James G. Ward oli neljänkymmenen vuoden ikäinen; hän oli hyvin
menestynyt liikemies ja peräti onneton. Neljänkymmenen vuoden ajan
oli hän yrittänyt ratkaista oman itsensä arvoitusta, mikä vuosi
vuodelta tuli hänelle yhä suuremmaksi koettelemukseksi. Hän muodostui
itse asiassa kahdesta eri henkilöstä ja ajanlaskun mukaan puhuttaessa
oli usea tuhat vuosi noiden kahden ihmisen välillä. Luultavasti
oli hän tutkinut kysymystä ihmisten kaksinaisopista syvemmin kuin
puoli tusinaa tämän pulmallisen ja salaperäisen psykologisen alan
johtavaa erikoistuntijaa. Hänen tutkimustensa tulokset olivat aivan
erilaiset kuin aikaisemmat. Ei edes romaanikirjailijain hurjimmat
mielikuvitusolennotkaan päässeet hänen tasolleen. Hän ei ollut mikään
tohtori Jekyll tai Mr Hyde, ei myöskään ollut sen onnettoman nuoren
miehen kaltainen Kipling'in "Greatest story in the world." Hänen
molemmat henkilöyksilöt olivat niin sekaantuneet, että ne itseasiassa
tiesivät itsestään ja toisistaan.
Hänen ensimäinen minänsä oli uudenaikaisen kasvatuksen saanut mies
ja oli elänyt jälkiosan yhdeksästätoista vuosisadasta ja hyvän
erän kahdeskymmenen vuosisadan ensimäistä vuosikymmentä. Toisessa
minässään näki hän villin barbaarin, joka eleli alkeellisissa
olosuhteissa useita tuhansia vuosia sitten. Mutta kumpiko minä oli
toinen tai toinen ei hän milloinkaan voinut selvittää. Sillä hän oli
molemmat minät ja koko ajan molemmat minät. Sangen harvoin tapahtui
ettei ensimäinen minä tiennyt minkä toinen teki. Toinen asia oli
ettei hänellä ollut näkyjä ja muistoja menneisyydestä missä tuo
esihistoriallinen minä oli elänyt. Tämä alkuperäinen minä eleli
nykyaikaan, mutta oli se pakotettu elämään sitä elämää mikä oli
vietetty harmaassa muinaisuudessa.
Lapsuudessaan oli hän ollut ratkaisematon pulma isälleen ja äidilleen
sekä kotilääkäreille, mutta ne eivät milloinkaan päässeet selville
siitä, mistä hänen omituinen käytöksensä oli peräisin. Niinpä
esimerkiksi eivät voineet selvittää, mistä johtui tuo suunnaton
uneliaisuus aamupäivisin tai ylenmääräinen vilkkaus yöaikaan. Kun
tapasivat hänet kuleksimassa portaissa ja eteiskamareissa pimeässä
tai korkeita kattoja kiipeämässä tai harhailemassa vuorilla, luultiin
hänet unissakävijäksi. Mutta itseasiassa oli hän aivan valveilla,
vain hänen alkuajanminän vaisto vaati, että hänen piti vaeltaa
öiseen aikaan. Kun muuan typerä lääkäri erään kerran tahtoi tietää
totuuden, kertoi hän tälle avomielisesti asian oikean laidan, mutta
sai hän tällöin kestää sen häpeän, että koko kertomus leimattiin
ala-arvoiseksi ollen muka pelkkää "unelmaa."
Totuus asiassa on senlainen että hän hämärän ja illan tullessa
jäi valveille makaamaan. Silloin tuntuivat huoneen neljä seinää
suorastaan ärsyttävän. Tuhannet äänet kuiskasivat silloin pimeydestä.
Yö häntä kutsui, sillä tämän osan vuorokaudesta oli hän suurimmalta
osaltaan yökulkija. Kukaan ei häntä ymmärtänyt eikä hän tämän
jälkeen yrittänytkään tehdä selvityksiä kenellekään. Ne nimittivät
hänet unissakävijäksi ja ryhtyivät senmukaisiin toimenpiteisiin
-- useasti kuitenkin tuloksetta. Lapsuusvuosinaan oli hän enemmän
viekkaanpuoleinen; hän oleskeli suurimman osan öistään vapaassa
luonnossa missä hän eli toisen minän elämää. Seurauksena tästä oli
että hän nukkui aamupäivisin. Aamupäiväluku ja koulukäynti oli
mahdoton ja loppujen lopuksi huomattiinkin että hän vain iltapäivisin
saattoi jotain oppia. Näin kasvatettiin ja kehitettiin hänen
uudenaikainen minänsä.
Mutta lapsena oli ja jäi hän arvoitukseksi. Hänet tunnettiin pienenä
paholaisena jolla oli sydämetön julmuus ja pahuus mielessään.
Kotilääkärit kutsuivat häntä keskenään sielutieteelliseksi
kummittelijaksi tai huonontuneeksi olennoksi. Hänen harvat
leikkitoverinsa pitivät häntä ihmetekeleenä, mutta silti pelkäsivät
häntä. Hän voitti ne kaikki kiipeämisessä, uinnissa, juoksussa ja
pirunjuonien keksinnässä eikä kukaan uskaltanut ryhtyä tappeluun
hänen kanssansa. Hän oli nimittäin hirvittävän voimakas ja hulluuteen
saakka häijy.
Yhdeksänvuotiaana karkasi hän suurille vuoristoille; missä eleli
seitsemän viikkoa ihanaa yökulkijaelämää ennenkuin hänet keksittiin
ja vietiin kotiin. Miten hän oli onnistunut hankkimaan ruokaa
ja pitämään itseään kunnossa niin pitkän ajan oli kerrassaan
ihmeellistä. He eivät tienneet eikä hänkään kertonut montako kaniinia
oli tappanut, montako nuorta tai vanhaa viiriäistä oli ottanut kiinni
ja syönyt, montako talonpojan kanatarhaa oli ryöstänyt. Myöskään
hän ei puhunut montako pesää oli itselleen valmistanut ja sitten
pukeutuneena kuivain lehtien ja yrttien mattoon oli nukahtanut
lämpöisesti ja ihanasti useina aamupäivinä.
Yliopistossa tunnettiin hänet uneliaisuudestaan ja tylsyydestään
aamupäiväluennoilla ja loistavasta pirteydestään iltapäivillä.
Yksityisluennoilla käymällä ja lainaamalla tovereittensa
muistiinpanot onnistui hänen korjata nuo halveksitut
aamupäiväluennot; mutta iltapäiväluennot olivat hänelle voitonhetkiä.
Jalkapalloilussa oli hän mestari ja kaikkien kauhu ja miltei
kaikenlaatuisissa voimakilpailuissa oli hän varma voittaja; mutta
toisinaan sai hän omituisia raiviovimmakohtauksia. Hänen toverinsa
suorastaan pelkäsivät nyrkkitaistelua hänen kanssaan ja viimeisessä
ottelussaan oli hän purrut vastustajaansa olkaan.
Yliopistoajan päätyttyä lähetti epätoivoinen isä poikansa Wyomingin
karjanhoitolaan. Kolmen kuukauden kuluttua huomasivat nuo miehekkäät
partiolaiset etteivät voineetkaan selviytyä hänen kanssaan ja
sähköttivät isälle, että tämä tulisi noutamaan tuon villin ihmisen.
Ja kun isä saapui paikalle noutaakseen poikaansa tunnustivat
karjanhoitajat paljoa mieluummin tahtovansa joutua tekemisiin
ulvovain raakalaisten, räkättävien hullujen, loikkivain gorillain,
purevain karhujen ja ihmissyöjä-tiikerien kun tämän ihmeellisen
nuoren ylioppilaan kanssa. Hänellä on muuten tukkansa jakauksella
keskellä otsaa.
Yhdessä suhteessa puuttui häneltä muisto tuon alkeellisen minän
elämästä ja tämä koski kieltä. Jonkun omituisen atavistisen oikun
avulla oli hänelle jäänyt muistoon hiukkasen alkuajanminän kielestä
kuin rotumuistona. Riemun, innostuksen tai taisteluhalun hetkinä
saattoi hän ryhtyä laulamaan villejä raakalaiskansan lauluja tai
esittää runonlausuntoa. Tällä tapaa kykeni hän saada kuntoon tuon
eksyneen minäpuolikkaan omasta itsestään, joka muuten olisi ollut
tomuna jo tuhansia vuosia sitten. Kerran hän tahallaan lauloi usean
vanhan laulun professori Wertz'in läsnäollessa; tämä professori
opetti saksan kieltä ja oli sitäpaitsi huomattu ja suuresti
innostunut kielentutkija. Heti ensimäisen laulun kuultuaan teroitti
professori korviaan kysyen mitä sekasotkua tai alasaksaa tuo oli.
Kun hän oli lopettanut toisen laulunsa tuli professori vallan
haltioihinsa. James Ward lopetti tällöin esiintymistilaisuutensa
laulamalla erään laulun, jonka aina sai kielellensä ollessaan
mukana ankarassa painissa tai tappelussa. Silloin selitti
professori Wertz ettei se ollutkaan alasaksaa vaan vanhaa saksaa
tai muinaista teutonikieltä niin vanhalta ajalta, ettei sitä edes
oltu kielellisesti tutkittu. Se oli niin vanhaa ettei sitä tuntenut,
mutta siinä oli kummittelevia sananmuotomuistoja seassa, mitkä
professori tunsi ja hän harjautuneella mielihavainnollaan piti
oikeina ja todellisina. Hän kyseli sitäpaitsi mistä laulut olivat
peräisin pyytäen lainata laulut sisältävän kallisarvoisen kirjan.
Sitäpaitsi halusi hän myöskin tietää miksi nuori Ward alati on
teeskennellyt sanoen olevansa epätietoinen saksankielessä. Ja Ward ei
taitanut selvittää suhdettaan saksankieleen eikä lainata kirjaakaan.
Sittenkun viikkokausia oli rukoillut ja houkutellut tunsi professori
Wertz vastenmielisyyttä tuota nuorta miestä kohtaan luullen hänet
valehtelijaksi ja nimitti hänet uskomattoman itsekkääksi ihmiseksi.
Tämä kaikki johtui siitä, ettei tuo nuori mies johdattanut häntä
syvällisemmin perehtymään tuohon omituiseen sekasotkuun; tuo kieli
oli vanhempi kun mikään kieli jota tutkija on konsanaan tutkinut tai
edes uneksinut tutkivansa.
Mutta ei ollut mikään erikoinen ilo tälle sekarotuun kuuluvalle
nuorelle miehelle se tietoisuus, että hänessä yksi puoli on
nykypäivän amerikkalainen ja toinen puoli vanhan ajan teutonisukua.
Nykypäivän amerikkalainen hänessä itsessään ei ollut mikään veltto
ihminen ja hän (jos hän oli yksi _hän_ ja omasi edes jonkunverran
olemusmuotoa näitten kahden ulkopuolella) aikaansai eräänlaisen
tasoituksen tai sopimuksen yhden minän -- yökulkijan -- joka oli
liikkeellä yöllä ja väsytti toisen puolen aamupäivillä sekä toisen
minän, sivistynyt, hienostunut ja pyrkimys pysytellä normaalitasolla,
elävänä, rakastettavana ja liikettään hoitavana niinkuin toisetkin
ihmiset. Iltapäivänsä ja osan illastaan antoi hän yhdelle, yöt taas
toiselle, aamupäivisin ja osia yöstä nukkuivat molemmat kaksoset.
Mutta aamupäivänsä nukkui hän taas vuoteessa kuin valistunut ihminen
konsanaan. Yönsä nukkui hän villieläimen lailla, niinkuin oli tehnyt
silloinkin kun Dave Slotter astui hänen päällensä puistikossa.
Hän suostutteli isäänsä luovuttamaan pääomaa ja rupesi liikemieheksi
perustamalla liikkeen, mikä hoidettiin järkevästi ja tuli
kukoistavaksi, Ward kun koko sielullaan kiintyi siihen iltapäivinä,
hänen yhtiötoverinsa hoitaessa liikettä aamupäivinä. Alun illasta
vietti hän seuraelämässä, vaan kellon lähetessä yhdeksää tai kymmentä
valtasi hänet vastustamaton levottomuus ja katosi ihmisten parista
taas seuraavaan iltapäivään saakka. Ystävät ja tuttavat uskoivat
hänen kuluttavan, suuren osan ajastaan urheiluun. Ja he olivatkin
oikeassa, vaikka eivät milloinkaan olisi aavistaneet minkälaiseen
urheiluun, vaikkakin olivat nähneet hänen ajavan erämaansusia
yöllisillä kilpajuoksuilla Mill Valley'in kukkuloilla. Eivät myöskään
uskoneet, kun merikapteenit kertoivat nähneensä kylminä talviaamuina
erään miehen uivan useampia peninkulmia rannasta Raccoon salmessa
tai voimakkaissa pohjavirtapaikoissa Goat Islannin ja Angel Islannin
välillä.
Mill Valley-huvilassa asusti hän yksinään lukuunottamatta
kiinalaista kokkia, kaikkitietäväistä, joka tiesi paljon isäntänsä
omituisuuksista, mutta hyvästä maksusta visusti vaikeni. Yöllisten
riemujen ja aamupäiväunen jälkeen matkusti James Ward yli lahdelman
San Franciscoon keskipäivällä kulkevalla höyrypurrella ja meni
kerhoonsa ja omaan konttoriinsa aivan normaalina ja sovinnaisena
liikemiehenä kuin ken tahansa siinä kaupungissa. Mutta kun päivä oli
kulunut iltaan kutsui yö hänet luokseen. Hänen kaikki aistimuksensa
saivat eloa ja hänet valtasi levottomuus. Hänen kuulonsa tuli
samassa tarkaksi. Yön tuhannet äänet kertoivat houkuttelevan ja
tunnetun tarinan ja jos hän sattui olemaan yksin rupesi hän kulkemaan
edestakaisin pienessä huoneessaan kun synkän metsän vangittu eläin.
Kerran hän rakastui. Mutta sitä huvitusta hän sitten myöhemmin
visusti karttoi. Hän kävi araksi. Ja useana päivänä oli tuossa
nuoressa naisessa, joka pelkästä säikähdyksestä menetti ainakin
osan arvokkuuttaan, siniset jäljet käsivarsissa, olkapäissä ja
ranteissa hänen kaikessa rakkaudessa myöhäisinä iltahetkinä
tuhlaamistaan hyväilyistä. Tuossa myöhäisessä iltahetkessä piili
hänen hairahduksensa. Jos hän iltapäivällä olisi kunnioittanut
morsiantaan hellyydellään olisi kaikki ollut hyvinpäin. Silloin olisi
hän esiintynyt neitosen edessä kuin hillitty herrasmies konsanaan.
Mutta öiseen aikaan oli hän kun hillitsemätön naisryöstäjä pimeissä
aarniometsissä. Hänen älynsä kyllä soi iltapäiviksi hänelle kyvyn
esiintyä rakastajana, mutta toiselta puolen oli hän selvillä siitäkin
tosiasiasta, että avioliitto johtaisi hirvittävään epäonnistumiseen.
Häntä kauhistutti jo pelkkä ajatus olla kahdenkesken aviosiippansa
kera pimeän tullen.
Siksi oli hän välttänyt kaikkinaisen mielistelyn, järjestänyt
kaksoisolentonsa, ansainnut miljoonan liikeasioistaan, pysyen etäällä
tytärtään naittavista äideistä. Ja kirkas- ja pirteäsilmäiset nuoret
naiset kaikilta ikäluokilta olivat tutustuneet Lilian Gersdaleen
ja ehdottomasti kielletyt oleskelemasta hänen seurassaan illalla
kello kahdeksan jälkeen. Hän metsästi öisin erämaansusia ja nukkui
niitten pesissä metsässä. Tuon seikan oli hän onnistunut pitämään
salaisuutena kaikilta muilta paitsi Lee Sing'iltä ... nyttemmin vielä
Dave Slotter'ilta. Viimemainitun tekemä paljastus säikähdytti hänet
kerrassaan. Vaikkakin hän oli yrittänyt synnyttää kauhua tuossa
murtovarkaassa saattoi tämä vallan hyvin puhua suunsa puhtaaksi
ihmisten kesken. Ja vaikkapa ei tämä puhuisikaan, paljastaisi hänet
joku toinen ennen pitkää.
Siksipä teki nyt James Ward uusia voitokkaita yritteitä saada
mitättömäksi tuo muinaisajan minä omassa itsessään. Hän seurasi aivan
täsmälleen tuota mielijohdettaan tavata Lilian vain iltapäivisin
ja ensimäisinä iltatunteina ja uskoi varmaan ajan koittavan,
milloin tämä neitonen suosii hänen lähestymistään ja toivoi salaa
ettei hänen tuota tarvitsisi katua. Mikään nyrkkeilijä ei ole
milloinkaan harjoituttanut itseänsä hartaammin, ankarammin ja niin
tunnontarkasti kilpaotteluun kun hän tänä aikana yrittäessään
tukahduttaa villiolennon itsessään. Muun muassa yritti hän väsyttää
itsensä päivän kuluessa, jotta uni tekisi hänet kuuroksi yön
kiusauksille. Hän irtautui helpolla konttoritehtävistään tehden
pitkiä metsästysretkiä, ajoi hirviä takaa miltei pääsemättömillä
ja tiettömillä alueilla mitä konsanaan saattoi löytää -- ja alati
päivisin. Yöt oli hän sisällä ollen tyystin väsynyt. Asunnossaan
laittoi hän kuntoon voimistelutelineitä ja kun toiset suorittivat
liikkeen kymmenen kertaa teki hän sen sata kertaa samassa ajassa.
Mutta korvaukseksi rakensi hän itselleen nukkumis-aitan ylhäällä
katolla. Täällä sai hän toki hengittää tuota siunattua yöilmaa.
Kaksinkertaiset ristikkoaidat estivät häntä karkaamasta metsään. Joka
ilta sulki Lee Sing oven avaten sen seuraavana aamuna.
Elokuussa pestasi hän useita palvelijoita Lee Sing'in avuksi ryhtyen
järjestämään vastaanottotilaisuuksia huvilassaan Mill Villey'ssä.
Lilian, hänen äitinsä ja veljensä sekä puolisen tusinaa yhteisiä
ystäviä olivat vieraina. Kaksi päivää ja kaksi yötä oli kaikki
hyvällä tolalla. Ja kolmantena iltana hänen pelatessaan noppapeliä
kello yhteentoista saakka oli hänellä jo täysi syy olla ylpeä
itsestään. Hän onnistui salaamaan levottomuutensa, mutta kohtalo
oli satuttanut niin, että Lilian Gersdale istui pelipöydässä hänen
oikealla puolellaan. Tämä neitonen oli puhdas pieni kukkanen ja
yötunnelmassa ärsytti häntä tytön hauraus. Hän ei kuitenkaan
rakastanut tuota naista sen vähemmin, mutta hän tunsi miltei
vastustamattoman halun kietoa käsivartensa tytön ympäri ja piestä
häntä. Etenkin koska Lilian näytti voittavan hänessä alaa.
Hän lähetti noutamaan metsästyskoirat ja tuntien miltei halkeavansa
kiukusta hyväili hän koiraa ja tämä ote tuntui lieventävän. Kosketus
tuohon villakarvaiseen koiraturkkiin tuotti hänelle helpotusta
ja näytti siltä kuin kestäisi hän koko illan. Kukaan vieraista
ei aavistanut minkälaista kauheata taistelua isännän sisimmässä
riehui hänen suruttomasti naurahtaessaan ja siinä pelatessaan mitä
suurimmalla tarkkuudella. Kun hän tuli nukkumis-aittaansa ollen
varmasti sisäänsuljettuna teki hän kolmasti tai neljästi niin
monta ruumiinharjoitusta kuin tavallisesti, kunnes väsähtäneenä
kaatui vuoteelle maaten siinä unettomana ja pohtien kahta
kysymystä, mitkä erittäin häntä vaivasivat. Yksi näistä oli nuo
voimisteluharjoitukset. Ne olivat mahdottomat. Mitä enemmän hän
harjoitti tällä rajattomalla tavalla, sitä vahvemmaksi hän kävi.
Tietysti väsytti hän näin yökulkijan ja muinaisuuden minän, mutta
luultavasti viivytti tämä vain sitä onnettomuuspäivää kun hänen
voimansa kävisi hurjaksi ja ylittäisi oman itsensä. Silloin tulisi
tuo voima peloittavammaksi kuin ennen milloinkaan. Toinen kysymys oli
hänen avioliittonsa ja se viekkaus jota hän pimeyden tultua käytti
välttääkseen vaimonsa. Näissä tuloksettomissa mietteissä tulikin uni.
Mistä tuo suuri taistokarhu tuona yönä saapui oli pitkän ajan
salaisuutena. Springs Brothers'in sirkus, joka esiintyi Sausalitossa
toimeenpani pitkät ja turhat etsiskelyt löytääkseen "Big Benin",
suurimman kaikista kesytetyistä karhuista. Mutta "Big Ben" pääsi
pakoon ja tuhansien huvilain ja herraskartanoitten parista valitsi
se juuri James G. Ward'in huvilan temmellyspaikakseen. Äkkiäpä herra
Ward seisoi permannolla väristen jännityksestä ja taisteluhalua
uhkuva povi sekä vanha tuttu sotahuuto huulillaan. Ulkosalta kuului
koirien kiivas haukunta. Ja ylinnä kaiken hälinän keskeltä kuului
koiran kuolinvalitus -- Ward tunsi sen omakseen.
Avonuttuun puettuna ja ennättämättä edes ottaa aamukengät jalkoihinsa
murtautui hän ovesta minkä Lee Sing oli huolella sulkenut ja syöksyi
alas portaita ulos pimeyteen. Kun hänen alastomat jalkansa tunsivat
hietakäytävän, pysähtyi hän pistäen kätensä portaitten alle ja veti
esille tutunomaisesta piilopaikasta kookkaan kuhmurasauvansa --
muuten vanha seuralainen jollakin järjettömällä vuoristoseikkailulla.
Raivostuneitten koirien haukunta tuli yhä lähemmäksi ja heilutellen
tuota kuhmurasauvaansa syöksyi hän suoraan pensastiheikköön, siellä
kohdatakseen petoeläimen.
Heränneet vieraat kokoontuivat suurelle parvekkeelle. Joku heistä
sytytti sähkövalonkin, mutta eivät nähneet yön pimeydessä muuta
kuin toistensa säikähtyneet kasvot. Kirkkaasti valaistun ajotien
takana muodostivat puut tiiviin muurin; siitä ei valokaan päässyt
pilkahtamaan lävitse. Mutta jossakin täällä pimennossa suoritettiin
kauhea taistelu. Kuului hitonmoinen seos eläinääniä; koirien
haukuntaa ja karhun mörinää. Kovat iskut siinä jaettiin ja raskaat
ruumiit rysähtivät pensaikkoon.
Taistelu siirtyi puitten välistä tielle aivan parvekkeella
olevien katsojain eteen. Ja nyt he näkivät. Rouva Gersdale huusi
kietoutuen puoleksi tiedottomana poikaansa. Lilian tarttui
niin voimakkaasti parvekkeen kaidepuihin, että se koski hänen
sormissaan monta päivää jälkeenpäin ja tirkisteli kauhistuneena
vaaleatukkaista, villisilmäistä jättiläistä, tuntien hänet siksi
mieheksi, jonka kanssa oli määrä solmia avioliitto. Hän heilutteli
suurta kuhmurasauvaansa ja tappeli jäykkäniskaisesti mutta tyynesti
takkuista villipetoa vastaan. Otus oli suurempi kuin uskalsi
kuvitellakaan. Eläimen raajat olivat loppuun kuluttaneet Ward'in
aamukauhtanan ja sitäpaitsi kynsineet hänen ihonsa verinaarmuihin.
Lilian Gersdalen kauhun muodosti pääasiassa tuo levottomuus
rakastetustaan, mutta oli siinä suuri osa pelkoakin siitä, miten
hänelle lopulta kävisi tuossa ottelussa. Ei milloinkaan olisi tuo
nainen saattanut uskoa senlaisen kauhistuttavan ja inhoittavan villin
piilevän hänen sulhasensa silitettyjen paidanrintojen ja virheettömän
pukimen takana. Ja milloinkaan ei hän ole saanut nähdä miten mies
taisteli. Senlainen kamppailu ei tosiaankaan lukeutunut nykyaikaan
eikä hänen edessään ollut nykyajan ihminenkään, mutta tuota hän ei
tiennyt. Sillä nyt ei mies ollut herra James Ward, Washingtonin
liikemies vaan muuan nimetön ja tuntematon, raaka ja villi olento,
joka olosuhteitten pakottamana oli eläytynyt uudelleen kolmentuhannen
vuoden perästä.
Koirat piirittivät taistelevia yhä edelleen haukkuen tai riehuivat
edestakaisin herättääkseen karhun huomiota. Kun eläin sitten kääntyi
ympäri torjuakseen tuonlaiset hyppäykset sivultapäin, syöksyi mies
esille pakottaen kuhmurasauvallaan vastustajansa menemään edellään.
Joka lyönti kohotti karhun vihan, eläin ryhtyi hyökkäykseen, hypäten
otti mies aimo askeleen sivulle koirien ohitse, vetäytyi sitten
taaksepäin taas uudistaen hyökkäyksen toiselta suunnalta. Silloin
koirat pitivät sopivana hyökätä, vaan eläimen raivo kääntyi jälleen
heidän puoleensa.
Äkkiä tuli sitten loppu. Karhu teki käänteen antaen käpälällään
eräälle koiralle ankaran iskun; koiran viskasi sitten eläin murtunein
kylkiluin ja taittunein selin pitkälle syrjään. Silloinpa vasta
ihmispeto tuli haltioihinsa. Kuohuvana raivosta päästi hän itsestään
villiytyneen, töykeän äänen juostessaan näkyville ja molemmin
käsin heiluttaen kuhmurasauvaansa antaen sen sattua ulvovan karhun
keskikalloon. Ei edes karhun kallokaan kestänyt tuonlaista murtavaa
iskua; eläin menikin nokilleen kumoon ja koirat heittäytyivät
empimättä saaliinsa kimppuun. Ja keskellä koirien myllerrystä
loikkasi herra Ward karhun ruumiille seisoen sen päällä hohtavassa
sähkövalossa nojautuen kuhmurasauvaansa ja ylisti voittoaan
laulamalla tuntemattomalla kielellä erään laulun. Laulu oli niin
vanha, että professori Wertz olisi antanut kymmenen vuotta elämästään
sen muistiin merkinnästä.
Vieraat riensivät kilvan esille ottaakseen herra Wardin hoitoonsa ja
kunnioittaakseen häntä, mutta silloinpa James Ward jälleen katsahti
muinaisihmisen silmistä. Hän katsoi vaalean puhtoista rakastamaansa
nykyajan tyttöä ja tunsi omituisesti ratkeavan aivoissaan. Hän horjui
väsähtäneenä tytön luo, irroitti kuhmurasauvansa ja oli vähällä
kaatua. Jotakin oli hänessä epävireessä. Hänen järkensä pirstoutui
käsittämättömistä tuskista. Oli kuin hänen sieluansa olisi reväisty
kahtia. Hän seurasi toisten katseita huomaten karhun kuolleen
ruumiin. Se näky vaikutti häneen kauhistuttavasti. Hän päästi huudon
ja olisi karannut tiehensä elleivät toiset taluttaneet häntä sisälle
huvilaan.
James J. Ward on edelleenkin toiminimen Ward, Knowles & C:o:n
päällikkönä. Mutta hän ei kauemmin asusta maalla eikä myöskään
metsästä erämaansusia kuutamossa öiseen aikaan. Muinaisihminen
hänessä kuoli tuona yönä, kun tappoi karhun Mill Valley'ssa. James
J. Ward on nyttemmin kokonaan James J. Ward, hän ei enää anna
osaa omasta itsestään jollekin eksyneelle muinaisajan olennon
laskuvirheelle. Ja James J. Ward on täysin uudenaikainen, että hän
kaikessa laajuudessaan elää sivistystuskan kirouksen alaisena.
Hän pelkää pimeyttä ja yö metsässä tuntuu hänestä hirvittävän
kauhuaherättävältä. Hänen kaupunkitalossaan vallitsee kerrassaan
turhantarkka järjestys ja hän on äärimmilleen innostunut kaikkiin
keksinnöihin, mikäli ne koskevat suojaa murtovarkautta vastaan.
Hänen kotinsa on sähköjohtojen sokkelo ja illan tullen vieras
tuskin saattaa huoneustossa liikkua herättämättä hälyytyskelloja
soimaan. Myöskin on hän keksinyt avaimettoman ovilukon, minkä
hänen matkustavat vieraansa pitävät liivintaskussaan ja käyttävät
nopeasti ja vaivatta kaikissa olosuhteissa. Mutta hänen vaimonsa ei
katso miehensä arkailevan. Siinä suhteessa tuntee vaimonsa hänet
liiankin hyvin. Ja toisten sankarisielujen tapaan on hän tyytyväinen
levätessään laakereillaan. Eivätkä hänen rohkeuttaan epäile ne, jotka
tuntevat Mill Valley'n tapahtuman.