Hän oli erittäin tyyni ja hillitty mies, joka istui silmänräpäyksen
muurin päällä vakoillen kostean pimeyden mahdollisesti aiheuttaman
vaaran. Mutta hänen tarkka kuulonsa keksi vain tuulen huminan
näkyvissä puissa ja havujen kahinan huojuvissa kuusissa. Tuuli
kuljetti tiiviin sumun ja vaikkakin hän ei tainnut nähdä tuota sumua
tunsi mies sen kuitenkin kostuttavan kasvojaan, ja muuri millä hän
istui oli märkä.
Hän oli ääneti kiivennyt muurille ulkoapäin ja ääneti liukui hän
maahan muurin sisäpuolella. Hän otti sähkölampun taskustaan, vaan ei
sytyttänyt sitä. Todellakin vallitsi pimeys, mutta hänpä ei valoa
oikeastaan kaivannutkaan. Lamppu kädessään ja sormi koskettimella
kulki hän eteenpäin pimeydessä. Maa tuntui sametinsileältä ja
joustavalta jalkojen alla, sillä sitä peitti kuivuneet havut ja
lehdet ja multa jota ei kukaan vuosikausiin nähtävästi ollut
liikuttanut. Lehdet ja oksat koskettivat häneen, mutta oli niin
pimeätä ettei voinut niitä välttää. Kohtapuoleen täytyi hänen kulkea
kädet ojennettuna eteensä ja useimmin kuin kerran kulki hän kohti
puitten runkoja. Tietoisena siitä, että hänet ympäröitsi pelkät puut
aavisti hän niitten kohoavan hänen yläpuolelleen joka suunnalle ja
tunsi itsensä mitättömän pieneksi näitten mahtavien honkien keskellä;
ne kumartuivat murtavina hänen ylitseen. Hän tiesi tuolla takana
talon olevan ja kulkija toivoi löytävänsä jonkunlaisen tien tai
mutkikkaan polun, mikä johtaisi suoraapäätä sinne.
Kerran tunsi hän olevansa kuin hiirenloukussa. Joka puolella
koski hänen etsivä kätensä puita ja oksia tai myöskin eksyi hän
tiivisrakenteisiin pensaikkoihin, mistä ei näyttänyt löytyvän
minkäänlaista poispääsyn mahdollisuutta. Varovasti sytytti hän
silloin lyhtynsä suunnaten siitä tulevan valon maahan aivan
jalkojensa kohdalle. Hän yritti hitaasti ja varovasti sillä valaista
kaikkea mikä esti eteenpäinpääsyn. Hän äkkäsi aukon korkeitten
puitten välissä ohjaten sinne kulkunsa. Sitten sammutti hän lyhdyn
kulkien kuivalla maalla, minkä tiheä lehdistö vielä oli suojannut
tihkuvalta kasteelta. Hänellä oli melko hyvä paikallinen vaisto ja
tiesi varmasti lähestyvänsä taloa.
Mutta silloinpa sattui tuo aavistamaton ja odottamaton tapaus. Kun
hän polki jalkansa maahan sattui se pehmeään ja elävään olentoon,
joka säikähtyi astujan ruumiinpainosta nousten pystyyn. Vaeltaja
teki hyppäyksen sivulle ja kumartumalla valmistui uuteen hyppäykseen
minne tahansa ja jännittyneenä hän odotti tuon tuntemattoman olennon
hyökkäystä. Silmänräpäyksen odotus ja ihmettely siitä, minkälainen
eläin oli sattunut hänen jalkansa alle ja nyt ei päästänyt ääntä tai
liikahtanut ja luultavasti myöskin kumartui odottaen hyökkäystä niin
suurella jännityksellä kuin hänkin. Jännitys tuli sietämättömäksi.
Hän piti lyhdyn edessään painaen nappulaa ja katsoi ... ja kirkasi
ääneen kauhusta. Hän oli valmistunut mihin tahansa, nähdä säikähtynyt
vasikka, pukki tai taisteluhaluinen jalopeura, mutta ei ollut
valmistunut sen laiseen mikä näkyi. Voimakas, valkoinen valo oli
silmänräpäykseksi näyttänyt hänelle jotakin, jota ei unohtaisi
tuhanteen vuoteen -- nimittäin miehen, pitkän ja vaaleahkon,
varustettuna vaalealla tukalla ja parralla, aivan alastomana
lukuunottamatta mokkasiinit jalassa ja otaksuttavasti vuohennahka
vyötäröllään. Käsivarret ja jalat olivat alasti, samoinkuin olkapäät
ja rinnasta suurin osa. Hänen ihonsa oli sileä ja karvaton, auringon
ja tuulen paahtamana ja sen alla kiemurtelevat tukevat lihakset; ne
muistuttivat paksuja käärmeitä.
Niin odottamaton kuin tämä tapahtuma olikin ei se yksistään ollut
syynä miehen huutoon. Enemmän häntä kauhistutti tuo kuvaamaton villi
kasvojen ilme, sinisten silmien petoeläinkiille, mikä tuskin valossa
häipyi, tukkaan ja partaan sotkeutuneet havuneulaset ja koko tuo
pelottava ruumis. Tämä mies oli myöskin eteenpäin kumarassa valmiina
hyökkäämään hänen kimppuunsa. Tämän näki hän yhdessä ainoassa
silmänkäänteessä ja kun tämän oudon miehen huudot vielä kaikuivat
metsässä, teki tuo mies aika hyppäyksen. Hän heitti lyhtynsä suoraan
miestä kohti ja viskautui itse maahan. Hän tunsi tuon toisen miehen
jalat ja nilkat hipaisevan kylkiluitansa ja syöksi pystyyn ja
poispäin, kun taas villimies raskaasti kuului putoavan eteenpäin
pensaikkoon.
Kun oli hiljaista, hillitsi villimies itsensä ja seisoi siinä
polvillaan odotellen. Hän kuuli tuon oudon liikkuvan, etsien juuri
häntä ja siis pelkäsi ilmaisevan itsensä jos jatkaisi pakoyritystä.
Hän oli tietoinen pensaitten rapinasta ja tulevansa takaa-ajetuksi.
Erään kerran tarttui hän revolveriinsa, mutta katui. Hän oli
saavuttanut tyyneytensä ja toivoi pääsevänsä pakoon huomaamatta.
Useat kerrat kuuli hän villimiehen harhailevan tiheikössä ajaen
häntä takaa, toisinaan seisoen paikallaan kuunnellen. Tuopa
johti mieleen mukavan ajatelman. Hänen toinen kätensä kun nojasi
lahonnutta puuosaa. Ensin hän haparoi ympäriinsä pimeässä tullakseen
vakuutetuksi käsivartensa kääntöpiiristä, nosti sitten puukappaleen
viskaten sen. Se ei ollut raskas ja lensi kauas pudoten voimakkaalla
rytinällä erääseen pensasviidakkoon. Hän kuuli tuon olennon
hyökkäävän pensaikkoihin ja tällä aikaa hänkin ryömi pakoon. Hän
ryömi eteenpäin käsin ja jaloin verkalleen ja varovasti, kunnes
polvet kastuivat kosteahkossa hiekassa. Kuunnellessa ei kuullut
muuta kuin valittava tuuli ja usvan tippuminen puitten oksilta. Niin
varovasti kuin tähänkin asti hän nousi mennen kiviaidan luo, kiipesi
sen ylitse ja oli nyt jälleen ulkotiellä.
Hän hapuili eräästä pensaikosta esille polkupyörän aikeessa ruveta
sillä ajelemaan. Hän oli kääntämäisillään polkupyörän oikeaan
asentoonsa kun hän tunsi raskaan ihmisruumiin putoavan aivan hänen
jaloilleen. Sen koommin hän ei odottanut enempää, vaan juoksi tietä
pitäen polkupyörän ohjaustangosta kiinni kunnes saattoi hypätä sen
satulaan, jaloillaan saavuttaa polkimet ja lähteä matkaan. Takanaan
kuuli hän askeleita jysähtävän tien tomuun. Mutta ajaen poispäin
minkä suinkin ennätti ei hän kuullut sen enempää.
Onnettomuudekseen oli hän kaupungille kääntänyt selkänsä ohjaten nyt
menonsa yhä korkeampaan vuoristoseutuun. Hän tiesi etteivät mitkään
tiet mene tämän kanssa ristiin. Ainoa tie kulki taaksepäin ohitse
tuon kauhistuttavan paikan ja häneltä puuttui rohkeutta jälleen
kohdata se. Kun nousu puolituntisen ajon jälkeen kävi verrattain
jyrkäksi, astui hän tielle kulkemaan. Varmuuden vuoksi jätti hän
polkupyöränsä tien viereen, kiipesi ylitse aidan mikä otaksuttavasti
kuului jollekin vuoriston laidunniitylle ja levitti lehden maahan
istuutuen sille.
"Uff!", puhui hän ääneen pyyhkien hien ja kosteuden kasvoiltaan.
Ja "uff!" sanoi hän vielä uudelleen pyörittäen itsellensä savukkeen
ja miettien miten pääsisi täältä takaisin.
Mutta hän ei edes yrittänytkään palata takaisin. Hän oli päättänyt
ettei pimeässä lähtisi tuota tietä ja pää kumarassa polvien päällä
istui hän siinä leväten ja odottaen aamun valkenemista.
Hän ei tiennyt miten paljon aikaa oli kulunut, kun nuori aavikkosusi
hänet herätti nalkuttavalla ulvonnallaan. Kun hän katseli ympärilleen
huomasi hän suden tulevan metsänreunasta tuossa takana samalla
huomaten kuinka yö tällä aikaa oli muuttunut. Sumu oli poissa,
tähdet ja kuu loistivat, vieläpä tuulikin oli laannut. Ihana
kalifornialainen kesäyö oli koittanut! Hän yritti uudelleen uinahtaa,
vaan aavikkosuden ulvonta häiritsi sitä. Puolittain nukuksissa kuuli
hän villin ja omituisen laulun. Katsellen ympärilleen huomasi hän
aavikkosuden laanneen meluamasta, se oli juossut kunnaan kukkulalle.
Ja sen jälestä juoksi, ei enää laulaen, tuo alaston olento minkä oli
puutarhassa tavannut. Otus oli juuri vähällä joutua saaliiksi kun
koko metsästysretki katosi näkyvistä. Mies värisi kuin kylmyydestä
ikään, noustessaan ja kiipiessään yli aitauksen ja istahtaessaan
polkupyrörälleen. Mutta hän tiesi tämän lähdön ainoaksi keinoksi. Tuo
kauhea olento ei sen koommin ollut hänen ja Mill Valley'n välillä.
Hän ajoi huimaavaa vauhtia rinnettä alas, mutta mutkassa ja pimeässä
laski hän erääseen tiekuoppaan ja viskautui tällöin pää edellä
ohjaustangon yli.
"Tämäpä ei ole minulle mikään onnekas yö", mutisi hän itsekseen
tutkiessaan polkupyöränsä katkennutta haarukkaa.
Hän nosti rikkinäisen polkupyöränsä olalleen ja käveli edelleen.
Lopulta hän pääsi kivikkomuurin luo ja miltei luullen uneksineensa
kaiken tuon etsi hän tiellä jälkiään ja löysikin ne -- suuret
mokkasiinijäljet, varpaat syvällä maantietomussa. Ollessaan
kumartuneena niitten ylitse kuuli hän jälleen tuon kamalan laulun.
Hän oli nähnyt tuon olennon seuraavan aavikkosutta ja tiesi ettei hän
riittäisi kilpajuoksussa. Hänpä ei sitä yrittänytkään, vaan tyytyi
piiloutumaan tien toiselle puolelle.
Taaskin näki hän tuon olennon, joka muistutti alastonta miestä,
juoksevan nopeasti ja kevyesti ja laulaen. Haamu pysähtyi aivan
hänen eteensä ja miehemme sydän oli pysähtyä. Sensijaan että olisi
kulkenut kohti miehemme piilopaikkaa suoritti olento korkeahkon
hypyn ilmaan tarttuen tien ylitse kaartuvan puun oksaan kieputtaen
itsensä reippaasti ylös oksalta oksalle kuin mikäkin apina. Samalla
kiipesi olento kivikkomuurille ja kymmenen tai kaksitoista jalkaa
sen yläpuolella heittäytyi hän viereiseen puuhun, hypähti tämän
jälkeen maahan kadoten näkyvistä. Toinen mies siinä ihmetellen seisoi
odotellen muutaman minuutin, sitten jatkaen matkaansa.