III.

James G. Ward oli neljänkymmenen vuoden ikäinen; hän oli hyvin

menestynyt liikemies ja peräti onneton. Neljänkymmenen vuoden ajan

oli hän yrittänyt ratkaista oman itsensä arvoitusta, mikä vuosi

vuodelta tuli hänelle yhä suuremmaksi koettelemukseksi. Hän muodostui

itse asiassa kahdesta eri henkilöstä ja ajanlaskun mukaan puhuttaessa

oli usea tuhat vuosi noiden kahden ihmisen välillä. Luultavasti

oli hän tutkinut kysymystä ihmisten kaksinaisopista syvemmin kuin

puoli tusinaa tämän pulmallisen ja salaperäisen psykologisen alan

johtavaa erikoistuntijaa. Hänen tutkimustensa tulokset olivat aivan

erilaiset kuin aikaisemmat. Ei edes romaanikirjailijain hurjimmat

mielikuvitusolennotkaan päässeet hänen tasolleen. Hän ei ollut mikään

tohtori Jekyll tai Mr Hyde, ei myöskään ollut sen onnettoman nuoren

miehen kaltainen Kipling'in "Greatest story in the world." Hänen

molemmat henkilöyksilöt olivat niin sekaantuneet, että ne itseasiassa

tiesivät itsestään ja toisistaan.

Hänen ensimäinen minänsä oli uudenaikaisen kasvatuksen saanut mies

ja oli elänyt jälkiosan yhdeksästätoista vuosisadasta ja hyvän

erän kahdeskymmenen vuosisadan ensimäistä vuosikymmentä. Toisessa

minässään näki hän villin barbaarin, joka eleli alkeellisissa

olosuhteissa useita tuhansia vuosia sitten. Mutta kumpiko minä oli

toinen tai toinen ei hän milloinkaan voinut selvittää. Sillä hän oli

molemmat minät ja koko ajan molemmat minät. Sangen harvoin tapahtui

ettei ensimäinen minä tiennyt minkä toinen teki. Toinen asia oli

ettei hänellä ollut näkyjä ja muistoja menneisyydestä missä tuo

esihistoriallinen minä oli elänyt. Tämä alkuperäinen minä eleli

nykyaikaan, mutta oli se pakotettu elämään sitä elämää mikä oli

vietetty harmaassa muinaisuudessa.

Lapsuudessaan oli hän ollut ratkaisematon pulma isälleen ja äidilleen

sekä kotilääkäreille, mutta ne eivät milloinkaan päässeet selville

siitä, mistä hänen omituinen käytöksensä oli peräisin. Niinpä

esimerkiksi eivät voineet selvittää, mistä johtui tuo suunnaton

uneliaisuus aamupäivisin tai ylenmääräinen vilkkaus yöaikaan. Kun

tapasivat hänet kuleksimassa portaissa ja eteiskamareissa pimeässä

tai korkeita kattoja kiipeämässä tai harhailemassa vuorilla, luultiin

hänet unissakävijäksi. Mutta itseasiassa oli hän aivan valveilla,

vain hänen alkuajanminän vaisto vaati, että hänen piti vaeltaa

öiseen aikaan. Kun muuan typerä lääkäri erään kerran tahtoi tietää

totuuden, kertoi hän tälle avomielisesti asian oikean laidan, mutta

sai hän tällöin kestää sen häpeän, että koko kertomus leimattiin

ala-arvoiseksi ollen muka pelkkää "unelmaa."

Totuus asiassa on senlainen että hän hämärän ja illan tullessa

jäi valveille makaamaan. Silloin tuntuivat huoneen neljä seinää

suorastaan ärsyttävän. Tuhannet äänet kuiskasivat silloin pimeydestä.

Yö häntä kutsui, sillä tämän osan vuorokaudesta oli hän suurimmalta

osaltaan yökulkija. Kukaan ei häntä ymmärtänyt eikä hän tämän

jälkeen yrittänytkään tehdä selvityksiä kenellekään. Ne nimittivät

hänet unissakävijäksi ja ryhtyivät senmukaisiin toimenpiteisiin

-- useasti kuitenkin tuloksetta. Lapsuusvuosinaan oli hän enemmän

viekkaanpuoleinen; hän oleskeli suurimman osan öistään vapaassa

luonnossa missä hän eli toisen minän elämää. Seurauksena tästä oli

että hän nukkui aamupäivisin. Aamupäiväluku ja koulukäynti oli

mahdoton ja loppujen lopuksi huomattiinkin että hän vain iltapäivisin

saattoi jotain oppia. Näin kasvatettiin ja kehitettiin hänen

uudenaikainen minänsä.

Mutta lapsena oli ja jäi hän arvoitukseksi. Hänet tunnettiin pienenä

paholaisena jolla oli sydämetön julmuus ja pahuus mielessään.

Kotilääkärit kutsuivat häntä keskenään sielutieteelliseksi

kummittelijaksi tai huonontuneeksi olennoksi. Hänen harvat

leikkitoverinsa pitivät häntä ihmetekeleenä, mutta silti pelkäsivät

häntä. Hän voitti ne kaikki kiipeämisessä, uinnissa, juoksussa ja

pirunjuonien keksinnässä eikä kukaan uskaltanut ryhtyä tappeluun

hänen kanssansa. Hän oli nimittäin hirvittävän voimakas ja hulluuteen

saakka häijy.

Yhdeksänvuotiaana karkasi hän suurille vuoristoille; missä eleli

seitsemän viikkoa ihanaa yökulkijaelämää ennenkuin hänet keksittiin

ja vietiin kotiin. Miten hän oli onnistunut hankkimaan ruokaa

ja pitämään itseään kunnossa niin pitkän ajan oli kerrassaan

ihmeellistä. He eivät tienneet eikä hänkään kertonut montako kaniinia

oli tappanut, montako nuorta tai vanhaa viiriäistä oli ottanut kiinni

ja syönyt, montako talonpojan kanatarhaa oli ryöstänyt. Myöskään

hän ei puhunut montako pesää oli itselleen valmistanut ja sitten

pukeutuneena kuivain lehtien ja yrttien mattoon oli nukahtanut

lämpöisesti ja ihanasti useina aamupäivinä.

Yliopistossa tunnettiin hänet uneliaisuudestaan ja tylsyydestään

aamupäiväluennoilla ja loistavasta pirteydestään iltapäivillä.

Yksityisluennoilla käymällä ja lainaamalla tovereittensa

muistiinpanot onnistui hänen korjata nuo halveksitut

aamupäiväluennot; mutta iltapäiväluennot olivat hänelle voitonhetkiä.

Jalkapalloilussa oli hän mestari ja kaikkien kauhu ja miltei

kaikenlaatuisissa voimakilpailuissa oli hän varma voittaja; mutta

toisinaan sai hän omituisia raiviovimmakohtauksia. Hänen toverinsa

suorastaan pelkäsivät nyrkkitaistelua hänen kanssaan ja viimeisessä

ottelussaan oli hän purrut vastustajaansa olkaan.

Yliopistoajan päätyttyä lähetti epätoivoinen isä poikansa Wyomingin

karjanhoitolaan. Kolmen kuukauden kuluttua huomasivat nuo miehekkäät

partiolaiset etteivät voineetkaan selviytyä hänen kanssaan ja

sähköttivät isälle, että tämä tulisi noutamaan tuon villin ihmisen.

Ja kun isä saapui paikalle noutaakseen poikaansa tunnustivat

karjanhoitajat paljoa mieluummin tahtovansa joutua tekemisiin

ulvovain raakalaisten, räkättävien hullujen, loikkivain gorillain,

purevain karhujen ja ihmissyöjä-tiikerien kun tämän ihmeellisen

nuoren ylioppilaan kanssa. Hänellä on muuten tukkansa jakauksella

keskellä otsaa.

Yhdessä suhteessa puuttui häneltä muisto tuon alkeellisen minän

elämästä ja tämä koski kieltä. Jonkun omituisen atavistisen oikun

avulla oli hänelle jäänyt muistoon hiukkasen alkuajanminän kielestä

kuin rotumuistona. Riemun, innostuksen tai taisteluhalun hetkinä

saattoi hän ryhtyä laulamaan villejä raakalaiskansan lauluja tai

esittää runonlausuntoa. Tällä tapaa kykeni hän saada kuntoon tuon

eksyneen minäpuolikkaan omasta itsestään, joka muuten olisi ollut

tomuna jo tuhansia vuosia sitten. Kerran hän tahallaan lauloi usean

vanhan laulun professori Wertz'in läsnäollessa; tämä professori

opetti saksan kieltä ja oli sitäpaitsi huomattu ja suuresti

innostunut kielentutkija. Heti ensimäisen laulun kuultuaan teroitti

professori korviaan kysyen mitä sekasotkua tai alasaksaa tuo oli.

Kun hän oli lopettanut toisen laulunsa tuli professori vallan

haltioihinsa. James Ward lopetti tällöin esiintymistilaisuutensa

laulamalla erään laulun, jonka aina sai kielellensä ollessaan

mukana ankarassa painissa tai tappelussa. Silloin selitti

professori Wertz ettei se ollutkaan alasaksaa vaan vanhaa saksaa

tai muinaista teutonikieltä niin vanhalta ajalta, ettei sitä edes

oltu kielellisesti tutkittu. Se oli niin vanhaa ettei sitä tuntenut,

mutta siinä oli kummittelevia sananmuotomuistoja seassa, mitkä

professori tunsi ja hän harjautuneella mielihavainnollaan piti

oikeina ja todellisina. Hän kyseli sitäpaitsi mistä laulut olivat

peräisin pyytäen lainata laulut sisältävän kallisarvoisen kirjan.

Sitäpaitsi halusi hän myöskin tietää miksi nuori Ward alati on

teeskennellyt sanoen olevansa epätietoinen saksankielessä. Ja Ward ei

taitanut selvittää suhdettaan saksankieleen eikä lainata kirjaakaan.

Sittenkun viikkokausia oli rukoillut ja houkutellut tunsi professori

Wertz vastenmielisyyttä tuota nuorta miestä kohtaan luullen hänet

valehtelijaksi ja nimitti hänet uskomattoman itsekkääksi ihmiseksi.

Tämä kaikki johtui siitä, ettei tuo nuori mies johdattanut häntä

syvällisemmin perehtymään tuohon omituiseen sekasotkuun; tuo kieli

oli vanhempi kun mikään kieli jota tutkija on konsanaan tutkinut tai

edes uneksinut tutkivansa.

Mutta ei ollut mikään erikoinen ilo tälle sekarotuun kuuluvalle

nuorelle miehelle se tietoisuus, että hänessä yksi puoli on

nykypäivän amerikkalainen ja toinen puoli vanhan ajan teutonisukua.

Nykypäivän amerikkalainen hänessä itsessään ei ollut mikään veltto

ihminen ja hän (jos hän oli yksi _hän_ ja omasi edes jonkunverran

olemusmuotoa näitten kahden ulkopuolella) aikaansai eräänlaisen

tasoituksen tai sopimuksen yhden minän -- yökulkijan -- joka oli

liikkeellä yöllä ja väsytti toisen puolen aamupäivillä sekä toisen

minän, sivistynyt, hienostunut ja pyrkimys pysytellä normaalitasolla,

elävänä, rakastettavana ja liikettään hoitavana niinkuin toisetkin

ihmiset. Iltapäivänsä ja osan illastaan antoi hän yhdelle, yöt taas

toiselle, aamupäivisin ja osia yöstä nukkuivat molemmat kaksoset.

Mutta aamupäivänsä nukkui hän taas vuoteessa kuin valistunut ihminen

konsanaan. Yönsä nukkui hän villieläimen lailla, niinkuin oli tehnyt

silloinkin kun Dave Slotter astui hänen päällensä puistikossa.

Hän suostutteli isäänsä luovuttamaan pääomaa ja rupesi liikemieheksi

perustamalla liikkeen, mikä hoidettiin järkevästi ja tuli

kukoistavaksi, Ward kun koko sielullaan kiintyi siihen iltapäivinä,

hänen yhtiötoverinsa hoitaessa liikettä aamupäivinä. Alun illasta

vietti hän seuraelämässä, vaan kellon lähetessä yhdeksää tai kymmentä

valtasi hänet vastustamaton levottomuus ja katosi ihmisten parista

taas seuraavaan iltapäivään saakka. Ystävät ja tuttavat uskoivat

hänen kuluttavan, suuren osan ajastaan urheiluun. Ja he olivatkin

oikeassa, vaikka eivät milloinkaan olisi aavistaneet minkälaiseen

urheiluun, vaikkakin olivat nähneet hänen ajavan erämaansusia

yöllisillä kilpajuoksuilla Mill Valley'in kukkuloilla. Eivät myöskään

uskoneet, kun merikapteenit kertoivat nähneensä kylminä talviaamuina

erään miehen uivan useampia peninkulmia rannasta Raccoon salmessa

tai voimakkaissa pohjavirtapaikoissa Goat Islannin ja Angel Islannin

välillä.

Mill Valley-huvilassa asusti hän yksinään lukuunottamatta

kiinalaista kokkia, kaikkitietäväistä, joka tiesi paljon isäntänsä

omituisuuksista, mutta hyvästä maksusta visusti vaikeni. Yöllisten

riemujen ja aamupäiväunen jälkeen matkusti James Ward yli lahdelman

San Franciscoon keskipäivällä kulkevalla höyrypurrella ja meni

kerhoonsa ja omaan konttoriinsa aivan normaalina ja sovinnaisena

liikemiehenä kuin ken tahansa siinä kaupungissa. Mutta kun päivä oli

kulunut iltaan kutsui yö hänet luokseen. Hänen kaikki aistimuksensa

saivat eloa ja hänet valtasi levottomuus. Hänen kuulonsa tuli

samassa tarkaksi. Yön tuhannet äänet kertoivat houkuttelevan ja

tunnetun tarinan ja jos hän sattui olemaan yksin rupesi hän kulkemaan

edestakaisin pienessä huoneessaan kun synkän metsän vangittu eläin.

Kerran hän rakastui. Mutta sitä huvitusta hän sitten myöhemmin

visusti karttoi. Hän kävi araksi. Ja useana päivänä oli tuossa

nuoressa naisessa, joka pelkästä säikähdyksestä menetti ainakin

osan arvokkuuttaan, siniset jäljet käsivarsissa, olkapäissä ja

ranteissa hänen kaikessa rakkaudessa myöhäisinä iltahetkinä

tuhlaamistaan hyväilyistä. Tuossa myöhäisessä iltahetkessä piili

hänen hairahduksensa. Jos hän iltapäivällä olisi kunnioittanut

morsiantaan hellyydellään olisi kaikki ollut hyvinpäin. Silloin olisi

hän esiintynyt neitosen edessä kuin hillitty herrasmies konsanaan.

Mutta öiseen aikaan oli hän kun hillitsemätön naisryöstäjä pimeissä

aarniometsissä. Hänen älynsä kyllä soi iltapäiviksi hänelle kyvyn

esiintyä rakastajana, mutta toiselta puolen oli hän selvillä siitäkin

tosiasiasta, että avioliitto johtaisi hirvittävään epäonnistumiseen.

Häntä kauhistutti jo pelkkä ajatus olla kahdenkesken aviosiippansa

kera pimeän tullen.

Siksi oli hän välttänyt kaikkinaisen mielistelyn, järjestänyt

kaksoisolentonsa, ansainnut miljoonan liikeasioistaan, pysyen etäällä

tytärtään naittavista äideistä. Ja kirkas- ja pirteäsilmäiset nuoret

naiset kaikilta ikäluokilta olivat tutustuneet Lilian Gersdaleen

ja ehdottomasti kielletyt oleskelemasta hänen seurassaan illalla

kello kahdeksan jälkeen. Hän metsästi öisin erämaansusia ja nukkui

niitten pesissä metsässä. Tuon seikan oli hän onnistunut pitämään

salaisuutena kaikilta muilta paitsi Lee Sing'iltä ... nyttemmin vielä

Dave Slotter'ilta. Viimemainitun tekemä paljastus säikähdytti hänet

kerrassaan. Vaikkakin hän oli yrittänyt synnyttää kauhua tuossa

murtovarkaassa saattoi tämä vallan hyvin puhua suunsa puhtaaksi

ihmisten kesken. Ja vaikkapa ei tämä puhuisikaan, paljastaisi hänet

joku toinen ennen pitkää.

Siksipä teki nyt James Ward uusia voitokkaita yritteitä saada

mitättömäksi tuo muinaisajan minä omassa itsessään. Hän seurasi aivan

täsmälleen tuota mielijohdettaan tavata Lilian vain iltapäivisin

ja ensimäisinä iltatunteina ja uskoi varmaan ajan koittavan,

milloin tämä neitonen suosii hänen lähestymistään ja toivoi salaa

ettei hänen tuota tarvitsisi katua. Mikään nyrkkeilijä ei ole

milloinkaan harjoituttanut itseänsä hartaammin, ankarammin ja niin

tunnontarkasti kilpaotteluun kun hän tänä aikana yrittäessään

tukahduttaa villiolennon itsessään. Muun muassa yritti hän väsyttää

itsensä päivän kuluessa, jotta uni tekisi hänet kuuroksi yön

kiusauksille. Hän irtautui helpolla konttoritehtävistään tehden

pitkiä metsästysretkiä, ajoi hirviä takaa miltei pääsemättömillä

ja tiettömillä alueilla mitä konsanaan saattoi löytää -- ja alati

päivisin. Yöt oli hän sisällä ollen tyystin väsynyt. Asunnossaan

laittoi hän kuntoon voimistelutelineitä ja kun toiset suorittivat

liikkeen kymmenen kertaa teki hän sen sata kertaa samassa ajassa.

Mutta korvaukseksi rakensi hän itselleen nukkumis-aitan ylhäällä

katolla. Täällä sai hän toki hengittää tuota siunattua yöilmaa.

Kaksinkertaiset ristikkoaidat estivät häntä karkaamasta metsään. Joka

ilta sulki Lee Sing oven avaten sen seuraavana aamuna.

Elokuussa pestasi hän useita palvelijoita Lee Sing'in avuksi ryhtyen

järjestämään vastaanottotilaisuuksia huvilassaan Mill Villey'ssä.

Lilian, hänen äitinsä ja veljensä sekä puolisen tusinaa yhteisiä

ystäviä olivat vieraina. Kaksi päivää ja kaksi yötä oli kaikki

hyvällä tolalla. Ja kolmantena iltana hänen pelatessaan noppapeliä

kello yhteentoista saakka oli hänellä jo täysi syy olla ylpeä

itsestään. Hän onnistui salaamaan levottomuutensa, mutta kohtalo

oli satuttanut niin, että Lilian Gersdale istui pelipöydässä hänen

oikealla puolellaan. Tämä neitonen oli puhdas pieni kukkanen ja

yötunnelmassa ärsytti häntä tytön hauraus. Hän ei kuitenkaan

rakastanut tuota naista sen vähemmin, mutta hän tunsi miltei

vastustamattoman halun kietoa käsivartensa tytön ympäri ja piestä

häntä. Etenkin koska Lilian näytti voittavan hänessä alaa.

Hän lähetti noutamaan metsästyskoirat ja tuntien miltei halkeavansa

kiukusta hyväili hän koiraa ja tämä ote tuntui lieventävän. Kosketus

tuohon villakarvaiseen koiraturkkiin tuotti hänelle helpotusta

ja näytti siltä kuin kestäisi hän koko illan. Kukaan vieraista

ei aavistanut minkälaista kauheata taistelua isännän sisimmässä

riehui hänen suruttomasti naurahtaessaan ja siinä pelatessaan mitä

suurimmalla tarkkuudella. Kun hän tuli nukkumis-aittaansa ollen

varmasti sisäänsuljettuna teki hän kolmasti tai neljästi niin

monta ruumiinharjoitusta kuin tavallisesti, kunnes väsähtäneenä

kaatui vuoteelle maaten siinä unettomana ja pohtien kahta

kysymystä, mitkä erittäin häntä vaivasivat. Yksi näistä oli nuo

voimisteluharjoitukset. Ne olivat mahdottomat. Mitä enemmän hän

harjoitti tällä rajattomalla tavalla, sitä vahvemmaksi hän kävi.

Tietysti väsytti hän näin yökulkijan ja muinaisuuden minän, mutta

luultavasti viivytti tämä vain sitä onnettomuuspäivää kun hänen

voimansa kävisi hurjaksi ja ylittäisi oman itsensä. Silloin tulisi

tuo voima peloittavammaksi kuin ennen milloinkaan. Toinen kysymys oli

hänen avioliittonsa ja se viekkaus jota hän pimeyden tultua käytti

välttääkseen vaimonsa. Näissä tuloksettomissa mietteissä tulikin uni.

Mistä tuo suuri taistokarhu tuona yönä saapui oli pitkän ajan

salaisuutena. Springs Brothers'in sirkus, joka esiintyi Sausalitossa

toimeenpani pitkät ja turhat etsiskelyt löytääkseen "Big Benin",

suurimman kaikista kesytetyistä karhuista. Mutta "Big Ben" pääsi

pakoon ja tuhansien huvilain ja herraskartanoitten parista valitsi

se juuri James G. Ward'in huvilan temmellyspaikakseen. Äkkiäpä herra

Ward seisoi permannolla väristen jännityksestä ja taisteluhalua

uhkuva povi sekä vanha tuttu sotahuuto huulillaan. Ulkosalta kuului

koirien kiivas haukunta. Ja ylinnä kaiken hälinän keskeltä kuului

koiran kuolinvalitus -- Ward tunsi sen omakseen.

Avonuttuun puettuna ja ennättämättä edes ottaa aamukengät jalkoihinsa

murtautui hän ovesta minkä Lee Sing oli huolella sulkenut ja syöksyi

alas portaita ulos pimeyteen. Kun hänen alastomat jalkansa tunsivat

hietakäytävän, pysähtyi hän pistäen kätensä portaitten alle ja veti

esille tutunomaisesta piilopaikasta kookkaan kuhmurasauvansa --

muuten vanha seuralainen jollakin järjettömällä vuoristoseikkailulla.

Raivostuneitten koirien haukunta tuli yhä lähemmäksi ja heilutellen

tuota kuhmurasauvaansa syöksyi hän suoraan pensastiheikköön, siellä

kohdatakseen petoeläimen.

Heränneet vieraat kokoontuivat suurelle parvekkeelle. Joku heistä

sytytti sähkövalonkin, mutta eivät nähneet yön pimeydessä muuta

kuin toistensa säikähtyneet kasvot. Kirkkaasti valaistun ajotien

takana muodostivat puut tiiviin muurin; siitä ei valokaan päässyt

pilkahtamaan lävitse. Mutta jossakin täällä pimennossa suoritettiin

kauhea taistelu. Kuului hitonmoinen seos eläinääniä; koirien

haukuntaa ja karhun mörinää. Kovat iskut siinä jaettiin ja raskaat

ruumiit rysähtivät pensaikkoon.

Taistelu siirtyi puitten välistä tielle aivan parvekkeella

olevien katsojain eteen. Ja nyt he näkivät. Rouva Gersdale huusi

kietoutuen puoleksi tiedottomana poikaansa. Lilian tarttui

niin voimakkaasti parvekkeen kaidepuihin, että se koski hänen

sormissaan monta päivää jälkeenpäin ja tirkisteli kauhistuneena

vaaleatukkaista, villisilmäistä jättiläistä, tuntien hänet siksi

mieheksi, jonka kanssa oli määrä solmia avioliitto. Hän heilutteli

suurta kuhmurasauvaansa ja tappeli jäykkäniskaisesti mutta tyynesti

takkuista villipetoa vastaan. Otus oli suurempi kuin uskalsi

kuvitellakaan. Eläimen raajat olivat loppuun kuluttaneet Ward'in

aamukauhtanan ja sitäpaitsi kynsineet hänen ihonsa verinaarmuihin.

Lilian Gersdalen kauhun muodosti pääasiassa tuo levottomuus

rakastetustaan, mutta oli siinä suuri osa pelkoakin siitä, miten

hänelle lopulta kävisi tuossa ottelussa. Ei milloinkaan olisi tuo

nainen saattanut uskoa senlaisen kauhistuttavan ja inhoittavan villin

piilevän hänen sulhasensa silitettyjen paidanrintojen ja virheettömän

pukimen takana. Ja milloinkaan ei hän ole saanut nähdä miten mies

taisteli. Senlainen kamppailu ei tosiaankaan lukeutunut nykyaikaan

eikä hänen edessään ollut nykyajan ihminenkään, mutta tuota hän ei

tiennyt. Sillä nyt ei mies ollut herra James Ward, Washingtonin

liikemies vaan muuan nimetön ja tuntematon, raaka ja villi olento,

joka olosuhteitten pakottamana oli eläytynyt uudelleen kolmentuhannen

vuoden perästä.

Koirat piirittivät taistelevia yhä edelleen haukkuen tai riehuivat

edestakaisin herättääkseen karhun huomiota. Kun eläin sitten kääntyi

ympäri torjuakseen tuonlaiset hyppäykset sivultapäin, syöksyi mies

esille pakottaen kuhmurasauvallaan vastustajansa menemään edellään.

Joka lyönti kohotti karhun vihan, eläin ryhtyi hyökkäykseen, hypäten

otti mies aimo askeleen sivulle koirien ohitse, vetäytyi sitten

taaksepäin taas uudistaen hyökkäyksen toiselta suunnalta. Silloin

koirat pitivät sopivana hyökätä, vaan eläimen raivo kääntyi jälleen

heidän puoleensa.

Äkkiä tuli sitten loppu. Karhu teki käänteen antaen käpälällään

eräälle koiralle ankaran iskun; koiran viskasi sitten eläin murtunein

kylkiluin ja taittunein selin pitkälle syrjään. Silloinpa vasta

ihmispeto tuli haltioihinsa. Kuohuvana raivosta päästi hän itsestään

villiytyneen, töykeän äänen juostessaan näkyville ja molemmin

käsin heiluttaen kuhmurasauvaansa antaen sen sattua ulvovan karhun

keskikalloon. Ei edes karhun kallokaan kestänyt tuonlaista murtavaa

iskua; eläin menikin nokilleen kumoon ja koirat heittäytyivät

empimättä saaliinsa kimppuun. Ja keskellä koirien myllerrystä

loikkasi herra Ward karhun ruumiille seisoen sen päällä hohtavassa

sähkövalossa nojautuen kuhmurasauvaansa ja ylisti voittoaan

laulamalla tuntemattomalla kielellä erään laulun. Laulu oli niin

vanha, että professori Wertz olisi antanut kymmenen vuotta elämästään

sen muistiin merkinnästä.

Vieraat riensivät kilvan esille ottaakseen herra Wardin hoitoonsa ja

kunnioittaakseen häntä, mutta silloinpa James Ward jälleen katsahti

muinaisihmisen silmistä. Hän katsoi vaalean puhtoista rakastamaansa

nykyajan tyttöä ja tunsi omituisesti ratkeavan aivoissaan. Hän horjui

väsähtäneenä tytön luo, irroitti kuhmurasauvansa ja oli vähällä

kaatua. Jotakin oli hänessä epävireessä. Hänen järkensä pirstoutui

käsittämättömistä tuskista. Oli kuin hänen sieluansa olisi reväisty

kahtia. Hän seurasi toisten katseita huomaten karhun kuolleen

ruumiin. Se näky vaikutti häneen kauhistuttavasti. Hän päästi huudon

ja olisi karannut tiehensä elleivät toiset taluttaneet häntä sisälle

huvilaan.

James J. Ward on edelleenkin toiminimen Ward, Knowles & C:o:n

päällikkönä. Mutta hän ei kauemmin asusta maalla eikä myöskään

metsästä erämaansusia kuutamossa öiseen aikaan. Muinaisihminen

hänessä kuoli tuona yönä, kun tappoi karhun Mill Valley'ssa. James

J. Ward on nyttemmin kokonaan James J. Ward, hän ei enää anna

osaa omasta itsestään jollekin eksyneelle muinaisajan olennon

laskuvirheelle. Ja James J. Ward on täysin uudenaikainen, että hän

kaikessa laajuudessaan elää sivistystuskan kirouksen alaisena.

Hän pelkää pimeyttä ja yö metsässä tuntuu hänestä hirvittävän

kauhuaherättävältä. Hänen kaupunkitalossaan vallitsee kerrassaan

turhantarkka järjestys ja hän on äärimmilleen innostunut kaikkiin

keksinnöihin, mikäli ne koskevat suojaa murtovarkautta vastaan.

Hänen kotinsa on sähköjohtojen sokkelo ja illan tullen vieras

tuskin saattaa huoneustossa liikkua herättämättä hälyytyskelloja

soimaan. Myöskin on hän keksinyt avaimettoman ovilukon, minkä

hänen matkustavat vieraansa pitävät liivintaskussaan ja käyttävät

nopeasti ja vaivatta kaikissa olosuhteissa. Mutta hänen vaimonsa ei

katso miehensä arkailevan. Siinä suhteessa tuntee vaimonsa hänet

liiankin hyvin. Ja toisten sankarisielujen tapaan on hän tyytyväinen

levätessään laakereillaan. Eivätkä hänen rohkeuttaan epäile ne, jotka

tuntevat Mill Valley'n tapahtuman.

Yön lapsi · 第 10 / 19 题