi Patsy'n asianajaja.
Yleinen syyttäjä tarttui nyt asiaan pyytäen saada tietää, kumpiko
tämä oli kahdesta yhdistetystä jutusta ja millä oikeudella Patsy'n
asianajaja juuri asiakirjojen tässä kohdassa ryhtyi asiaan. Patsy'n
asianajaja vastaili. Tuomari Witberg asettui molempien väliin
selittäen olevansa epätietoinen kahden eri jutun yhdistämisestä.
Kaikki tuo piti selvittää. Syntyi ankara suukopu, mikä päättyi
asianajajien anteeksipyyntöön toisiltaan ja oikeudelta. Sitten
oikeuskäsittely jatkui ja Watson'ista tuntui kuin olisi joukko
taskuvarkaita pahoinpidellyt ja tuuppinut rehellistä miestä sillä
aikaa kun vievät hänen kukkaronsa. Kone työskenteli, siinä kaikki.
"Miksi menitte tuohon huonomaineiseen huoneustoon?" kysyttiin häneltä.
"Valtiotaloutta harrastavana ja sosioloogina olen useana vuotena
pitänyt tapanani..."
"Sallikaa meidän päästä 'oloogien' kuulemisesta", nuhteli tuomari
Witberg. "Tämähän on yksinkertainen kysymys. Vastatkaa siihen myöskin
yksinkertaisesti. Onko totta tai eikö teidän juovuksissa olonne?
Siitä kaikki riippuu."
Kun Watson yritti kertoa miten Patsy oli itse pilannut kasvonsa
puskien päällään, tehtiin julkista pilaa Watson'ista ja tuomari
Witberg läksytti hänet uudelleen.
"Ettekö muista juhlallisesti vannoneenne, että todisteluissanne
puhutte vain totta, ei muuta?" kyseli hän. "Mitä nyt kerrotte on
vain lasten satuja. Ei ole ymmärrettävää, että ihminen itseään
vahingoittaa iskemällä arimmat osansa kasvoistaan teidän kalloonne.
Tehän olette älykäs mies. Ei senlainen ole ymmärrettävissä, eikö
totta?"
"Ihmisiä on yleensä vaikea ymmärtää kun ovat ilkeitä", vastasi Watson
sävyisästi.
Mutta silloinpa vasta tuomari Witberg syvästi loukkaantui ja puhkesi
puhumaan oikeutetun harmin sävyyn:
"Mitä oikeutta teillä on niin sanoa? Se on turhaa. Ei kuulu asiaan.
Te olette täällä todistaaksenne tapahtuneita tapahtumia. Tuomioistuin
ei ollenkaan tahdo kuulla mielipiteitä."
"Vastasin vain kysymykseenne, herra tuomari", väitteli Watson nöyränä.
"Sitä ette suinkaan tehneet", kuului seuraava nuhtelu. "Pyydän
huomauttaa, että teette itsenne syypääksi loukkaustaherättävään
esiintymiseen oikeuden edessä senlaisilla häikäilemättömillä
lausunnoillanne. Ja tahdon teille ilmaista että me tässä
vaatimattomassa tuomioistuinsalissa tiedämme soveltaa niinhyvin
lain pykäliä kuin vaarinottaa kohteliaisuuden vaatimuksia. Häpeän
puolestanne."
Seuraavan kärkkään kinastelun jatkuessa asianajajain välillä
keskeytyi hänen kertomuksensa tapahtumista Vendôme-kahvilassa
ja Carter Watson katsoi eteensä -- kaikkea katkeruutta vailla,
huvitettuna, mutta samalla kertaa surullisena. Häntä hämmästytti
suuresti ne maata hallitsevat suuret ja pienet vehkeilykoneistot,
rankaisematon ja hävytön juonittelu minkä tuhansissa yhteiskunnissa
tuon koneiston sydämettömät käskyläiset harjoittavat. Tässä hän
seisoi tuomiosalissa ja tuomarin edessä, jonka koneisto pakoitti
alamaisimmasti ryömimään erään pelihuoneenisännän edessä; tuo isäntä
komenteli koko joukon ääniä. Miten halpamaista ja likaista tämä
kaikki olikin, niin oli se kuitenkin pilkahdus siitä äärettömän
suuresta ja monimutkaisesta koneistosta jokaikisessä yhteiskunnassa,
joka kaupungissa ja joka tuhansin eri muodoin koko maata pimensi.
Hän kuuli korvillaan vanhan sanonnan: 'on kun voisi nauraa itsensä
kuoliaaksi!' Suurimman suunsoiton aikana naurahti hän kerran
äänekkäästi saaden siitä tuomari Witberg'in ärtyneen silmäyksen.
Nämä törkeät asianajajat ja törkeä tuomari -- ajatteli hän -- olivat
tuhatta kertaa pahemmat kuin raa'aksi parkitut perämiehet kaikkein
kurjimmalla merimieslaivalla. Heillä ei ollut vain oikeus haukkua,
vaan he tekivät muutakin suojellakseen itsensä. Nämä pikkutirannit
sensijaan hakivat suojaa lain majesteetilta. He löivät vaan ei kukaan
saanut lyödä takaisin. Suojanaan oli heillä vankilakomerot ja tyhmien
poliisien ruoskat -- palkatut tappelupukarit. Mutta katkera ei hän
silti ollut. Hän unohti koko heidän raakuutensa ja likaisuutensa
siksi kun se oli niin hassunkurinen. Hänen iloinen luonnonlaatunsa
oli tässä hyvänä apuna.
Mutta kuinka pilkattu ja naurunalainen hän olikaan, onnistui
häneltä kuitenkin antaa yksinkertainen ja totuudenmukainen selostus
tapahtumista. Ja tehokkaasta ristikuulustelusta huolimatta ei hänen
todisteistaan ainoatakaan kohtaa voitu kumota. Se oli jotakin aivan
muuta kun ne valalla vannotetut valheet mitkä olivat esiintyneet
Patsy'n ja hänen seuralaistensa lausunnoissa.
Niinhyvin Patsy'n asianajaja kuin yleinen syyttäjäkin jättivät jutun
sinänsä tuomioistuimen ratkaistavaksi ilman sen enempiä muistutuksia.
Watson kyllä puolestaan yritti sitä kumota, mutta yleinen syyttäjä
pakoitti häntä vaikenemaan ilmoittaen samalla kuka oli ja sanoi
olevansa tietoinen velvollisuuksistaan.
"Patrik Horan on todistanut olleensa hengenvaarassa ja täytyi ryhtyä
itseänsä puolustamaan", alkoi tuomari Witbergin päätös. "Herra
Watson on väittänyt sitä samaa. Molemmat ovat alituiseen selittäneet
että aina toinen heistä olisi lyönyt ensimäisen iskun; molemmat
ovat alituiseen selittäneet että aina toinen heistä oli hyökännyt
syyttä toisen kimppuun. Laki säätää, että vastaajalle epäilyttävissä
tapauksissa luetaan hänen hyväkseen se tapaus. Tässä on aivan selvään
esillä epäilyttävä tapaus. Riita-asiassa Valtion ja Carter Watson'in
välillä tunnustetaan siis mainitulle Carter Watson'ille tuo etuisuus
ja hänet selitetään täten vapaaksi kaikesta edusvastuusta. Samaa
sanottakoon Valtion ja Patrik Horan'in välisessä jutussa. Hän saa
laskea hyväkseen tuon epäilyttävän tapauksen ja hänet selitetään
täten vapaaksi kaikesta edesvastuusta. Kehoitan molempia asiakkaita
ojentamaan toisilleen kätensä ja sopimaan."
Ensimäinen Watson'in huomiota herättävä päällekirjoitus iltalehdissä
oli seuraava: "_Carter Watson vapautettu_." Seuraavan päivän lehdissä
oli luettavana seuraavaa: _Carter Watson vapautetaan sakolla_.
Mutta ensi sijalle tuli muuan lehti aloittaen: "_Carter Watson
kunnon mies_." Seuraavan päivän lehdestä luki hän tuomari Witberg'in
kehoittaneen molempia taistelupukareita ojentamaan toisilleen
kätensä, minkä heti tekivätkin. Alempana luki hän:
"Nyt menemme tämän asian päälle ottamaan ryypyn", sanoi Patsy Horan.
"Sama se", sanoi Carter Watson.
Ja käsikädessä marssivat he lähimpään anniskelupaikkaan.