Eräänä lämpöisenä yönä istuttiin vanhassa Alta-Inoyo -kerhossa
San Franciscossa ja avonaisista ikkunoista tulvi katumelu
huoneeseen tukahdutettuna ja etäisenä. Keskusteltiin siitä
lahjomisjärjestelmästä, mikä oli vallalla ja viimeisenä tunnustimena
siihen seikkaan katsoen, että kaupungin hallitusta tultaisiin
puhdistamaan sen päivänvaloa arastelevista aineksista. Sitten
oli ruvettu pohtimaan tuota alhaista, ilettävää ja halpamaista
mädännäisyyttä, mikä on olemassa, kiusaten kaikkia ihmisvihaajia.
Aivan vahingossa sattui sitten joku läsnäolijoista mainitsemaan
nimen O'Brien. -- O'Brien -- nuori ja lupaava nyrkkeilijä -- oli
saanut surmansa eilisiltaisessa palkinto-ottelussa. Tuntuipa ilma
heti puhtaammalta. O'Brien oli näet ollut moitteeton nuorimies ja
ihanteilla varustettuna. Hän ei juopotellut, ei tupakoinut eikä
käyttänyt kiroussanoja, vielä oli hänen ruumiinrakenteensa kuin
nuoren Jumalan. Hänellä oli ollut rukouskirjansa mukanaan tuossa
ottelussa. Sen he löysivät hänen takkinsa taskusta pukuaitiossa ...
jälkeenpäin.
Täällä oli läsnä puhtain, raikkain ja saastuttamaton Nuoruus,
jotain kunnioitusta ansaitsevaa ja ihanaa ihmisten ylistettäväksi,
sittenkun he sen ovat kadottaneet ja tulleet keski-ikään. Ja niin
ylistimmekin Nuoruutta niin haltioituneesti, että saimme Romantiikan
esilleloihdituksi ja annoimme sen tunnin ajaksi houkutella meidät
kauas pois inhimillisen yhteiskunnan rajalta ja sen uhkaavalta
hälinältä. Bardwell alkoi kyllä puhelun lainaamalla Thoreau'n
mielipiteitä, mutta vanha Trefethan, kaljupäinen ja pöhöttynyt, oli
se kun sieppasi itselleen tuon lainan ja ruumiillistutti Romantiikan
keskuuteemme koko tunniksi. Ensiksi ihmettelimme kylläkin montako
whiskitotia hän oli saanut päivällisen jälkeen, mutta pianpa unohtui
tuonlainen huolittelu.
"Se oli vuonna 1898 -- olin silloin viisineljättä vuotta vanha",
sanoi hän. "Tiedän kyllä teidän harjoittavan päässälaskua. Teillä
on oikein. Olen nyt tasan neljäkymmentä, näytän kymmenen vuotta
iäkkäämmältä ja lääkärit sanovat ... piru periköön kaikki lääkärit!"
Hän vei korkean lasinsa suulleen ja latki hitaasti sitä
rauhoittaakseen suuttumustaan.
"Mutta olen ollut nuori ... kerran. Olin nuori kaksitoista vuotta
sitten, päässäni oli minulla hiuksia, olin hoikka ruumiiltani kuin
kilpajuoksija ja pisin työpäivä ei minulle ollut kyllin pitkä. Olin
voimapoikanen vuonna 98. Sinä muistat minut, Milner. Sinä tunsit
minut siihen aikaan. Enkö ollut jokseenkin tanakka poika!"
Milner nyökkäsi päätään ja myöntyi. Hänkin kuten Trefethan oli
kaivosinsinööri ja oli koonnut omaisuuden Klondykessä.
"Olithan sinä sitä, vanha ystäväni", sanoi Milner. "En milloinkaan
unohda miten hyvin selviydyit metsätyöläisistä tuona iltana kun
tuo pikkunen toimittaja järjesti siellä tappelun. Slavin oli
siellä sattumalta" -- tämä näet sanottiin meille -- "ja hänen
isännöitsijänsä halusi ruveta nyrkkeilyyn Trefethanin kera."
"Niin, katsohan nyt minua", komenti Trefethan suuttuneena.
"Tällaiseksi on Goldstead minut tehnyt... Jumala yksin tietää
montako miljoonaa, mutta sielustani ei jälellä mitään ... eikä
suonistanikaan... Tuo kelpo punanen veri on nyt poissa. Olen kuin
maneettieläin, vain paksu kerros väreilevää protoplasmaa ... vain ...
vain..."
Mutta sanat ehtyivät ja hän etsi lohtua korkeasta lasistaan.
"Naiset minua katselivat ... siihen aikaan ja kääntelivät päätään
katsellakseen minua kerran vielä. Omituista etten milloinkaan mennyt
naimisiin. Mutta tyttö sitten. Siitähän minun pitikin puhua. Tapasin
hänet tuhat peninkulmaa kaiken kunnian ja rehellisyyden takana, niin,
vieläpä enemmänkin. Ja hän toisti minulle juuri nuo Thoreau'n sanat
kun Bardwell lainasi hetkisen sitten -- juuri tuo päivällä ja yöllä
syntyvistä jumalista, valkeat ja mustat jumalat.
"Tämän jälkeen sitten tein valtauksiani Goldstead'in luona -- enkä
minä edes aavistanut minkälainen kultakaivos tuosta joenpohjukasta
sittemmin tulisi -- tein tuon retken itään yli Teräkallioitten ja
viistoon yli Ison Orjameren. Siellä ylhäällä pohjoisessa eivät
Teräkalliot muodosta pelkkää harjaa. Se on vain raja, erottava
muuri, mahdoton vallata ja luoksepääsemätön seinämä. Siellä ei
ole minkäänlaista johtavaa tietä, vaikkakin kuljeksivat kauppiaat
vanhoista ajoista asti silloin tällöin ovat kulkeneet niitten
ylitse ... no, tälle tielle hukkuneitten luku on monta vertaa
isompi kuin perillepäässeitten. Ja juuri siksi rupesin siihen
hommaan. Se oli retki mistä ken tahansa saattaa ylpeillä. Olen
vielä tänäkin päivänä ylpeämpi juuri siitä kun mistään toisista
myöhäisimmistä saavutuksistani.
"Se on tuntematon maa. Laajat alueet siitä ei milloinkaan ole
tutkittu. Siellä on suuret laaksot mihin valkonen mies ei milloinkaan
ole jalallaan astunut ja intiaaniheimot ovat samanlaisella
kehitysasteella kuin kymmenentuhatta vuotta sitten ... melkein ...
heillä kun on ollut niin hiukan yhteyttä valkoisten kanssa. Silloin
tällöin tuli heitä muutama parvi kaupantekoon, siinä kaikki. Muun
muassa Hudsonbay-komppania ei onnistunut heitä tavottamaan ja
voittamaan.
"Mutta tytöstähän oli kysymys. Matkasin muuatta jokea --
Kaliforniassa nimitettäisiin senlainen joki virraksi -- se oli
nimetön eikä kartoitettu. Siinä oli komea laakso, toisinaan
koristettuna kanyonpensaan seinämillä, toisinaan taas avautuen
ihaniin, leveisiin ja pitkänomaisiin seutuihin, missä miltei
miehenkorkuista ruohoa kasvoi pohjalla, kukkaisniittyjä ja
kuusipuisia viidakkometsiä, neitseellinen ja komea asultaan. Koirat
kantoivat pakkauksen selässään ja olivat arkajalkaiset ja loppuun
väsyneet; tähystelin jotain vähäpätöistä intiaaniyhteiskuntaa
saadakseni rekiä ja koiranajajia, jotta voisimme jatkaa matkaa
ensimäisellä lumella. Tämä oli syksyllä myöhään ja minä olin vallan
hämmästynyt kun vielä silloin löytyi kukkia. Luulin olevani Amerikan
pohjoispuolella, korkealla Teräkallioitten tukipilarien välissä ja
kuitenkin löytyi niin paljon kukkia kaikkialla. Ennen tai myöhemmin
tulevat valkoiset alkuasukkaat sijoittautumaan siihen ja viljelemään
vehnää koko laaksossa.
"Sitten näin savua ja kuulin koirien haukuntaa -- intiaanikoirien
-- ja tulin erääseen leiripaikkaan. Siinä piti luullakseni olla
viisisataa oikeata intiaania ja minä huomasin kuivauskehyksistä
syysmetsästyksen olleen anteliaan. Ja silloin kohtasin tytön --
Lucy'n. Sellainen oli hänen nimensä. Vain merkkikielellä saatoimme
ymmärtää toisemme kunnes veivät minut jonkinlaiseen suureen
suojaan -- puoleksi teltta, mikä oli auki siltä puolelta jolla
leirituli paloi. Tuo teltta oli kokonaan hirvennahoista, jotka
olivat savustetut, käsin kiiltäviksi hangatut ja kullanruskeat.
Sisällä oli kaikki niin somaa ja järjestyksessä; sellainen tapa
ei ole vallalla missään intiaanileirissä. Vuoteen muodostivat
tuoreet kuusenhavut. Siellä oli isohko joukko nahkapatjoja ja
kaiken päällä oli joutsenuntuvapeite -- en milloinkaan ole sattunut
näkemään mokomanlaista peitettä! Ja sillä vuoteella istui Lucy jalat
ristissä. Hän oli ruskea kuin pähkinä. Tyttö, sanoin, mutta sitäpä
hän ei ollutkaan, hän oli nainen, pähkinänruskea nainen, amatsooni,
kaikinpuolin kehittynyt täysiverinainen, majesteetillisen kypsä. Ja
silmät olivat siniset.
"Ne valloittivat minut paikalla -- hänen silmänsä -- siniset, ei
posliinisineä, vaan tummat kuin meri ja taivas yhteen sulautuneina,
ja hyvin viisaat. Niin, ja vielä enemmän -- niissä oli naurua --
lämmintä naurua, auringonlämpöä ja inhimillistä, ylen inhimillistä
ja ... sanonko naisellista? Niin, siinä oli naissilmät,
todellisen naisen silmät. Tiedätte mitä tarkoitan. Voinko sanoa
enemmän? Ja noissa sinisissä silmissä oli samalla kertaa kuohuva
levottomuus, uneksiva toive ja lepo, ehdoton lepo sekä eräänlaista
kaikkitietäväistä ja filosoofista tyyneyttä."
Trefethan keskeytti äkkiä.
"Luulette kai minulla olevan jotain nokassani. Mutta sitä ei ole.
Se on vasta viides totiannos päivällisaterian jälkeen. Olen selvä.
Olen juhlatuulella. Istun täällä rinnakkain pyhän nuoruuteni kera.
Enhän minä -- 'vanha' Trefethan -- puhu, sehän on nuoruuteni ja tämä
sanoo näitten silmien olleen ihmeellisimmät kun milloinkaan ennen
näkemäni -- niin tyynet ja kuitenkin levottomat, niin viisaat ja
kuitenkin uteliaat, niin vanhat ja kuitenkin nuoret, niin tyytyväiset
ja kuitenkin ikävyyttä kuvastavat. En voi niitä sanoin kuvata, pojat.
Kun hänestä olen teille kertonut, ymmärrätte kai paremmin itse.
"Hän ei noussut. Mutta hän ojensi minulle kätensä.
"'Vieras', sanoi hän, 'oli kivaa nähdä teitä.'
"Ajatelkaahan -- tuollaista aitoa nurkkakieltä! Voitte kuvitella
tunteeni. Hän oli nainen, valkoinen nainen mutta tuo nurkkakieli! Oli
kerrassaan hämmästyttävää tavata valkoista naista täällä maailman
rajojen ulkopuolella -- ja tuo kieli sitten! Se rämisi korvissani,
voitte uskoa. Se pisti kun väärä ääni. Ja kuitenkin väitän tuon
naisen runoilijaksi. Saattepa kuulla.
"Hän toimitti intiaanit pois. Ja todentotta he menivätkin. Sokeina
alistuivat he tottelemaan hänen käskyjään. Hän oli _hi-yu-skookumi_,
päällikkö. Hän käski nuorten miesten pystyttämään minulle teltan
ja huolehtimaan koiristani. Ja sen he tekivätkin. Ja he tunsivat
päällikkönsä siksi hyvin, etteivät he uskaltaneet päästää
mokkasiinihihnaa minun varustuksistani. Hän oli Taipumaton Laki
lihaa ja luuta. Sanon vaan, että kylmä väristys kävi läpi luitten
ja ydinten sekä pitkin selkäpiitäni tavata valkoinen nainen tuolla
ylhäällä villin intiaanirodun päällikkönä tuhatta peninkulmaa
Ei-kenenkään-maan takana.
"Kuten sanoin oli juuri tuossa soraääni. Mutta tuo kohta, unohtakaa,
pyydän. Minäkin sen unohdin siinä istuessani joutsenuntuvapeitteellä
ja kuullen ja katsellen tuota ihmeellistä naista, joka ei ole
löytänyt vastinettaan Thoreau'n enemmän kuin muittenkaan runoilijain
tuotannossa.
"Viivyin siellä viikon päivät. Se johtui hänen pyynnöstään. Hän
lupautui koirien, rekien ja intiaanien avulla viemään minut ylitse
Teräkallioitten parhainta solaa. Senlainen matka on viisisataa
engl. peninkulmaa. Hänen telttansa oli pystytetty syrjään korkealle
virtaäyräälle ja parisen intiaanityttöstä valmisti hänen ruokansa ja
hoitivat teltta-askareet. Ja me puhelimme ja puhelimme ensi lumen
sataessa ja jatkoimme kunnes sain oivallisen rekikelin. Ja tänlainen
on hänen elämäkertansa.
"Hän oli syntynyt rajalla ja oli köyhien alkuasukkaitten tytär. Ja
tiedättekö mitä tämä merkitsee: työtä, työtä, alituista työtä, työtä
suurin piirtein ja äärtä vailla.
"En milloinkaan ole nähnyt maailman koreutta", sanoi hän. "Minulla
ei ole senlaiseen aikaa. Tiesin sen olevan tuolla jossakin etäällä
meidän tupamme ympärillä, mutta aina oli leivottava, kuurattava
ja pestävä ja työtä riitti aina. Toisinaan tulin oikein sairaaksi
halusta päästä matkalle ja varsinkin keväällä sai lintujen laulu
minut miltei villiytymään. Tahdoin juosta ulkona korkeassa
ruohikossa, kostutella jalkojani sen kasteessa ja ulotella matka
metsien halki kohti vuorenharjannetta nähdäkseni ympärilleni. Oi,
minulla oli koko joukko houreita -- seurata jokivarsia ja loikkia
lätäköstä toiseen, tehdä ystävyyttä sisiliskojen ja taimenien kanssa,
katsella aivan salaa ja huomioida oravia ja jäniksiä sekä pieniä
turkiseläimiä; omin silmin katsella niiden elämää ja oppia tuntemaan
niiden salaiset käytävät. Jos suinkin olisi riittänyt aikaa otaksuin
voivani hiipiä kukkien lomitse ja jos olisin ollut kiltti ja hiljaa
voinut kuulla mitä ne toisilleen kuiskivat; senlainenhan kuvastaisi
kaikkea viisautta mitä eivät ihmiset tunne."
Trefethan vaikeni ja huolehti lasinsa täyttymisestä.
"Erään toisen kerran hän puhui: 'Tahdon öisin juosta kuin villipeto,
vain juosta kuutamossa ja tähtien alla, juosta valkoisena ja
alastomana pimeässä. Pimeydellä on mielestäni viileän sametin tuntu
-- juosta ja vain juosta loppumattomiin. Eräänä iltana ollessani
oikein loppuunajettu -- oli nähkääs ollut hirveän kuuma päivä, eikä
taikina millään ottanut noustakseen, kirnuaminen oli kerrassaan
epäonnistunut ja tunsin itseni ärtyneeksi ja kiukkuiseksi -- puhuin
isälleni juoksuhalustani.' Hän katsoi minua aika pitkään ja hiukan
kummeksivana. Sitten hän antoi nautittavakseni kaksi pilleriä. Käski
sitten minua menemään levolle ja nukkumaan makeasti, niin olisin
aamulla muka virkeä. Päähänpistoistani en sen koommin puhunut hänelle
enemmän kuin kenelle muullekaan.
"Koti siellä ylhäällä vuoristoseuduilla purettiin sittemmin --
elintarpeitten puutteesta luullakseni -- ja perhe jäi asumaan
Seattleen. Siellä oli hän työskennellyt eräässä tehtaassa -- pitkinä
tunteina sangen raskaasti. Vuoden päästä tuli hänestä tarjoilijatar
kovin kehnoon ravintolaan -- 'syltty' nimitti hän sitä.
"Kerran sitten sanoi hän minulle: 'Romantiikkaa kai ajoin takaa.
Mutta minkäänlaista romantiikkaa en löytänyt tiskipaljuista ja
pesupunkeista eli tehtaista ja syltyistä.'
"Kahdeksantoista vuotiaana meni hän naimisiin -- hänen miehellään
oli määränään matkustaa Juneau'n ja siellä avata ravintola. Hänellä
oli muutama dollari säästettynä ja kuulosti hyvinvoivalta. Hän ei
rakastanut tuota miestä, niin hän minulle sanoi, mutta toiselta
puolen oli hän aivan väsähtänyt ja tahtoi millä hinnalla tahansa
päästä tuosta ijänikuisesta raadannasta. Sitäpaitsi oli Juneau
Alaskassa ja hänen ikävänsä muodostui haluun nähdä tuo ihmeellinen
maa. Mutta ei hän paljoakaan saanut siitä nähdä. Hänen miehensä
avasi pienen ja vaatimattoman ravintolan ja tyttö huomasi hyvinkin
pian miksi he olivat naimisiin menneet ... päästäkseen palkkaamasta
palvelijatarta. Vaimo siinä miltei hoiteli koko lafkan ja suoritti
kaiken työn yleisön palvelusta tiskaukseen saakka. Ja miltei aina
keitti hän ruokaa. Tätä kesti neljä vuotta.
"Voitteko kuvitella tuota aarniometsäolentoa täynnänsä luonnonelämän
kaikkia vaistoja, kaihoten vapaita lakeuksia suljettuna ahtaaseen
ruokalaan orjana raataen neljä sietämätöntä vuotta?
"'Kaikki oli tarkoituksetonta', sanoi hän. 'Mitä tuo kaikki oikeastaan
hyödytti? Miksi olin syntynyt? Oliko tämä elämän tarkoitus -- vain
työtä ja työtä ja aina olla väsynyt? Mennä levolle väsyneenä, nousta
väsyneenä, joka päivä edellisen kaltainen, mahdollisesti vieläkin
orjuuttavampi?' Hän oli kuullut kyläpappien -- niinkuin hän ilmaisi
-- puhuvan kuolemattomuudesta, mutta ei voinut käsittää työnsä
sopivaksi esivalmisteluksi kuolemattomuuteensa.
"Mutta vieläkin oli hänellä unelmansa, vaikkakin sangen harvoin.
Hän oli lueskellut muutamia kirjoja. Mitä kirjoja, kysynette.
Mahdollisesti lainakirjastoromaaneja, mutta nekin olivat ravinneet
hänen mielikuvitustaan. 'Toisinaan', sanoi hän, 'kun olin päästäni
aivan sekaisin hellan kuumuudesta olisin kerrassaan pyörtynyt ellen
olisi saanut edes hiukkasen raitista ilmaa; silloinpa pistin pääni
ulos keittiön akkunasta ja tällöin suljettuani silmäni näin minä mitä
ihmeellisimmät asiat. Äkkiä olin vaeltavinani maantietä ja kaikki oli
sunnuntaisiistiä ja rauhallista. Ei likaa missään, ei tomua, vain
yli ihanien niittyjen liriseviä puroja ja leikkiviä lampaita, tuulen
tuomaa kukkaistuoksua ja kaiken yli lauhkeaa auringonpaistetta;
lehmät siinä seisoivat polviin saakka lätäköissä märehtien ja
nuoret tytöt kylpivät joen mutkassa, valkoisina, joustavina ja
luonnollisina -- ja silloin tiesin olevani Arkadian satumaassa. Olin
lukenut jostakin kirjasta tuosta ihmemaasta. Taikka myös tulivat
auringonvalossa säkenöitsevät ritarit ratsastaen tietä pitkin eli
neitsykäinen lumivalkealla hevosella ja näen etäällä linnantornien
kohoavan. Tai myöskin ensimäisessä tienmutkassa näen erään palatsin,
valkosen, ilmavan ja satumaisen, vettäsuitsuavine suikkukaivoineen.
Kukkia kaikkialla. Riikinkukot ruohikkonurmella ... ja sitten avaan
silmäni ... kuumuus keittiönhellasta kietoutui ympärilleni ja kuulin
Jaken sanovan Jake, hän oli mieheni -- niin, kuulin Jaken sanovan:
mikset nosta papuja padasta! Luuletko minun tässä koko päivää
odottelevan? -- Romantiikkaa! Tämä muistutti lähinnä sitä tapausta,
kun muuan juopunut armenialainen kokki villiytyi ja kyökkiveitsellä
yritti leikata kurkkuni poikki ja minä poltin käsivarteni hellillä
ennenkuin ennätin iskeä häntä perunanuijalla.'
"'Halusin mukavaa elämää ja kauniita esineitä ja muuta senkaltaista,
mutta tuo ei juuri ottanut onnistuakseen ja niinollen olinkin
syntynyt vain laittamaan ruokaa ja tiskaamaan. Siihen aikaan oli
Juneau'ssa suuria rauhattomuuksia ja kun katsoin toisia naisia siellä
ei heidän elämäntapansa minua houkutellut. Tahdoin tietystikin olla
puhdas. En tiedä miksi, vain siksi kun niin tahdoin ja ajattelin
yhtä kernaasti voivani kuolla tiskauksestakin kuin kuolla heidän
laillansa.'"
Trefethan keskeytti silmänräpäykseksi ja solmi ajatuksissaan muutamia
kertomuksen lankoja jatkaakseen.
"Niin, tuon naisen kohtasin siellä ylhäällä napamailla halliten
villiä intiaaniheimoa ja muutamia tuhansia neliöpeninkulmia
metsästysmaita. Ja kaikki oli sitäpaitsi sangen yksinkertaista ja
luonnollista, olisihan hän voinut elää ja kuolla kattilain ja patojen
seoksessa. Mutta sittenpä 'tuli kuiskaus, tuli näky'. Siinä oli
kaikki mitä tarvittiinkin.
"'Heräsin eräänä päivänä', sanoi hän. 'Tapasin sen eräällä
sanomalehtikaistaleella. Muistan joka ainoan sanan ja saatan sen
lukea teille.' Ja niin luki hän Thoreau'n '_Ihmisen luonto huutaa_':
"'_Ne nuoret männyt mitkä vuosi vuodelta varttuvat ovat minusta
virkistävät katsella. Puhumme intiaanin sivistyttämisestä, mutta
tuopa ei ole samaa kuin häntä parannella. Hämärän metsäelämän
heränneellä itsenäisyydellä ja yksinäisyydellä säilyttää hän
kanssakäymisensä heimonsa jumalien kera ja silloin tällöin on
havaittavissa harvinainen ja omituinen yhdyselämä luontoon. Hän saa
välkkeitä tähtitieteestä, mikä on vierasta meidän salongeillemme.
Hänen sielunsa alituinen valo on hämärä vain siksi kun etäisyys
sinne on niin suuri, mutta se on kuin heikko vaan ihana tähtivalo
verrattuna keinotekoisen valon häikäisevään mutta lyhytaikaiseen
loistoon. Saarten asukkailla on päiväsyntyiset jumalansa, mutta ne
eivät ole niin iäkkäitä kuin ... yösyntyiset jumalat_.'
"Niin, tämä oli juuri se minkä hän luki. Hän toisti tämän sanasta
sanaan jolloin unohdin kokonaan hänen entiset alhaiset sanontansa,
sillä sehän oli juhlallista, kerrassaan uskontunnustus --
pakanallinen jos niin tahdotte ja valettuna elävään muotoon; mutta
siinä oli hän kuitenkin oma itsensä.
"'Jäännös lehdestä oli poisrevittynä', jatkoi hän, äänessä syvä
kaipauksen tuntu. 'Se oli vain lehtipalanen. Mutta tuon kirjoittaja
Thoreau oli viisas mies. Minä haluaisin kernaasti tietää hänestä
enemmän.' Hän jäi tähän silmänräpäykseksi ja minun täytyy todistaa
että hänen kasvonsa olivat sanomattoman pyhimyskaltaiset hänen
sanoessaan: 'Olisin kylläkin saattanut olla mieheni hyvä vaimo.'
"Ja sitten jatkoi hän: 'Kun tuon luin tiesin aivan tarkalleen
minun suhdettani siihen. Olin yön lapsi. Minä joka olin viettänyt
koko elämäni päivällä syntyneiden kera olinkin yön lapsi. Siksi en
milloinkaan tuntenut minkäänlaista tyydytystä ruuanvalmistuksessa ja
tiskauksessa, siksi himoitsinkin alastonta tanssia kuutamossa. Ja
tiesin ettei tuo likainen ja pieni Juneaukapakka ollut minun oikea
paikkani. Ja sanoinkin heti paikalla: Minä lähden täältä pois".
Kokosin siis kaikki vaaterepaleeni ja läksin. Jake huomasi tuon ja
yritti estää minua siitä.'
"'Mitä siitä nyt tulee?' sanoi hän.
"'Sinun ja minun välille avioero', sanoin. 'Lähden täältä suuriin
metsiin ... sinnehän kuulun.'
"'Sitäpä sinä et tee', sanoi hän ojentaen käsivartensa minuun
tarttuakseen. 'Keittiökuumuus on mennyt päähäsi. Kuulehan nyt mitä
minä sanon ennenkun rupeat tekemään hullutuksia.'
"Mutta minäpä otin esille pienen revolverin sanoen; tämä on puhuva
puolestani.
"Ja niin menin sen tien."
Trefethan tyhjensi lasinsa ja käski tuomaan uuden.
"Tiedättekö, pojat, mitä tuo tyttö oikeastaan teki? Hän oli
kahdenkymmenenkahden vuoden ikäinen. Koko ikänsä oli hän ollut
tiskipaljun ääressä eikä tiennyt maailmasta sen enempää kun minä
neljännestä tai viidennestä suuruusluokasta. Kaikki tiet johtivat
hänelle maaliin. Mihinkään balettiseurueeseen hän ei antautunut.
Alaskassa on paras kulkea veneellä. Hän meni rannalle. Intianilainen
palkovene oli juuri lähtemäisillään Dyea'an -- tiedättehän senlainen
vene kun on kaiverrettu yhden ainoan puun rungosta ja kuusikymmentä
jalkaa pitkä. Hän antoi heille parisen dollaria ja astui veneeseen.
"'Romantiikkaako?' sanoi hän minulle. Sitä se oli jo ensi hetkestä.
Tuossa veneessä oli yhteensä kolme perhettä ja niin ahdasta, ettei
voinut kääntyäkään, siinä oli koiria ja intiaanikakaroita, jotka
ryömivät joka taholla ja jokainen veneessä olija sousi pitäen vauhtia
yllä. Molemmin puolin nuo suuret juhlalliset vuoret ja taivaalla
auringon valkaisemia pilvenhattaroita. Ja oi -- hiljaisuus! Tuo
syvä, ihmeellinen hiljaisuus! Toisinaan saattoi etäällä, nähdä savun
nousevan jonkun metsästäjän leiristä ja kohoavan ylös korkeuksiin
puitten lomitse. Se oli kuin huviretki, juhlallinen laivaretki ja
näin unelmani täyttyvän. Olin sitäpaitsi valmistautunut siihen, että
jotain odottamatonta voisi sattua minulle milloin tahansa. Ja niin
kävikin.
"Oi, ensimäinen leiripaikka saarella! Kalat mitkä pojat pyydystelivät
erään puron suussa ja tuo suuri hirvi minkä muuan nuorista miehistä
ampui juuri meidän kääntyessä niemenkärjen ohitse. Ja kaikkialla
oli kukkia ja kappaleen matkaa rannasta oli paksu mehevä ja
miehenkorkuinen ruoho. Muutamat tytöistä kulkivat kanssani niityn
poikki ja sitten kiipesimme vuoren rinnettä minkä takana noukimme
marjoja ja happamelta maistuvia juuria, mitkä kuitenkin olivat hyvät
syödä. Ja marjamaassa kohtasimme suuren karhun, joka söi siellä
illoin. Se sanoi 'Uff!' ja juoksi tiehensä yhtä pelokkaana kuin
mekin. Ja leiri ja leirituli sitten, entäpä kiehuvan metsästyssaaliin
synnyttämä haju! Tuo kaikki oli ihanaa. Vihdoin olin siis joutunut
yön lasten pariin ja tiesinkin sinne kuuluvani. Ensi kerran
elämässäni tunsin itseni onnelliseksi ruvetessani ehtoolla levolle.
Ja telttakankaan alta tarkastin salaa tähtitaivasta, minkä suuri
vuorenharjanne jakoi kahtia ja kuuntelin yön ääniä ja tiesin että
samanlainen oli oleva seuraavakin päivä ja aina, aina, sillä takaisin
en ajatellutkaan lähteä. Enkä myöskään milloinkaan palannut.
"Romantiikkaa! Sitä sain seuraavana päivänä. Meidän täytyi kulkea
leveän lahdenpoukaman ylitse vähintäinkin kaksitoista, viisitoista
peninkulmaa ja keskellä lahtea ollessamme rupesi ankarasti tuulemaan.
Illalla laahasi minut sitten muuan susikoira maihin ja olinkin ainoa
hengissä oleva.
"Ajatelkaa nyt itse!" keskeytti Trefethan. "Palkovene oli hylkynä ja
upposi ja kaikki saivat surmansa häntä lukuunottamatta. Hän kahlasi
rantaan, tarttui erään koiran häntään, vältti rantaluodot ja joutui
pienelle hiekkasärkälle ainoa mikä oli näkyvissä pitkän matkan päähän.
"'Kaikeksi onneksi oli se kiinteää maata', sanoi hän. 'Lähdin siis
kulkemaan halki metsien, ylitse kallioitten ja suoraan eteenpäin aina
vaan. Oli kuin olisin etsinyt jotakin varmana siitä, että se löytyy.
En pelännyt. Olinhan yön lapsi eikä suuri metsä voinut minua tappaa.
Ja seuraavana päivänä löysinkin sen. Minä nähkääs löysin pienen
ränsistyneen töllipahasen. Kukaan ei ollut siinä asunut vuosikausiin.
Kattokin oli romahtanut. Lahonneet filtit olivat makuusijoilla
ja hellillä oli pannuja ja kattiloita. Mutta se ei vielä ollut
ihmeellisintä. Ulkopuolella, metsän reunassa, ette voi arvata mitä
sieltä löysin. Kahdeksan hevosen luurangot, jokainen sidottuna eri
puuhun. Ne olivat kaiketi kuolleet nälkään ja jälelle on jäänyt vain
erillänsä olevia luita! Ja jokaisella hevosella oli ollut kantamus
selässä. Kääreet olivat siinä luitten seassa -- vernissoituja säkkejä
ja niitten sisässä taas hirvennahkasäkkejä ja niitten sisällä -- mitä
uskotte?'
"Hän vaikeni, pisti kätensä kuusenoksavuoteensa erään kulman alle
vetäen sieltä nahkapussin esiin. Sitten hän avasi sen ja kaatoi
käteeni sieltä kultaa aivan virtanaan -- puhdistamatonta kultaa,
virutettua kultaa, hieman karkeata kultahiekkaa, mutta enimmäkseen
kultaharkkoja. Ja se oli niin uutukaista, että tuskin saattoikaan
huomata sen olleen vedessä.
"'Sanotte olevanne kaivosinsinööri', sanoi hän, 'ja tunnette tätä
maata. Voitteko mainita sellaista kullanpitoista jokea, josta
löytyisi tällaista kultaa?'
"Sellaista en tainnut mainita. Siinä ei ollut jälkeäkään hopeasta. Se
oli miltei puhdasta ja sen sanoin hänelle.
"'Niin siitä voitte olla varma', sanoi hän. 'Myyn sen yhdeksästätoista
dollarista unssi. Te saatte Eldoradokullasta enemmän kuin
seitsemäntoista ja Minookkullan hinta ei ole täyttä kahdeksaatoista.
Niin, tuon löysin luitten seasta -- kahdeksan hevoskuormaa
sataviisikymmentä naulaa jokaisessa kääreessä.'
"'Neljännesmiljoonaa dollaria!' huudahdin.
"'Siihen olen minäkin sen arvioinut', vastasi hän. 'Tuota saattaa
sanoa romantiikaksi! Olinkin ollut orjana niin monta monituista
vuotta ja päästyäni irti tapahtui tänlaista ja kolmen päivän
kuluttua. Ja minne ovat joutuneet miehet, jotka ovat kaivaneet
kaikkea tätä kultaa? Tuota ihmettelen usein. He jättivät hevoset
kuormitettuina ja sidottuina kadoten sitten maan pinnalta eikä heidän
jäljistään löytynyt hiuskarvaakaan. En kuullut milloinkaan heistä
puhuttavankaan. Kukaan ei heistä mitään tiedä. No, kun kerran olen
yön lapsi, olen kai heidän oikeutettu perillinen.'"
Trefethan vaikeni sytyttääkseen sikaarin.
"Tiedättekö mitä tuo tyttö teki? Hän piiloitti kullan lukuunottamatta
kolmeakymmentä naulaa, mitä hän otti mukaansa rannikolle. Sitten
hän antoi merkin ohisoutavalle kanootille, lähti Pat Haley'n
kauppapaikkaan Dyea'n luona, varustautui ja kulki yli Chicootsolan.
Se oli vuonna 88 -- kahdeksan vuotta ennen Klondyke-löytöjä kun
Yukon vielä oli villinä erämaana. Hän pelkäsi miehiä, vaan otti
mukaansa kaksi intiaanityttöä, kulki merten poikki ja virtoja alas
kohti vanhoja leiripaikkoja alemman Yukon'in varrella. Hän risteili
monta vuotta näillä seuduilla ja lähti sitten sinne, mistä minä
hänet tapasin. Hänelle oli mieliksi juuri tuo maa, hän kun siellä
niinkuin itse sanoi: 'näki suuren uroshirven kahlaavan polviin asti
laakson punaisissa kurjenmiekoissa.' Hän liittyi intiaaneihin,
paransi heidän tautinsa, saavutti heidän suosionsa ja sai vähitellen
johdon käsiinsä. Tuon seudun oli hän sittemmin vain kerran jättänyt
kulkiessaan ylitse Chilcoot'in seuranaan parvi nuoria intiaaneja,
etsi piilopaikan sekä toi kullan mukaansa.
"'Ja tässä olen nyt, muukalainen', lopetti hän kertomuksensa, 'ja
tässä on kallein omaisuuteni.'
"Hän otti esille pienen nahkaisen pussin, minkä kantoi kaulassaan
kuin aarretta ja avasi sen. Pussin sisällä oli käärittynä rasvaiseen
silkkiin, minkä ajan hammas oli kuluttanut, tuo sanomalehtikaistale
Thoreau'n lauseilla.
"'No, oletteko nyt onnellinen ... ja tyytyväinen?' kysyin häneltä.
'Neljännesmiljoonan omistajana ette enää tarvitsisi tehdä työtä
Yhdysvalloissakaan. Kylläkai te kuitenkin kaipaatte koko joukon
koruesineitä.'
"'En paljonkaan', vastasi hän. 'En tahtoisi vaihtaa osaani kenenkään
naisen kanssa koko Yhdysvalloissa. Tämä on minun kansaani ja kuulun
tänne. Mutta toisinaan' -- ja hänen silmistään kiilsi jälleen tuo
sama uneksiva kaipaus, mistä jo äsken puhuin -- 'toisinaan toivon
aivan kiihkeästi Thoreau'n tänne tuloa.'
"'Miksi?' kysyin.
"'Siksi, että voisin mennä hänen kanssansa naimisiin. Toisinaan
tunnen itseni kovin yksinäiseksi. Olenhan nainen -- oikea nainen.
Olen kuullut puhuttavan toisenlaisistakin naisista, mitkä ovat
olleet vauhkoja niinkuin minäkin ja aikaansaaneet ihmeteltäviä
seikkoja -- senlaiset kun tulevat joko sotilaiksi tai merimiehiksi.
Mutta senlaiset naiset ovat kokolailla mutkikkaita. He ovat enemmän
miehiä kuin naisia, he muistuttavat suuresti miehiä eikä heillä ole
edes tavallisten naisten tarpeita. He eivät tahdo rakkautta tai
pikkulapsia käsivarrelleen ja polviensa ympärillä. Minä en ole sitä
lajia. Eikö totta, muukalainen, näytänkö edes mieheltä?'
"Sitä ei hän tehnyt. Hän oli nainen, kaunis, pähkinänruskea nainen,
hänen ruumiinsa oli voimakas, terve ja täyteläinen ja ihanat
tummansiniset naissilmät.
"'Enkö minä ole nainen?' puhui hän. 'Kyllä sitä olen. Kokonaan nainen,
vähimmin sanottuna. Ja kaikkein hauskin puoli asiassa on tämä, että
vaikkakin olen yön lapsi tai luonnon lapsi kaikessa muussa, en sitä
ole kun on rakkaus kysymyksessä. Minusta tuntuu kun siinä suhteessa
eniten pitäisi omasta rodustaan. Niin on ainakin minun laitani ja
niin on ollut kaikki nämä vuodet.'
"'Tarkoitatte...?' alottelin.
"'Ei milloinkaan', sanoi hän katsoen rehellisesti minua silmiin.
'Minulla on ollut vain yksi mies -- minä nimitin hänet Häräksi ja
luullakseni on hän vielä Juneau'ssa hoitaen kuppilaansa. Jos joskus
tulette takaisin ottakaa hänestä selvä, niin huomaatte nimitykseni
oikeaksi.'
"Otin todellakin selvän tuosta miehestä kaksi päivää senjälkeen. Hän
oli täsmälleen näköisensä kömpelö ja tyhmä, Härkä siis -- hän hääräsi
ympäri ja tarjoili itse pöytävierailleen.
"'Tarvitsette vaimon apua', sanoin.
"'Minulla on ollut yksi', vastasi hän.
"'Leski siis?'
"Niin. Hän hiukan hullaantui. Hän väitteli hellakuumuuden vaikuttavan
päähänsä ja sen se kylläkin teki. Eräänä päivänä tähtäsi hän minua
revolverilla ja lähti tiehensä muutamien siwashi-intiaanien kera
palkoveneessä. Heitä kohtasi ankara myrsky rannikon lähellä ja kaikki
upposivat."
Trefethän kääntyi lasinsa puoleen ja istui vaiti.
"Mutta tyttö?" muistutteli Milner. "Sinä keskeytit kertomustasi juuri
kun se rupesi käymään mielenkiintoiseksi ja helläpitoiseksi. Eikö se
käynytkin?"
"Kyllä", vastasi Trefethan. "Niinkuin hän itsekin sanoi oli hän
villiytynyt kaikessa muussa paitsi rakkaudessa; siinä tahtoi hän oman
rotunsa. Hän oli sangen herttainen siitä puhuessaan tullen suoraan
asiaan. Hän tahtoi minut aviomiehekseen.
"'Muukalainen', sanoi hän. 'Minä tahdon teidät. Te pidätte
tämänlaisesta elämästä, muuten ette olisi täällä yrittämässä kulkea
Teräkallioitten ylitse syyssateessa. Tämä on kaunis seutu. Ette tapaa
paljoakaan mikä olisi kauniimpaa. Miksi ette rupea tähän? Minusta
tulisi teille kelpo vaimo.'
"Sitten tuli minun vuoroni vastata. Ja sitä hän odotti. En kiellä
ettenkö ollut kiusallisessa asemassa. Olin jo puoliksi häneen
rakastunut. Kuten tiedätte en ole koskaan mennyt naimisiin. Kun
katselen mennyttä elämääni saatan sanoa ettei kukaan nainen ole
minuun niin suuresti vaikuttanut. Mutta kaikki tuo oli minusta niin
hassunkurista ja valehtelin kuin herrasmies ikään.
"Sanoin hänelle jo olevani naimisissa."
"'Odottaako vaimonne teitä?' kysyi hän.
"Vastasin: 'kyllä.'
"Ja siinä kaikki. Eikä hän ollut itsepäinen ... kerran oli hän hiukan
tulinen.
"'Kaikki minun tehtäväni, sanoi hän, sisältyy yhden sanan sanontaan ja
silloin ette täältä enää lähde. Jos sanon tuon sanan jäätte tänne.
Mutta sitä en aio sanoa. En halua teitä, ellette te halua ... ja jos
ette minua tahdo...'
"Hän rupesi hankkimaan minulle varusteita ja auttoi minua matkalle.
"'On suuri vahinko, muukalainen', sanoi hän erotessamme. 'Pidän
ulkomuodostanne ja teistä itsestännekin. Jos kadutte niin tulkaa
takaisin.'
"Tuota seikkaa halusin itsekin ja sen piti varmennettavan
jäähyväissuukolla, mutta en tiennyt miten käyttäytyä tai miten hän
asiasta selviytyisi. Niinkuin sanoin olin häneen rakastunut. Mutta
itse teki hän asiassa käänteen.
"'Suudelkaa minua', sanoi hän. 'Antakaa minulle jotain ajateltavaa.'
"Ja me suutelimme toisiamme lumessa Teräkallioitten laaksoissa ja
erosin hänestä tiellä mennessäni koirieni jälkeen. Kesti kuusi
viikkoa ennenkuin olin kulkenut solan ja tullut Suuren Orjameren
rannalla sijaitsevaan ensimäiseen kauppapaikkaan."
Katumelu tunkeutui sisälle kuin kaukaisen meren tyrske. Palvelija
tuli äänettömästi tassutellen ja antoi meille uusia sifonipulloja. Ja
tuossa hiljaisuudessa kuului Trefethan'in ääni kuin tuonenkello ikään.
"Parempi olisi ollut jäädä sinne. Katsokaahan minua."
Katselimme häntä. Harmaat viikset, tyhjä paikka päälaella, pussit
silmien alapuolella, riippuvat posket, paksut kaula-ajokset ja
yleinen väsymys, heikkous ja lihavuus. Vahvan miehen rauniot. Hän oli
elänyt yltäkylläisyydessä ja loistossa.
"Ei ole vieläkään myöhäistä, vanha ystäväni", sanoi Bardwell miltei
kuiskien.
"Todellakin toivoisin etten olisi tuonlainen pelkuri!" virkkoi
Trefethan. "Silloin saattaisin mennä takaisin hänen luokseen. Hän
on yhä siellä. Voisin virkistyä ja elää vielä monta vuotta ...
hänen seuranaan ... tuolla ylhäällä. Tänne jääminen on suorastaan
itsemurha. Mutta olen jo -- vanha mies neljäkymmentäseitsemän!
Katsokaahan minua. Surullisinta kaikesta on", hän nosti lasinsa
katsellen siihen, "että tämänlainen itsemurha on niin helppo tehtävä.
Olen leväperäinen ja kärsimätön. Ja pelkkä ajatuskin tuosta pitkästä
matkasta koirien kera vallan peloittaa minut ja aamuisin vallitseva
ankara pakkanen ja jäätyneet rekiohjakset ovat minun kauhuni."
Lasi liukui tottuneesti hänen huulilleen. Äkillisen raivon valtaamana
tahtoi hän viskata sen lattiaan. Hän katui tuota ja epäröi. Lasi
nostettiin hänen huulilleen jääden siihen paikkaan. Hän naurahti
katkerana, mutta hänen sanansa olivat juhlalliset: "Niin, yön lapsen
malja. Tuo nainen _oli_ luonnonihme."