"Silloin minua kutsuttaisiin neidiksi, minulla olisi pitkät hameet, ja
minä saisin tehdä mitä haluaisin."
"Olet 12-vuotiseksi kovin lapsellinen", sanoi äiti vähän huolissaan.
"Minusta on yhdentekevää, miksi ihmiset minua kutsuvat, kunhan vain
ovat ystävällisiä. Lyhyet hameet taas ovat paljon mukavammat kuin
pitkät; niitä ei tarvitse kannatella, eivätkä ne kulu niin pian."
"Se on totta se", sanoi Alma, "sitä en tullut ajatelleeksi".
"Ja sitten, lapsi kulta, luuletko, että 17-vuotias aina saa tehdä mitä
haluaa? Täytyyhän veljesi Valfridin olla aamusta iltaan kirjainsa
ääressä. Eikä hän lupaa kysymättä saa tehdä pitempiä hiihtomatkojakaan.
Ja Siiri-sisko sitten! Hän on jo täyttänyt 20 vuotta, ja yhtä kaikki
tekee hän konttorissaan työtä koko päivän; väsyneenä, väliin oikein
kalpeana hän iltasin sieltä palaa kotiin."
"Taitaa ollakin parempi olla vain 12-vuotias", sanoi Alma, "eihän
sitten tule niin pian vanhaksi, väsyneeksi, sokeaksi, harmaapäiseksi ja
ties miksi. Mutta, saahan toki toivoa itselleen rikkautta, hyvää ruokaa
ja hienoja vaatteita?"
"Saa kyllä", vastasi äiti vakavasti, "kun vain muistaa, että rikkaus on
lahja, josta meidän täytyy tehdä tili Jumalalle ja omalletunnollemme.
Hyvä ruoka on kyllä hyvä asia. Mutta tapahtuuhan välistä niin, että
rikas mies istuu hienolla valkosella pöytäliinalla, hopeakaluilla ja
monenlaisella hyvällä ruualla katetun pöydän ääressä, mutta ei voi
nauttia mitään; hänellä ei ole ruokahalua, tai saa hän kovia kipuja,
jos syö vaikka kuinkakin vähän. Huolimatta rikkaudestaan ei hän ehkä
saa nauttia muuta kuin kauravelliä, munia tai keitettyä maitoa."
"Sehän on kauheata, äiti!" huudahti Alma. "Mutta eikö Erkki-setä ole
onnellinen? Hänellähän on suuri maatila, hevosia, vaunuja, kauniit
huoneet, ja hän voi matkustaa ulkomaille joka vuosi?"
"Erkki-sedälläkin on vastuksensa, tuo kipeä jalkansa. Kun hänen aina on
pakko pysyä paikallaan, niin on hän käynyt kivulloiseksi. Hänen täytyy
joka kesä matkustaa kylpylaitoksiin. Lapsena Erkki-setä toivoi,
tulevansa upseeriksi ja luuli, että jalka kyllä paraneisi. Mutta jalka
ei parantunut, eikä hänestä niin muodoin voinutkaan upseeria tulla."
"Setä raukka! Ja minä kun luulin, että kaikki rikkaat ovat onnellisia!
Mutta Winterhjelmit, äiti? Heillähän on kaupungissa hirmuisen hienot
huoneet, miespalvelija ja vielä neitsytkin, jolla on valkoinen pieni
lakki päässään. Katrilla ja Lillillä on hienoimmat vaatteet koko
koulussa."
Surullisesti katsahti äiti Almaan. "Winterhjelmin vanhin poika karkasi
keväällä Amerikkaan ja Katri..."
Alma punehtui. "Äiti, minä tiedän... Katri... Katri oli varastanut --
oikein varastanut koulussa. Koko luokkamme silloin itki, me häpesimme
niin. Katri raukka! Lilli raukka! Heidät lähetettiin sitten
sveitsiläiseen kouluun. Ei, Winterhjelmit eivät ole onnellisia. Huomaan
sen nyt."
"Kyllähän rikkaus itsessään on hyvä lahja. Sillä voi auttaa muita ja
muodostaa omatkin olonsa hauskoiksi ja mukaviksi. Mutta rikkaus ei voi
varjella surusta eikä huolista, ei sairaudesta eikä kuolemasta, ei
synnistä eikä omantunnonvaivoista."
"Mutta rikkaat eivät tarvitse tehdä työtä?" virkkoi Alma vähän
epäillen.
Äiti hymyili. "Onkos työ sitten niin suuri onnettomuus?" kysyi hän
lempeästi.
Alma mietti vähän aikaa. "On", sanoi hän, "minun mielestäni on ikävää
lukea läksyjä, parsia sukkia tai kitkeä puutarhaa. Kaikki muu on ikävää
paitsi -- pikkuleipien leipominen ja kahvipöydän kattaminen, sillä
silloin saa aina jotakin, ja lämmin leipä tuoksuaa niin hyvälle."
"Sinä pikku laiskuri ja herkkusuu!" huudahti äiti. "Sinä et ole koskaan
koettanut olla toimettomana. Jos nyt voisitkin laiskotella kokonaisen
kauniin kesäpäivän, niin saatpa nähdä, että täysi-ikäisenä käy
työttömänä olo pitkäksi."
"Luuletko niin, äiti?"
"Luulen kuin luulenkin. Tunnen ihmisiä, jotka eivät tee työtä. He ovat
aina tyytymättömiä, väsyneitä, haluttomia ja hakevat vain huvituksia
ajan kulukkeeksi."
"Hm", sanoi Alma, "kun ajattelen asiaa, niin muistan Katri ja Lilli
Winterhjelmin kerran sanoneen, että heillä loma-aikana on aina niin
ikävä. Heidän ei tarvitse parsia sukkia eikä kattaa pöytää. He
kertoivat, että he silloin usein nukkuvat kahteentoista saakka, niin
että päivä tuntuisi lyhyemmältä. Kun sattui sadesää, olivat he ihan
epätoivossa, kun eivät koko päivää jaksaneet kertomuksiakaan lukea. En
silloin ajatellut, että syy tällaiseen haluttomuuteen oli siinä,
etteivät he tehneet työtä. Äiti kulta, olenpa minä puhunut paljon
tyhmyyksiä tänään", sanoi Alma. "Sano, äiti, mikä sinun mielestäsi on
onnea?"
2.
Äiti veti pikku tyttönsä luokseen, suuteli häntä ja sanoi lempeästi:
"Ihmisillä on hyvin erilaiset käsitykset siitä, mitä onni on. Minun
mielestäni on se ihminen onnellinen, joka on terve, hyvä ja toimelias,
jolla on tyytyväinen luonne ja joka ajattelee enemmän muita kuin
itseään."
Alma mietti vähän aikaa. "Terve minä olen", sanoi hän sitten, "ja hyvä?
-- niin tahdon koettaa, koettaa olla oikein hyvä. Hyvät ihmiset ovat
niin hauskoja, niinkuin esimerkiksi Anna-täti. Ja sitten toimelias!
Olenko minä toimelias, äiti?"
"Olet. Sinä olet ahkera koulussa ja kotona olet pikku oikea käteni, kun
Siiri sisko on poissa."
"Mutta tyytyväinen luonne -- eikö niin? Onko minulla sitä, äiti?"
Äiti nauroi. "En oikein tiedä. Olet toivonut rahoja, hyvää ruokaa,
hienoja vaatteita ja vielä 17 vuoden ikääkin."
"En enää ajattele niitä", sanoi Alma. "Tavallisesti meillä on hyvää
ruokaa ja seitsemäntoista vuotta täytän viiden vuoden perästä. Kyllähän
minä soisin, että minulla olisi kauniimmat vaatteet ja paljon enemmän
rahaa, mutta olen tyytyväinen siihen, mitä on -- koetan olla
tyytyväinen. Minä saan nyt 4 markkaa kuussa. Winterhjelmin tytöt saavat
tosin 12 markkaa, mutta monella tovereistani ei ole kuin 1 markka, ja
toisilla ei ole sitäkään. Ilma Heinollakaan ei ole mitään, ja kuitenkin
on hän iloisin tyttö koko luokalla. Olikos sitten vielä muuta?"
"Ajatella enemmän muita kuin itseään", vastasi äiti.
"Luulen, että minä ajattelen vain omaa itseäni. Mutta tahtoisitko,
äiti, auttaa minua ajattelemaan muita?"
"Kernaasti!"
"Ja iskeä silmää, kun sattuu tilaisuus ilahuttaa tai auttaa muita?"
"Kyllä, tyttöseni."
"Hyvä! Mutta, äiti, älä sano mitään Valfridille ja Tommolle, he vain
nauraisivat. Tahdon auttaa heitä ja tehdä heidät onnellisiksi, mutta he
eivät saa huomata mitään. He jo pitävät itseänsä herroina. Sitten on
minulla Tessu ja Piiju! Ei ole vaikeata olla heille hyödyksi. Tessu on
onnellinen, kun saa kuulla satuja, ja Piiju oikein loistaa ilosta, kun
häntä keinussa kiikuttaa. Mutta isä ja äiti? Mitä voisin tehdä teidän
hyväksenne?"
Äiti vastasi: "Lapset valmistavat vanhemmilleen suurimman onnen
käyttäytymällä hyvin ja seuraamalla vanhempiensa neuvoja. Jokaisessa
kodissa sattuu sitäpaitsi pienelle tytölle monen monta tilaisuutta olla
heille iloksi ja avuksi."
"Tiedän, mitä tarkotat. En ole muistanut koota isän sanomalehtiä enkä
tuoda hänen tohveleitaan, kun hän tulee kotiin. Tahdon tehdä
parannuksen. -- Ja nyt täytyy mennä pöytää kattamaan. Äiti! Tuotanko
kellekään onnea, kun keitän kahvia ja katan pöydän?"
"Jos teet sen hyvin, niin valmistat iloa isoille siskoillesi, ja
saavathan Sohvi ja Kaisa sill'aikaa levähtää, lukea, kirjottaa tai
ommella omiksi tarpeikseen."
"Minä siis voin tehdä palvelustytötkin onnellisiksi!"
Alma kiiruhti askareilleen, niin että lyhyet hameet vain lehahtivat.
Keittiössä hän hääri kahvipannuineen, kiiti sitten tuomaan kellarista
kermaa ja ottamaan ruokasäiliöstä vehnäsiä. Koko ajan lauleskeli hän
iloisia lauluja. Välistä hän löi vakavaa Tommo-veljeään olkapäälle tai
antoi Tessulle rusinan tai suuteli pikku Piijua. Suorittuaan hiuksensa
juoksi hän ilmottamaan, että kahvi oli pöydässä.
3.
Almalla oli hyvä ystävä, voudin Reetu. Tyttöset olivat samanikäisiä, ja
yhdessä olivat he leikkineet siitä saakka, kun pysyivät istuallaan
lattiamatolla. Reetu kävi kansakoulua ja Almalla oli kotiopettajatar.
Alma opetti Reetulle saksalaisia sanoja ja Reetu opetti Almaa
lypsämään. Yhdessä he tekivät puutarhatyötä, josta Alman äiti maksoi
heille 10 penniä tunnilta. Yhdessä he parsivat sukkia, kun Reetu oli
saanut pikku veikkonsa nukkumaan. Kun Reetu pesi siskoilleen vaatteita,
niin puuhasi Alma nuken pesua. Alma auttoi voudin vaimoa kun tämä
leipoi reikäleipiä ja Reetu opetteli silittämään ja pieniä leivoksia
leipomaan kartanon keittiössä.
Nyt oli kesäloma, ja kun Alma oli jo pannut kaikki astiat paikoilleen,
meni hän Reetun luo.
Reetu istui portaalla pieni veljensä Pietari sylissään. Useita muita
lapsia leikki siinä läheisyydessä.
"Tiedätkö mitä?" sanoi Alma istahtaen Reetun viereen. "Olen keksinyt
jotain hauskaa."
"Mitä?" kysyi Reetu uteliaana.
"Pitää ajatella muita enemmän kuin itseään", vastasi Alma. "Etkö tahdo
tehdä samaa sinäkin?"
Reetu katseli pikku siskojaan, ensin yhtä sitten toista. "Minulla ei
olekaan aikaa ajatella itseäni", vastasi hän vähän nolona. "Nämä lapset
tarvitsevat aina jotain. Jos he huutavat, niin isä toruu, jos he
satuttavat itseänsä, toruu äiti."
"Mutta kun auttaa muita ja tuottaa heille iloa, niin tuntee itsensä
niin onnelliseksi", arveli Alma.
Reetu silitteli pikku veikon mekkoa, mutta ei virkkanut sanaakaan. Hän
ei oikein ymmärtänyt, mitä Alma tarkotti. Viimein hän sanoi: "En tiedä,
kuinka onnellinen olisinkaan, jos saisin tämän pojan nukkumaan. Porsas
vinkuu nälissään tuolla lätissä, ja kun äiti tulee rannasta, niin
suuttuu hän, jos se on saanut nähdä nälkää."
"Kuule Reetu, minä tahdon tehdä sinut onnelliseksi. Anna tänne pikku
Pietari niin hoidan minä häntä sillaikaa, kun sinä annat porsaalle
ruokaa."
"Tässä on", huudahti Reetu iloisena. "Hänet on äsken pesty, saat ottaa
pelotta syliisi."
Reetu juoksi navettaan päin ja Alma puhutteli pikku Pietaria. Tommo oli
luvannut ottaa Alman pitkälle veneretkelle -- Alma huokasi -- niin
armollinen ei Tommo usein ollut --, mutta ei auta, täytyy ajatella
muita enemmän kuin itseään. Aivan oikein! Tuolla tulee jo Tommo.
"No, Alma, tule pian!"
"En voi, Tommo, en nyt juuri, minun täytyy auttaa Reetua." Itku pyrki
kurkkuun nousemaan.
"Heitä poika nurmelle ja tule pois! Minä en odota."
Hän meni. Alma nieli kyyneleensä. Tommo ei odota, sen hän kyllä tiesi!
Mutta sitten hän taas koetti ajatella, että hän tällä tekisi Reetun,
hänen äitinsä, vieläpä pikku porsaankin onnelliseksi. Hän hyräili
hiljaa itsekseen, ja poika nukkui hänen syliinsä. Kun Reetu tuli
takaisin, kantoi hän veljensä kehtoon ja sanoi Almalle: "Kiitos, Alma
kulta! Nyt saan levähtää vähän ja sitten pesen astiat ja panen
puuroveden tulelle. Oi, kuinka hyvä onkaan, että tuo poika nukkui."
Alma riensi rantaan. Tommo oli lähtenyt. Sydäntä kirveli.
4.
Reetu ja Alma keskustelivat sitten usein siitä, miten työskenteleminen
muitten hyväksi tekee ihmisen onnelliseksi. Alma oli Reetua vilkkaampi
ja sai hänet tavallisesti ajatuksiaan ja puuhiaan ymmärtämään, Reetulla
oli niin paljon työtä, ett'ei hän ehtinyt juuri muuhun. Koulussa oli
läksyt ja kotona lapset ja porsas. Mutta kun hänessä kerran oli
herännyt ajatus, että oli hauskaa palvella muita, niin sai hän usein
tilaisuutta auttaa ja ilahuttaa ihmisiä. Koulussa tarvitsi joskus pieni
toveri hänen apuaan, kun läksy oli vaikea; joskus taas täytyi pelastaa
pienempiä kumppaneita suurempien poikien käsistä. Välistä hän sai sitoa
riepuja sormien ympäri, kun joku oli veistohuoneessa loukannut itsensä.
Reetu ei oikein uskonut, että porsas ymmärtäisi olla pahoillaan, kun
sitä potkittiin, mutta Alma vakuutti, että kyllä se sen ymmärtää yhtä
hyvin, kuin Pietari ymmärsi, kun häntä lyötiin. Reetu lupasi tästedes
olla kärsivällinen sekä poikaa että porsasta kohtaan. Vaikeata se kyllä
oli. Molemmat kirkuivat vähimmästäkin syystä, molemmat pyrkivät
karkuun, Pietari kehdosta ja porsas lätistä.
Alma oli puhunut hyvin vakuuttavasti Reetulle, mutta hänestä itsestään
oli usein hyvinkin vaikeata ajatella muita enemmän kuin itseään.
Hänestä tuntui kuin Valfrid ja Tommo aina muistaisivat vain itseään,
pitäisivät huolta vain omasta mukavuudestaan ja omista huvituksistaan.
Eivät he ollenkaan huomanneet niitä pieniä palveluksia, joita pikku
Alma-sisko heille teki. Ne olivat heidän mielestään aivan luonnollisia.
Mutta äiti oli muitten hyväksi, ja hän kyllä huomasi pikku tyttönsä
pyrkimykset ja palkitsi häntä ystävällisin katsein.
"On niin hauskaa, kun äiti tietää, että koetan olla kiltti", sanoi Alma
väliin. "Ikävää on ponnistaa voimiaan, jos ei kukaan sitä kuomaa."
Muutamana päivänä oli Alma käynyt naapurikylässä asioilla, ja palasi
nyt sieltä kotiin.
"Äiti", huudahti hän, "ei taida olla yhtään päivää, jona ei voisi
jotain toisen hyväksi tehdä".
"Mitä nyt on tapahtunut?" kysyi äiti hymyillen.
"Se koskee Juntulan Liisua. Hän istui tien vieressä itkien sitä, ett'ei
hän enää syksyllä pääsekään kansakouluun. Kaksi vuotta on hän koulua
käynyt, ja nyt osaa hän isän mielestä kylliksi sekä lukea että
kirjottaa. 'Onko isäsi sitten köyhä?' kysäsin. 'Ei suinkaan', vastasi
Liisu. 'Onhan meillä iso talo ja veljeni ansaitsevat jo työllänsä.'"
"'Mennään isäsi luo asiasta puhumaan', sanoin minä. Mutta Liisu ei
uskaltanut. Minä lähdin silloin yksin. Juntulan isäntä istui
pellonpientareella ja lepuutti hevostaan. Rupesin puhumaan Liisusta.
Ensin isäntä nauroi, sitten suuttui, mutta viimein kuitenkin lupasi,
että Liisu pääsee syksyllä kouluun. Eikö se ukko ollut kiltti! Minä
juoksin Liisun luo ja kerroin asiasta, ja nyt hän on onnellinen."
"Etkös sinä itse ole?" kysyi äiti.
"Olen. Sydän tuntuu nyt niin keveältä. Jahka tulen isoksi, rupean
työskentelemään koko maailman hyväksi, kaikkien köyhäin, murheellisten,
sairaitten, syntisten, hyljättyjen, vanhojen ja turvattomien hyväksi --
kaikkien niiden hyväksi, jotka tarvitsevat apua ja lohdutusta. Reetu
tahtoisi mennä seminaariin, sitten kun häntä ei enää kotona tarvita.
Hän sanoo, että hän kansakoulunopettajattarena saa tekemistä 30-40
lapsen kanssa joka vuosi. Hän rakastaisi noita lapsia, toimittaisi
köyhille vaatteita ja kirjoja ja keittoruokaa. Sitten kävisi joka
mökissä ja puhuttelisi äitejä, niinkuin hänen opettajansa nyt tekee.
Eikö se ole jalo päämäärä, äiti?"
"On kyllä, rakas lapseni. Meidän täytyy koettaa auttaa, että Reetu
pääsee seminaariin."
Siiri-sisarella oli kuukauden aikaa vapautta toimistaan. Sen hän vietti
kotonansa maalla. Ensin hän oli niin väsyksissä, ett'ei jaksanut muuta
tehdä kuin riippumatossa loikoa ja lukea romaaneja tai silloin tällöin
uida. Mutta sitten hän virkistyi, meni soutelemaan ja kävelemään ja
otti osaa kodin askareihin niinkuin ennen vanhaan. Silloin hän myöskin
näki nuoremman sisarensa puuhat.
"Alma on hyvin edistynyt sill'aikaa kun olen ollut poissa kotoa", sanoi
hän äidille. "Hän on niin kiltti ja ystävällinen."
"Jumala siunatkoon pikku tyttöäni", vastasi äiti liikutettuna. "Hän
koettaa tulla onnelliseksi muiden onnea valvomalla."
Kesäinen tarina.
Äiti oli lähtenyt Viertolan heinäniitylle ja jättänyt poikansa Yrjön ja
Riston räätikkämaata kitkemään. Jonkun aikaa pojat työskentelivätkin
ahkerasti, mutta sitten oikaisi Yrjö väsynyttä selkäänsä ja haukotellen
virkkoi:
"Tämä on niin ikävää työtä, Risto, että emmekö heitä valtaan koko
kitkemistä ja lähde ongelle? Ahvenetkin siellä jo varttuvat
suuruspalaa."
"Entä mitä luulisit äidin sanovan, kun hän näkisi, että räätikkämaa
onkin vielä kitkemättä?" Risto vakavana muistutti.
"Toruisi vähän ja siinä kaikki", naurahti Yrjö, mutta lisäsi heti
miehekkäämmällä äänellä: "Ja ehdimmehän tuon ongelta palattuammekin
tehdä, jos niikseen tulee."
"Minä en kuitenkaan lähde, ennenkuin olen saanut osani valmiiksi",
Risto lausui ja painautui jälleen entistä ahkerampana työhönsä.
"Mutta minä lähden. Hauskempihan sitä siellä on istua, kuin tässä
mullassa rypeä." Ja Yrjö haki kuopasta matoastiansa, heitti onget
olalleen ja lähti iloisesti vihellellen läheiseen rantaan.
Aurinko oli kohonnut keskitaivaalle. Suristen lentelivät hyönteiset
mettä hakien kukasta kukkaan, pehmyt kesätuulonen humisi leppeästi
puiden oksissa ja tuolloin tällöin kuului rannasta leikkivien lasten
iloinen kujerrus. --
"Mutta mikä se oli?" Risto karkasi pystyyn ja kuulosti, Toistamiseen
kuului rannasta kova avunhuuto. Hetkeäkään aikailematta hän kiiruhti
sinne.
"Mitä täällä on tapahtunut?" hän hengästyneenä kysyi nähdessään siellä
lehtori Ahavan vanhemman tytön Annikin palvelustytön kanssa itkevän.
"Voi, hyvä Risto! Lyyli putosi järveen."
"Lyylikö?... Sanokaahan, kuinka se tapahtui?"
Saappaat lensivät Riston jalasta hietikolle.
"Tuossa se Näkkäkivellä laivaansa uitteli ja jalkansa livetti ja voi,
voi!..."
Annikki kätki kasvonsa esiliinaansa ja alkoi jälleen rajusti itkeä.
"No, no, älkäähän nyt! Ehkäpä saamme hänet vielä pelastetuksi." Takki
jo putosi Riston päältä.
Samassa alkoivat keltaiset kutrit näkyä veden pinnalla lähellä
Näkkäkiveä. Yhdellä harppauksella oli Risto kivellä ja tarttui käsin
hiuksiin kiinni, Ponnistettuaan hetkisen sai hän vedetyksi Lyylin
kivelle, josta kantoi hänet rannan pehmeälle nurmikolle lepäämään.
"Herra Jumala! Hän on kuollut!" huudahti Annikki, nähdessään sisarensa
kalpeana, liikkumattomana makaavan. Mutta kun Risto hetkisen liikutteli
pelastetun käsiä ylös-alas ja palvelustyttö ohimoita hieroi, niin
virkosi hän eloon.
Yhdessä lähtivät he sitten Viertolaan, jossa lehtori Ahava oli
kesävieraana, mutta Risto palasi jälleen työhönsä.
Kun äiti illansuussa palasi kotiin, oli hän hyvin iloinen huomatessaan,
että poikansa olivat kunnolla täyttäneet tehtävänsä.
"Sinäkin, Yrjö, olet tällä kertaa kitkenyt osasi ja aivan yhtä
puhtaaksi kuin Ristokin", virkkoi hän hyvillään.
Risto istui akkunanpielessä penkillä ja korjasi äitinsä haravaa, mutta
Yrjö loikoili sängyssään.
"Lehtori rouvineen näkyy tulevan tänne", virkahti Risto
akkunanpielestä. Tämän kuultuaan sitaisi äiti puhtaan esiliinan eteensä
ja silitti vähäsen hiuksiaan, ja Yrjökin nousi sängyn laidalle
istumaan. Samassa jo vieraat astuivatkin sisään.
"Kiitos sinulle, Risto, tämänpäiväisestä urhoollisuudestasi!" virkkoi
rouva tervehdittyään. "Lyyli oli vielä niin heikko, ettei hän jaksanut
itse tulla tänne, mutta toinnuttuaan lupasi hänkin tulla sinua
kiittämään."
"Eihän siinä mitään kiittämistä ole; jokainen poika olisi minun
sijassani tehnyt aivan samoin."
"Älä sano niin", puuttui lehtori puheeseen; "moni olisi hätääntyneenä
ja neuvottomana rannalle pysähtynyt. Ota tämä, urhoollinen poika,
vähäisenä kiitollisuuden osoituksena minulta!"
Kiiltävä kultaraha solahti Riston käteen.
"Toivon, että vastakin osotat yhtä suurta neuvokkuutta vaaran
hetkellä", jatkoi lehtori ja kääntyen äidin puoleen sanoi: "Kiitos
teillekin, joka olette noin kunnollisen poikasen kasvattaneet!"
"Minä olen niin hämmästynyt, että... mitä siis on oikein tapahtunut?"
äiti ihmeissään kysyi.
"Ettekö siis tiedä, että Ristonne pelasti meidän Lyylimme tänään
hukkumasta. Kerrohan, Risto, koko tapaus!"
Ja Risto kertoi. Kun hän oli lopettanut, sulki äiti hänet kyyneleet
silmissä syliinsä, huudahtaen:
"Ja tuosta et sinä virkkanut minulle sanaakaan!"
"Eikö se ole totta, äiti, että minä täytin ainoastaan velvollisuuteni?"
sanoi Risto katsellen suurilla ruskeilla silmillään luottavasti
äitiään.
"Niinpä kyllä, lapseni", äiti myönsi. Mutta rouva jatkoi:
"Lisätkäämme siihen kuitenkin, että täytit sen hyvin!... Ja nyt,
Jumalan haltuun!"
Kun vieraat menivät, kietoi Yrjö nyyhkyttäen kätensä äitinsä kaulaan ja
huusi:
"Äiti, anna minulle anteeksi!"
"Mitä nyt, lapseni?"
"Minä olen taas ollut tottelematon poika. Risto se oli, joka minunkin
osani kitki, sillä minä olen ollut ongella koko päivän ja revin siellä
housuni."
"Niinkö?" Äidin ääni oli lempeästi nuhteleva.
"Anna minulle anteeksi vielä tämä kerta, ja minä lupaan tulla myöskin
kuuliaiseksi pojaksi."
"Saat, lapseni", virkkoi äiti hellästi huomatessaan Yrjön rehellisestä
katseesta, että hänen aikeensa olivat vilpittömät. "Jumalan avulla
toteutukoon hyvä päätöksesi ja muistaos nyt tästä tapauksesta, että
hyvä Omatunto on ainoastaan velvollisuutensa täyttäneellä."
Joulu Syrjälässä.
Kaukana sinisalolla,
etähällä erämaassa,
mistä kontio kutoisin,
suden pentuset peräisin,
tölli seisoa töllötti,
pirtti pieni piilotteli.
Syrjälä nimenä sillä,
"Aatun mökki" mainehena.
Siinä Aatami asuvi
kanssa kasvavan perehen,
toverina vaimo valpas,
pikku pallerot ilona...
Kesä kukkiva katosi,
maahan lenti keltalehti,
tuisku tukkesi kujaset,
kinosteli karjan raitit...
Pyhä saapuvi salolle,
syntyjuhla Syrjälähän,
sekös kiirettä keräsi,
puuhan tuotti pikkusille.
Päivä alkoi jo aleta,
hämärä jo häiritellä,
suuret touhut taukoavat,
pikkupuuhat vain jälellä.
Kirves Aatulla kädessä,
joulupuita pilkkoavi;
siinä pikkuset pinolta,
sylen täyden sieppoavat,
sitten tuiskuna tupahan,
puhurina pirttisehen.
Siellä syytävät sylyksen
alle kiukahan kamaran,
jotta permanto parahti,
laudan liitos liikahteli.
Äiti pannua pesevi
kattiloita kirkastavi:
"So, so", sormella varotti,
"pukki pelkoa pitävi,
jos on veljet vallattomat
taikka suulahat sisaret.
Menkääpä mäelle tästä
joulukuusen katsontahan,
hakuhun havun halutun".
Silloin pikkuset pihalle,
kasvavaiset kartanolle;
pienet reutoiksen rekehen,
suuret aisoihin asettui.
Mielin kiitävät mäelle,
kuusikkohon kiirehtivät;
sieltä näppäävät närehen,
joulutunnuksi tupahan.
Kohta kuuluvat kujalla,
tanhualla touhuavat,
saattelevat saalihinsa
lieden lämpimän lähelle.
Kuusi kuurasta sulavi,
huurtehesta hälvenevi,
Aatu jalkahan asetti,
keskelle tutun tupasen
pirtin pienen permannolle.
Lapset piirihin paneikse,
siinä kuusen kunniaksi,
keijuisina karkeloivat.
Kävyt kuusessa koruina,
kylmän helmet kynttilöinä,
joulutuntu on tuvassa,
pyhänpito pirttisessä.
Kuka ulkona kolisi,
kynnyksellä kompasteli,
tarttui taidotta ripahan?
Pienet piirinsä pysähti,
äidin taakse turvautuivat,
silmät siirtyivät ovehen
aavistellen, arkaellen.
Pukki työnnäikse tupahan
tuohikonttinsa keralla;
siitä lahjoja lateli,
kelle lakin, kelle liinan,
kelle kintahat koreat,
kelle sukat sorjavarret,
sitten pirtistä pakeni
tanhualle tähtiyöhön.
Siitäkös mikä meteli,
riemu suuri riehahtihe!
Kilvan kiittivät emoa,
kättelivät kaitsijaansa.
"Mutta missä on isämme?"
marjahuulet huutelevat.
Äiti pilkisti pihalle;
"Taisi tallihin Pokulle:
viedä viljat syötäväksi,
mutta tuossa jo tulevi!"
Isän tultua tupahan
lapset leikkiä pitävät,
mieli reipas rinnan täytti,
sulotuntehet sydämen;
puna poskilla rusotti,
silmät säihki tähtösinä,
kätöstä käsi hyväili,
jalka polki permantoa.
Isä kasvoilla kajastus
sisimmästä sielustansa
mielin katsovi kisoa,
hymyellen hyppelöä...
Äiti ääressä patasen,
jossa puuronen porisi,
hilskettä pikku pulujen,
kisaa lapsikultiensa
kaunokatsein seuroavi
hymy hertas huulillansa --
kyynel silmähän kihahti.
Mitä miettivi emonen,
aattelevi armas äiti? -- --
Tätä tuumivi emonen
äiti armas aattelevi;
"Tokko puhtaana puluni,
kullan murut kirkkahana
sydämensä säilyttävät
mailla maailman pahoilla,
teillä tuntemattomilla;
vieläkö ilo viaton,
lapsiajan riemu runsas
heillä silloinkin hupina,
laulu yhtä laadullisna!"
Pienet viimein jo väsyvät,
pikku ressut raukenevat,
pöytä katsehet keräsi,
puurokuppi puolellensa.
Aatu raamatun avasi,
siitä pienille pakisi
Betlehemin pilttisestä,
Luojan lapsesta hyvästä,
pienten yli-ystävästä,
joka ihmisten iloksi
syntyi, seimessä lepäsi,
heille taivahan takasi,
Isän armon ansioitti...
Sitten virren veisasivat...
Ääni hertasna helisi,
joulurauha rinnan täytti,
pyhä puhtaus sydämen.
Äiti syömähän sijotti,
pikku ressut puuroansa,
siinäkös kävi kalina,
herkin heiluivat lusikat
punahuulien hyväksi,
vahingoksi valkopuuron...
Siunattua syötyänsä
pienet pankolle pakovat,
siellä hetkinen hälyä --
sekin vihdoin vaikenevi.
Tonttu hiipivä tupahan,
Uni-Jukka uunin päälle,
lapset uuvutti unehen,
satumaille saattaeli...
Päre sammui pihdissänsä
pirtti tummaksi pimeni,
hiillos hetken tuikahteli
seki höydyksi hupeni...
Kuuhut kaartansa kuleksi
hopeoiden harjanteita,
tähdet tietänsä valaisi,
revontulet riemahteli;
sunnuntai oli salolla,
syntyjuhla Syrjälässä!...