Laiskan-Matin velkaa on sen jälkeen maksettu jo useita satoja vuosia,
mutta kesken se on yhä vieläkin -- milloin loppuneekaan. Vielä nytkin
on paljo lapsia, jotka eivät lukemaan ruvetessaan ajattele, että
mitähän se sisältää ja että kuinkahan sen saisin mieleeni pystymään,
vaan: kuinkahan monta kertaa minun pitää tätä läksyä lukea. Viisitoista
kertaa, vai riittääkö kymmenen tai ehkä viisi? Sitte lukeissaan
he eivät ajattele mitään, vaan höpöttävät hyvin kiireesti:
tarataratarataa: yksi kerta, tarataratarataa: kaksi kertaa,
tarataratarataa: kolme kertaa j.n.e. -- niin hyrisevät kuin rukinratas.
Sen vuoksi he eivät opi mitään, vaikka lukevat joskus enemmän kuin
ajattelevat lapset. Ja kun he eivät opi mitään, niin he jäävät
tyhmiksi. Ja kun he jäävät tyhmiksi, niin he eivät saa juuri mitään
aikaan maailmassa, vaikka kyllä suuria lupailevat. Ja kun he eivät saa
juuri mitään aikaan, niin he jäävät ihmiskunnalle velkaa paljon työtä,
jota sitten jälkeentulevien sukupolvien täytyy suorittaa heidän
puolestaan.
Minkä vuoksi nämät lapset niin tekevät? Minkä vuoksi heillä on
semmoinen kiire ja tilinpito niistä kerroista.
Nyt sen tiedätte: he maksavat Laiskan-Matin velkaa! Siitä se kiire,
siitä se tilinpito.
Yhteinen vaara.
Kauvan aikaa oli Möllerin Kimo ollut kyläkunnan poikien harmina.
Ainoa leikkikenttä, joka oli vapaa kaikesta liikkeestä ja jossa pojat
häiritsemättömässä rauhassa olivat kisojaan pitäneet, uhkasi joutua nyt
maailman jalkoihin. Ei siinä enää, kuten ennen, huoletta tohtinut
elostella, vaan aina piti jonkun pitää silmällä, milloin Kimo taas oli
Anttilan nurkan takaa kentälle tulossa. Ja sitten oli taas kaikki
järjestys rikki ja leikki keskeytetty, vieläpä kenttäkin epäkuntoon
saatettu...
Ei ollut vielä varsin monta vuotta kulunut siitä, kun Mölleri pussi
selässä oli ensi kerran kylään tullut. Siinä oli kaikki hänen
omaisuutensa, siinä pussissa. Huonosti puhua solkkasi, tuskin juuri
ymmärrettävästi. Anttilaan ensin oli yösijan saanut.
Mutta jonkun ajan kuluttua tiedettiin jo kylässä kertoa, että Mölleri
ostaa kaikki ohrat isänniltä, rakentaa tehtaan Oinasmäen vainiolle ja
antaa työtä köyhille kyläläisille.
Ja pian puheet toteutuivatkin.
Mölleri rupesi rakentamaan pitkää rakennusta. Se tuli toisesta päästä
kaksinkertaiseksi, ja pitkä musta savupiippu kohosi korkealle ilmaan.
Kun rakennus oli valmis, naulattiin sen seinään pitkä musta lauta,
jossa oli suuria valkeita kirjaimia. Kylän pojat lukivat siitä sanan
"Oluttehdas".
Mikä on oluttehdas? kysyivät keskenään pojat. Mutta ei kukaan tiennyt
selittää sitä.
Mölleri osti talollisilta kaikki ohrat velaksi ja antoi alussa uutta
juomaansa kaupanpäälliseksi. Mutta sittenkun juoma oli tullut
tunnetuksi, maksoi hän ohrista hyvän hinnan joko rahassa tai oluessa.
Ennenkun uuteen juomaan totuttiin, jätti se kurkun karvaaksi ja teki
silmät harmaaksi. Mutta kun se oli kylään koteutunut, haluttiin sitä
erittäin ahneesti. Moni möi tai vaihtoi ohransa olueen niin tarkkaan,
että taloon ei tahtonut jäädä ohrasia puurojauhojakaan. Saihan sitä
kotipatioista olutta samasta ohramäärästä enemmän kuin tehtaan olutta,
mutta eihän nyt emännillä ollut vaivoja, ja miesväki joi uutta juomaa
paljoa halukkaammin.
Näin kului muutamia vuosia. Mölleri rikastui, osti taloja ja hevosia,
määräsi kunnan ja kirkon asiat ja oli tervetullut ystävä koko
pitäjässä. Paikkakunnan olot muuttuivat, mutta sitä luultiin kehityksen
vaatimaksi.
Eräänä kesänä kulki kylän joessa ensimäinen tukkilautta. Tukkipojat
pysähtyivät kylään ja kävivät hyvin ahkerasti oluttehtaalla. Illalla
syntyi kylänmiesten kanssa tappelu joen äyräällä, jossa eräs kylän
pahin tappelija ja oluenjuoja Tappura-Vekki kuoli. Tukkilaisen kanki
oli sattunut häneen liian lujasti. Silloin olivat pojat nähneet, miten
nimismies Takkala ajoi kylään ja meni Möllerille, jossa hiiri oli
alkanut käydä ahkerasti. Poliisitutkinnossa havaittiin Vekin kaatuneen
teräväkulmaiseen kiveen ja kuolleen sen johdosta. Vaan että tukkilaiset
vasta pysyisivät paremmin alallaan, muutti kylään siltavouti asumaan.
Mies parka oli kuitenkin hyvin sairas, että usein saatettiin Mölleriltä
kotiin taluttamalla.
Pikku pojat eivät paljon kylän asioista piitanneet. Mutta kun Mölleri
veti oikotien tehtaaltaan vasta valmistuneelle rautatieasemalle
kisakentän läpi, joutuivat he monasti tuumimaan, mitä varten heidän
vapauttaan oli häiritty ja mitä kylässä asiasta tuumittiin.
"Tässähän on alati vaarassa joutua tuon Kimo ruojan jalkoihin", sanoi
Patamäen poika Pekka, kun täytyi kisoilta väistyä Kimon tieltä.
"Kyllä meidän käy kerran yhtä nolosti kuin Tappura-Vekinkin, että
kannetaan tästä Möllerin tähden vielä hautaan", lisäsi Kujalan Kustaa.
"Eihän hullummin käy kuin Pitkän-Suutarin, joka panttasi lestinsä ja
höstinsä Möllerin olutkauppaan, että sai 5 pulloa olutta. Nyt miesparka
ei kykene työhön, kun ei ole lestiä eikä höstiä", tiesi Syrjän Poku.
Paljon muutakin tiesivät pojat kertoa siinä kentällä istuessaan.
Rokkilan nuori isäntä ja setä olivat juhannusaattoiltana lähteneet
kalaan ja ottivat korin olutta mukaansa. Mutta kun he olivat sitä
janoonsa kyllin juoneet, nukahtivat he venheeseensä. Mäki-Matti oli sen
huomannut, souti heidän veneensä nuotta-talaaseen kirkon rantaan ja
kietoi nuotan veneen ympärille. Juhannusaamuna, huomenkellon soidessa,
heräsivät miehet ja luulivat jo tuomiokellon soivan. Ja sitä suurempi
oli heidän kauhunsa, kun luulivat olevansa pahan hengen verkkoon
kiedottuina.
Rekilän Juha oli kerran käynyt Möllerillä, mutta sieltä palattuaan ei
miehellä ollut kykyä ohjata hevostaan, vaan oli se poikennut
peltotielle, vei Juhan lautakasalle ja kaatoi sinne. Kun hän siellä
heräsi, oli hevonen poissa ja Juho parka itse kauniissa siivossa.
Ison Tolvanan leski-emäntä oli joulunaattona leiponut ja piika
kirnunnut. Mölleri oli tapansa mukaan lähettänyt emännälle korin olutta
jouluksi. Mutta ohranjyvä oli mennytkin emännän silmään, ja
huomaamattaan oli hän pannut hiivan, jonka aikoi taikinaan, piian
kirnuun. Mutta siitä kävi kirnu ylivuotavaksi ja valui lattialle
suureksi lammikoksi. Kun emäntä meni takaisin pirttiin liukastui hän ja
kaatui piimään; jouluvoista ei tullut sillä kerralla mitään. "Kuivi
kokoon kuin Tolvanan jouluvoi", pilkattiin sitten kylällä.
Sekalainen kuului olevan kylän elämä. Mutta pojille oli Kimo kuitenkin
vaarallisin. Nyt palasi Kimo takaisin asemalta vetäen suuria jymiseviä
vankkureita.
Koetettiin siinä keksiä sotajuonta Mölleriä ja hänen Kimoaan vastaan,
ja keksittiinhän niitä, mutta ei uskallettu panna toimeen. Sillä
siltavouti oli Möllerin ystävä, ja pojat tiesivät, että Kimo oli
vankkureineen seisonut nimismies Takkalan ja itsepä pappilankin pihassa
kirkonkylässä. Ja tämä seikka pelotti poikia. Ei ollut viisasta hankkia
itselleen sellaisia mahtavia vihamiehiä. Poikain hyvät tuumat jäivät
odottamaan suotuisampia aikoja toteutuakseen.
* * * * *
Eräänä päivänä, syksypuolella kesää, oli kaikki kylän lapset kutsuttu
kirkon kansakoululle, jonne sitten oikein miehissä mentiinkin. Uusi
opettaja oli kutsunut naapurikylästäkin väkeä lasten iltamaan.
Kun aluksi oli veisattu lastenvirsi ja pidetty rukous, puhui opettaja
lapsille yhteisestä vaarasta, joka paikkakunnalla vaanii kaikkia
ihmisiä, jopa lapsiakin. Silloin katsahtivat pojat toisiinsa ja
ajattelivat: tarkottaakohan hän Möllerin Kimoa, josta heillä oli ollut
haittaa, ja alkoivat tarkkaavammin kuunnella. Opettaja puhui
alkoholista, joka oli tappavaa myrkkyä, vaikka ihmiset eivät sitä vielä
tiedä. Tätä myrkkyä on viinissä ja oluessakin, mutta viinassa sitä on
hyvin paljon. Sitten tiesi hän kertoa, kuinka viiniä valmistetaan ja
miten siihen syntyy myrkkyaine, alkoholi. Mutta kun opettaja rupesi
puhumaan, miten ohrista, joita kasvaa meidänkin pelloillamme ja joista
tulee niin hyvää leipää, puuroa ja velliä, ensin valmistetaan maltaita
ja niistä keitetään olutta, jossa ei ole enää paljoa ravintoainetta,
vaan sen sijaan alkoholi-myrkkyä, käsittivät pojat asian hyvin; sillä
olihan heidänkin kylässään sellainen myrkkytehdas. Mölleri ja hänen
mustaksi käynyt tehtaansa oli poikain mielestä kamala vieras ja
myrkyttäjä paikkakunnalla. Varsinkin, kun muistivat, mitä haittaa se
oli tuottanut kylälle, tuntui heistä inhottavalta, että olutta niin
suurella mielihyvällä nautittiin kylässä. -- Kun opettaja oli vielä
lapsille puhunut, että heistä Suomenmaa toivoo vapauttajaa alkoholi
myrkyn kahleista, heistä, jotka ovat vielä siitä vapaat ja saattavat
siis kasvaa raittiiksi nuorukaisiksi ja miehiksi, oli poikain
sydänalassa tuntunut jotakin hyvää, innostuttavaa. -- Älkää ennen, kuin
kaikki viina- ja oluttehtaat ovat hävitetyt, lakatko siitä siunausta
tuottavasta työstä, johon nyt teitä kehotan ryhtymään, raittiustyöstä
-- oli opettaja lopuksi sanonut, ja pojat olivat sydämessään päättäneet
noudattaa opettajan kehotusta.
Kun iltama päättyi ja laulettiin erojaislaulu yhdestä sydämestä ja
suusta, niin silloin oli hehku ja innostus niin suuri kuin
nuorukaisiksi varttuvilla lapsilla yksin voi olla.
Kun sitten kisakentälle kokoonnuttiin, ei enää Kimoa yksin pahana
pidetty, vaan yhteinen vaara oli Möllerin oluttehdas ja sen tuotteet.
Sitä mukaa kuin pojat miehistyivät, vakaantuivat he raittiusasiassa ja
heissä vahvistui se päätös, että oluttehdas on saatava pois kylästä..
Päätös toteutui, kun yhteisillä ponnistuksilla saatiin syntymään uusi
olutlaki, joka murti Möllerin oluttehtaan vaikutuksen, Oluttulva loppui
kylästä. Siten taukosi myöskin juominen paikkakunnan nuorison
keskuudessa.
Yhteinen vaara oli siis voitettu; mutta sen oli vaikuttanut ennen
lapsena tehty päätös kirkonkylän kansakoulun iltamassa. "Vähät voimat
suuria aikaan saa, kun on intoa, innostusta."
Kuka kelpo Suomen poikanen tai tyttönen ei tahtoisi olla mukana jalossa
raittiustyössä?
"Näin nuoriso kun kohoaa,
Niin nousee Suomenmaa.
Kun nuoret suurta uskaltaa,
Niin Suomi kukoistaa."
"Ihmisille hyvä tahto!"
Kaikkien ennakkolaskujen ja almanakan tiedonantojen mukaan olisi
kelkkakelin jo joku aika sitten pitänyt olla hyvän. Lapset olivat
allapäin, pahoilla mielin, kun joulu jo läheni, ja maa yhä vaan pysyi
paljaana. Kelkat olivat jo aikoja sitten tarkastetut ja laskuun
valmiina, jalasraudat tiilikivenpalasella kirkkaiksi hangatut.
Niinpä pikku Laurinkin. Hänen komea, kokonaan rautajalaksinen kelkkansa
oli äidin toimesta maalattu valkoiseksi, sinijuovaiseksi. Joka aamu,
heti herättyänsä, tähysteli Lauri, olisiko jo lunta satanut. Mutta aina
vain oli maa yhtä synkän näköinen. Kaikeksi varmuudeksi pyyhkieli hän
kuitenkin kelkkaansa joka päivä eteisessä puulaatikon päällä, jossa
sitä pidettiin aina lähtöön valmiina. Sitten meni hän tarkastamaan
kelkkamäkeä, jos siellä jo olisi lunta, -- olihan luonnollista ettei
sielläkään ollut, koskei muuallakaan.
Tulipa viimein toki sekin päivä, jolloin maa loisti puhtaan valkoisena
yöllä sataneesta lumesta. Oikein Laurin ihastuneita silmiä häikäsi, kun
hän aamulla riensi ikkunaan katselemaan. -- Nytpä riemu tuli! Hyvin
pian vaatteisiin, iloinen hyvähuomen äidille, ja sitten aika kyytiä
kelkkamäelle. Olipa hupaista, kun vihdoinkin pääsi mäkeä liukumaan!
Sinne olivat kokoontuneet kaikki seudun pienokaiset: oli siinä
hienopukuisia lapsia, toisia vaatteissa karkeammissa, olipa
sellaisiakin, joilla paljas polvi vilkutti lyhyen housunlahkeen ja
alasvaluneen sukan välistä. Mutta mitäpä tuollaisesta pikkuseikasta, --
pääasia oli, että kelkka liukui! Ja nousu ylös mäkeä pani posket
rusottamaan ja silmät säteilemään.
Täällä tapasi Lauri Väinönkin, pyykinpesijälesken pojan. Hän oli joskus
tuonut pesuvaatteita Laurin kotiin. Väinölläkin oli kelkka, vaikka
tosin vain vanha rämä. Hyvä se sentään oli kulkemaan, sen huomasi
Laurikin Väinö kun leveäjalaksisella puukelkallaan mennä huristi
pitemmälle pehmeässä lumessa.
Seuraavana aamuna heräsi Lauri tavallista aikaisemmin. Kiireimmän
kautta pukeutui hän, ja sitten mäelle! Sielläkös oli iloa! Kelkat
kiitivät huimaavaa vauhtia eteenpäin, ilma kun oli kylmempi ja lumi
kovaa. Tuskin malttoi vuoroansa odottaa. Ja sitä melua! Jokainen huusi:
pois tieltä! pois tieltä! Eihän siinä aina hätää ollut, mutta se kuului
asiaan, nähkääs.
Oli siellä taas Väinökin. Tapahtuipa sitten, että hän mäkeä ylös
kavutessaan, juuri oli kelkkoineen radan yli menossa, kun Lauri aika
kyytiä tuli mäkeä alas, ja -- räiskis! -- siinä meni Väinön kelkka
rikki, toinen jalas poikki ja istuinlauta säpäleiksi. Laurin rautainen
kelkka oli töytännyt sitä vastaan. -- Väinö ihan tyrmistyi nähdessään
rakkaan kelkkansa pilalla; sillä rakas se oli hänelle, äidin jälkeen
rakkain maailmassa. Ensin hän ei tahtonut uskoa asiaa todeksi, mutta
kelkkaa hetken katseltuaan ja vedeltyään puhkesi hän niin haikeaan
itkuun, että muillekin lapsille tuli kyyneleet silmiin, ja moni häntä
yritti lohduttaakin. Mutta Väinö ei kuullut kenenkään puheita.
Katkerasti itkien kokoili hän kelkkansa palaset ja, ne syliinsä
puristettuina, lähti kotiinsa pitkin matkaa nyyhkien. Toiset lapset
kuulivat hänen vähä väliä valittelevan: minun kelkkani, minun kelkkani!
Lauri laski vielä muutamia mäkiä. Mutta eipä se tahtonut enää niin
hupaiselta tuntua, ja hänen mielestään katselivat häntä toiset lapset
ikäänkuin moittien, -- vai lieneekö omatunto pannut hänet niin
ajattelemaan? Kotonakaan ei Väinön katkera itku tahtonut mennä
mielestä. Eikä käynyt isälle ja äidille mäenlaskusta yhtä innokkaasti
jutteleminen, kuin hänellä oli tapana. Illalla makuulle mennessään oli
hän niin surullisennäköinen, että äiti kysyi: mikäs minun pikku
poikaani nyt vaivaa? Mutta Lauri ei voinut hänelle kertoa ajatuksiansa,
hänen kun rehellisenä poikana olisi täytynyt tunnustaa tarkka totuus,
kuinka hän tahallaan oli laskenut Väinön kelkkaan.
Yöllä uneksi Lauri olevansa taas kelkkamäessä. Mutta -- ihme ja kumma!
-- hän olikin nyt Väinö ja Väinö oli hän. Ja sattuipa niin, että hänen
kelkkansa meni rikki, se toinen Lauri kun laski siihen, -- ei
vahingossa, vaan ihan ehdoin tahdoin. Hänen mielestään oli Lauri oikein
paha poika. Ja mistä saisi hän uuden kelkan? Eihän hänen äidillään,
köyhä kun oli, ollut varaa ostaa toista. Hänestä tuntui koko maailma
niin ilottomalta. Ja Lauri, joka hänen kelkkansa oli rikkonut, oli niin
sanomattoman onnellinen, hänellä kun oli niin kaunis sinivalkoinen
kelkka. -- Lauri huokasi syvään -- --.
-- Mikäs Lauri poikaani vaivaa, kun unissaan niin huokailee? kuuli hän
äidin hellän äänen kysyvän, ja kun hän raotti silmiään, näki hän
äitinsä hymyhuulin istuvan sängyn laidalla.
-- Minun kelkkani! huudahti Lauri tuskallisesti.
-- Kyllä se on eteisessä puulaatikon päällä, sanoi äiti.
Nyt muisti Lauri, että hän olikin Lauri, eikä Väinö.
Itkien kertoi hän äidilleen unensa ja eilispäivän tapahtuman, kaikki
rehellisesti.
-- Luetaan ensin aamurukouksesi, sitten puhelemme tästä asiasta, sanoi
äiti leppeästi.
Kun he yhdessä olivat rukoilleet Isä meidän rukouksen, kysyi äiti: Jos
sinä nyt olisit Väinö, niin voisitko antaa anteeksi tuolle toiselle
Laurille?
Lauri mietti hetkisen, huokasi syvään ja sanoi alakuloisena: K-y-l-l-ä;
-- mutta kelkka!
-- Niin, katsos, rakas Laurini, kuinka vaikea sinusta on ajatuskin,
että kelkkasi olisi mennyt rikki. Miltähän tuntunee tuosta oikeasta
Väinöstä olla ilman kelkkaa?
Taas mietiskeli Lauri hetkisen. Vihdoin nosti hän rivakasti päänsä ja
sanoi, silmät ilosta säteillen:
-- Äiti, äiti, minä annan hänelle kelkkani! Saanko? Tahi anna minun
tyhjentää säästölaatikkoni, kenties on siellä niin paljon rahaa, että
ostetaan uusi. -- Tähän äiti ilolla suostui ja lupasi lisätä puuttuvan
määrän.
Yhdessä he sitten kulkivat kaupasta kauppaan, kunnes löysivät
samallaisen sinivalkoisen kelkan kuin Laurinkin. Kevein askelin riensi
Lauri äitinsä kera Väinön kotiin, uutta kelkkaa vetäen. Matka sinne ei
ollut lyhyt, mutta hyvän mielen tähden ei väsymys tuntunut.
Kovin näyttivät Väinö ja hänen äitinsä hämmästyneiltä, kun vieraat
astuivat heidän matalaan kotiinsa, ja vielä enemmän kummastelivat he
kuullessaan, että nämä toivat Väinölle niin kauniin joululahjan. Sillä
aikaa, kun äidit puhelivat keskenään, selvittelivät Lauri ja Väinö
asiansa, suoraan, kuten miehet ainakin. Epäröiden läheni Väinö uutta,
somaa kelkkaa, jota ei oikein tahtonut uskaltaa uskoa omakseen.
-- Onko tämä oikein minun omani? kysyi Väinö.
-- Tietysti, toimmehan sen sinulle.
Väinö silitteli kelkkaa, istuutui siihen ja veti nuorasta, astui sitten
Laurin eteen ja sanoi ujosti: Sinä olet hyvä poika, Lauri.
-- Ethän sinä ole enää surullinen, Väinö?
-- En, en ollenkaan!
-- Annatko anteeksi, että rikoin sinun vanhan kelkkasi?
-- Mitä? -- ja Väinö näytti hyvin aprikoivalta, -- vahingossahan se
rikki meni.
-- Niin, mutta katsos, jos minä olisin vähän karrannut saappaan
kärellä, niin -- -- --
Ja hetken perästä näkivät äidit heidän istuvan lattialla täydessä
hommassa tutkimassa, oliko vanhasta kelkasta vielä kalua tulisi. Ja
päätös oli, että kunnon mies siitä vielä kelpo kelkan tekee.
Väinölle tuli onnellinen joulu. Ja kun Lauri joulukuusen nauhasta luki
sanat: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha ja ihmisille
hyvä tahto", aavisti hän, että me saamme tuntea taivaallista iloa, kun
olemme niin menetelleet, että omatuntomme todistaa meidän oikein
tehneen.
Tahrainen käsi.
Lahtelan pikku Aune -- kolmevuotias tytöntyllerö -- puuhaili ahkerasti
leluineen kamarissa. Äidillä ei ollut tällä kertaa aikaa huolehtia
Aunesta. Hänellä oli paljon puuhaa, sillä nyt oli joulunaatto. Aune oli
jätetty ypöyksin. Isälläkin oli kiire. Hänelläkään ei ollut aikaa
leikkiä Aunen kanssa. Luonnistui se jonkun aikaa yksinkin leikkiminen,
mutta ei kauvan. Ennen oli aina äiti ollut mukana ja silloin oli
hauskaa. Aune kyllästyi pian ja lähti etsimään äitiä. Keittiössähän se
puuhaili posket punaisina ja otsa hikisenä. -- Aunen pieni sydän ei
oikein käsittänyt, mitä varten nyt niin puuhattiin ja mikä juhla se
joulu oli. Äiti ja isä olivat kyllä monasti puhuneet Jeesuksesta ja
Hänen rakkaudestaan sekä joulusta, mutta pikku Aune ei muuta käsittänyt
kuin sen, että Jeesus oli niin hyvä, ettei Hänen vertaistaan ole ja
että Hän on lasten ystävä.
Ihmeissään ja ajatuksissaan seisahtui Aune muurin viereen, jossa
matalalla laudalla oli astioita. Siihen oli nostettu vasta äsken
tulelta otettu pata. Se oli nokinen ja musta. Huomaamattaan kosketti
Aune kädellään sen pohjaa, ja -- käsi tuli aivan nokiseksi. Aune piti
kättään laudalla eikä heti huomannut, mitenkä tahrainen se oli. Mutta
kun hän ojensi kättään ottaakseen äidin tarjoaman lämpimäistortun,
pelästyi hän huomatessaan, mitenkä musta oli käsi. Hän parahti
väkivaltaiseen itkuun. Äiti otti Aunen syliinsä ja lohdutti häntä. Aune
itki yhä katkerammin. Vasta sitten, kun kaikki noki oli kädestä pesty,
hän vähitellen lakkasi itkemästä.
Äiti vei hänet sitten sylissään kamariinsa ja istui tuolille. Kirkas
kyynel vieri hänen poskilleen. Hän katsoi suloisesti pienokaiseensa, ja
kuiskasi hänelle jouluillan hämärtämässä huoneessa: "Rakas pikku Aune,
sinä pelkäsit nokista kättäsi siitä syystä, että sydämesi on puhdas.
Siellä ei ole tahrapilkkuja. Puhtautesi kuvastui äsköisessä itkussasi.
Kunpa, pulmuseni, aina säilyttäisit puhtautesi. Sielun puhtauden
merkkinä on ulkonainen puhtaus. Hyvä Jumala! Suojele rakas lapsemme
kaikilta tahroilta maailmassa." -- Näin puhui äiti. Aune kuuli sen,
mutta hänen lapsen ymmärryksensä ei käsittänyt mitään siitä, mitä äiti
puhui. Tuli kuitenkin kerran aika, jolloin hän sen käsitti.
* * * * *
On kulunut monta pitkää vuotta. Aune on jo kymmenen vuoden vanha. On
taaskin joulunaatto. Siunattu joulujuhla, joka aina on uusi vanhanakin.
Paljon on muuttunut seitsemässä vuodessa. Isä ja äiti ovat vanhentuneet
ja tulleet vakaviksi, vaativiksi. Entäs Aune sitten? Hänestä on tullut
mitä reippain koulutyttö. Tavallisuuden mukaan ovat koulut loppuneet
muutamia päiviä ennen joulua. Nyt puuhailee Aune äidin apuna, milloin
keittiössä, milloin juosten asioilla, milloin mitäkin tehden. Suuret
hikihelmet virtailevat pitkin otsaa ja poskia aina kaulalle asti.
Aunella on kovin kuuma, mutta ei hänellä ole aikaa sitä ajatella, onhan
nyt joulu ja joulukiireet. Tämä on ensimäinen joulu, jolloin Aune on
saanut yksin koristaa joulukuusen. Onhan siinä työtä! Ja joululahjat
sitten! Nekin ovat pantavat kääröihin, erikseen isän ja äidin. Kiire
sillä äidilläkin on. Siellä hän vain keittiössä puuhailee, tarvitseepa
useasti Aunenkin apua.
Vihdoin loppuu kiire. Lähenemistään lähenee se jännittävä hetki,
jolloin kuusen kynttilät sytytetään, jouluvirsi veisataan ja
joululahjat sinkoilevat ovesta sisälle.
Tuli hetki. Tuossa tulla tupsahti käärö lattialle. Se oli Aunelle.
Posket hehkuvina ja ilosta hypähdellen juoksi Aune ja kaappasi käärön
nauhasta. Mutta samalla huomasi hän molemmat kätensä olevan aivan
nokiset. Hiukan Aune säpsähti, mutta juoksi kuitenkin heti pöydän luo
avaamaan kääröänsä. Aune luuli, ettei kukaan huomannut hänen tahraisia
käsiään. Mutta äiti näki. Hän huomasi, että Aunen kädet olivat
tahraiset, ja että hän vain hiukan säpsähti ja katsahti ympärilleen,
jotta näkikö muka kukaan. Äidin mieleen muistui jouluaatto seitsemän
vuotta sitten, ja suuret kyynelkarpalot putoilivat hänen poskilleen.
-- Äiti! Mikä sinun on, rakas äiti? -- huudahti Aune ja aikoi
kiepsahtaa äitinsä kaulaan.
Äiti tarttui Aunen käsiin ja katsoi lempeästi häneen. -- Rakas lapsi!
Katsohan mitenkä tahrainen olet juhlien juhlina, sanoi hän. Aune
säpsähti taasen, vetäsi kätensä äidin kädestä ja pyyhkäisi niitä
valkoiseen esiliinaansa. Sekin tuli tahraiseksi. Aune punastui. Yhä
lempeämmin katsoi äiti häneen ja talutti hänet kanssansa tuolille
istumaan. Liikutettuna kertoi äiti, mitä oli tapahtunut seitsemän
vuotta sitten, kuinka Aune silloin oli peljännyt kauheasti nokista
kättään eikä suinkaan tahtonut sitä salata, ja kuinka äiti oli silloin
sulkenut hänet Jumalan suojeleviin käsiin.
Silloin ei Aune ollut ymmärtänyt äidin puhetta. Nyt hän ymmärsi.
Äidin kertomusta kuunnellessa vieri Aunen silmistä kyynel toisensa
perästä. Tulvanaan ne tulvivat poskille, leualle ja siitä valkoiselle
esiliinalle. Aune muisti nyt, ettei hän ole aina ollut läheskään niin
hyvä, kuin olisi pitänyt. Läksyt olivat useasti tulleet huonosti
luetuiksi ja koulussa hän oli aina ollut vihainen naapurin Annalle,
joka osasi läksynsä paremmin kuin hän. Koulutiellä oli hän katsellut ja
nauranut, kun pojat rääkkäsivät suntion kissaa, vaikka tietysti olisi
pitänyt kieltää. Kotona ei tullut aina totelleeksi isää eikä äitiä.
Joskus oli tullut heille valehdelleeksikin. Eiväthän ne suuria olleet
ne valheet, sellaisia pieniä hätävalheita, mutta nekin olivat rikoksia.
Kun Aunen kädet olivat jo puhtaat ja esiliina muutettu, putoili vielä
kyynel toisensa perästä sillekin. Muistui mieleen se Mäkelän Olli
raukka, joka oli ollut koulussa niin likainen ja samalla paha poika. Ei
Aune tahtoisi tulla sellaiseksi. Ei!
Vasta myöhemmin illalla tyyntyi Aune. Ei tahtonut tulla enään entinen
iloinen tuuli, mutta siitä huolimatta tuntui vähitellen siellä
sisimmässä niin suloiselta, niin rauhoittavalta. Mistähän se tuli?
Kun äiti seuraavana aamuna aikaisin tuli herättämään joulukirkkoon ja
istuutui Aunen vuoteen viereen, kiepsahti Aune äidin kaulaan ja kertoi,
mitä Jeesus oli hänelle tänä jouluna tuonut. Aune oli päättänyt ruveta
oikein hyväksi tytöksi. Niin hyväksi kuin syntinen ihminen suinkin voi,
ettei isän eikä äidin tarvitseisi milloinkaan itkeä hänen pahuutensa
tähden. Jeesus, jolla ei yhtään syntiä ollut, oli löytänyt tien Aunen
sydämeen ja Aune oli oppinut, että sydämen puhtaus ei osottaudu
ainoastaan sanoissa ja töissä, vaan myöskin ulkonaisessa puhtaudessa.
Liikutettuna puristi äiti rakasta Auneansa rintaansa vasten. Hänen
jouluilonsa oli nyt kaksinkertainen.
Syntymäpäivälahja,
Kalervo käveli vihaisin katsein, vaikka huomenna oli äidin
syntymäpäivä. Hänellä oli kaksi harmin syytä. Kun kerron ne, ette
varmaankaan kovin Kalervoa moiti.
Eilen oli hän kaksi tuntia liottanut pitkää purjelankaa puutarhan
lammikossa eikä kuitenkaan siihen ollut ainoatakaan kalaa tarttunut.
Sitä paitsi hän siinä onkiessaan sattui luiskahtamaan kylmään veteen.
Silloin kastuivat hänen kenkänsä, sukkansa ja jalkansa aivan polviin
saakka. Jos hän olisi mennyt ilmottamaan sen äidilleen taikka
palvelustytölle, olisi hän saanut kuivat sukat eikä siitä sitten olisi
ollut mitään. Mutta Kalervo ei ilmottanut. Hän ajatteli vain onkimista
eikä märkiä jalkojaan. Eilen illalla vielä olivat sukat niin märät,
ettei niitä tahtonut saada pois jalasta. Ja nyt oli mies-pahan
pää niin raskas kuin lyijynuija. -- Siinä oli yksi syy Kalervon
tyytymättömyyteen.
Toinen syy oli tällainen. Hän tiesi, että äidin syntymäpäivä oli
huomenna. Hyvä tuuma lahjoittaa kala äidille täytyi jättää, kun
onkimisesta ei tullut mitään. Hän oli sen sijaan tänä aamuna suurella
vaivalla pannut kuntoon vanhan jousipyssynsä aikoen antaa sen. Mutta
silloin tulee vanha Mari ja sanoa tokaisee: "Oletko sinä höperö, poika?
Ei äiti jousipyssyllä mitään tee!"
Kummako jos Kalervo tuskitteli? Eihän hän tietänyt, minkä lahjan
keksisi, jota ei Mari sanoisi mitättömäksi. Hän astuskeli karjakartanon
puolelle ja kiipesi ullakkoon, jossa säilytettiin heiniä. Silloin...
niin, mitä tämä merkitsi? Heinäläjästä hyppäsi kirjava kana. Ja se
vasta kirkui ja kaakatti! Kun Kalervo uteliaana lähestyi sitä paikkaa,
huomasi hän heinissä kahdeksan valkeaa kaunista munaa. Vaikka hänen
päätään kivisti, hypähti hän riemuissaan:
"Olen löytänyt! Nämä lahjotan äidille!"
Hän kääri heinistä kokoon soman pesän, latoi siihen munat ja laskeutui
sitten kiireesti alas kukkia etsimään. Pientareelta löysi hän
orvokkeja, päivänkakkaroita ja keltasia voikukkia. No asetti hän pesän
ympärille. Kyllä se silloin näytti kauniilta! Hän kantoi sen
tyytyäisenä entiseen paikkaan. Aamulla varhain kertoo hän sitten asian
äidilleen ja vie hänet lahjansa ottamaan.
Mutta toisin kävi. Hellä äiti katseli jo iltasella useasti rakasta
poikaansa huolellisin silmin, koetteli hänen kylmiä käsiään ja kuumaa
päätään, vieden hänet sitten vuoteeseen sekä antaen hänelle lasillisen
vaapukkamehuvettä. Se tuntui Kalervosta hyvältä, mutta taudin tuloa ei
se voinut estää. Hän kieppui koko yön vuoteellaan sinne tänne kuumeen
vallassa. Aamulla hän ei tietänyt mitään äidin syntymäpäivästä.
Kaupungista tuli vanha ystävällinen lääkäri, tutki pojan valtimoa,
pudisti päätään ja määräsi suuren pullon lääkettä, joka näytti
kauniilta, mutta maistui pahalta. Kalervo hankasi päätään pieneen
tyynyyn, näki unta kukkasista ja huusi usein: "Äiti, äiti, kirjava kana
ei saa mennä pesään, se on minun!" -- "Ei, ei, kyllä minä ajan sen
pois", lohdutteli äiti, vaikka ei tietänyt, mitä poika tarkotti.
Niin sairas alkoi vähitellen parata. Kuume katosi, päänpakotus taukosi.
Kalervo oli jälleen iloinen ja pyysi leluja sänkyyn. Muutamien päivien
kuluttua lupasi lääkäri hänen istua. Ja hän istui, vaikka olikin kalpea
ja laihtunut. Säteilevin silmin katsoi hän ulos ikkunasta nähdäkseen
hevoset, lehmät, kanat ja kyyhkyset.
"Jos ilmat pysyvät näin lämpiminä, saa poika oleksia hiukan ulkona",
oli lääkäri sanonut. Äiti veikin hänet puutarhaan. Siellä hän ihaili
sinistä taivasta, auringonpaistetta ja kukkia. Niin, kukkia!
"Äiti, äiti", huusi hän niin äkkiä, että äiti ihan säikähti, "onhan nyt
sinun syntymäpäiväsi!"
"Ei poikaseni", vastasi äiti nauraen, "siitä on jo kolme viikkoa, yhtä
kauan kuin pienen Kalervoni sairastumisesta".
Kalervo mietti hetkisen. "Kuule, äiti", sanoi hän sitten, "minulla oli
sinulle lahja. Se on heinäullakossa."
"Nyt et vielä jaksa sinne kiivetä, lapseni. Antaa sen olla siellä
muutamia päiviä, eihän se ketään vahingoita."
Mutta Kalervo tuli niin onnettoman näköiseksi, että äiti pyysi erään
vanhan rengin nostamaan pojan ullakkoon.
Kalervo syöksyi heinäläjälle, jonka hän vielä hyvin muisti ja kirkasi
riemuissaan. Äidin täytyi kavuta katsomaan, vaikkei hän tällaista
kiipeilemistä suosinutkaan.
Kevyt Kalervo tanssi pesän luona ja huusi: "Äiti, äiti, katso
syntymäpäivälahjaasi!"
Mitä sitten äiti näki?
Irtonaisessa pesässä heinillä oli kuusi pientä piipittävää kananpoikaa.
Seitsemännestä munasta pyöreä eläin juuri ulos pyrki. Kahdeksas muna
oli halennut eikä siitä voinut poikasta kehittyä. Kirjava kana seisoi
pesän vieressä ja oli kovin vihainen, sillä se pelkäsi, että siltä
riistetään poikaset.
"Niin, äiti", Kalervo vakuutti, "tässä on tekemäni pesä ja löytämäni
munat. Mutta niistä on nyt tullut kananpoikia. Eikä kukkia ole enää."
Äiti huomautti, etteivät kanat rakasta kukkaiskaunistuksia.
Renki otti sitten kanan, vaikka se räpyttikin kovasti siipiään, ja äiti
vei pesän. Yhdessä he auttoivat Kalervon tasaiselle maalle.
Alhaalla annettiin kirjavalle kanalle hyvästi ruokaa. Se oli näet niin
uskollisesti hautonut pesäänsä, ettei ollut malttanut ruokaakaan etsiä;
siitä syystä oli se yhtä laiha kuin Kalervokin.
Seitsemästä pienestä kananpojasta tuli seitsemän kirjavaa kaunista ja
vahvaa eläintä, kolme kukkoa ja neljä kanaa. Äidille on myöhästyneestä
syntymäpäivälahjastaan ollut paljon iloa.
Kertun ja Erkin joululahjat.
Talvella saivat ulkosaariston asukkaat olla yksin saarellaan, taistella
pakkasta ja tuulla vastaan. Ja lapset saivat kauniisti olla seinien
sisällä, sillä ei ollut niinkään hauskaa pistää nokkaansa ulos. --
Mutta kun kevät saapui ja muuttolinnut etelästä palasivat, silloin
alkoi elämä ulkosaaristossa. Ja kun ensimmäiset kesäpäivät tulivat ja
aurinko paahtoi hellästi tehden olon kaupungissa sietämättömäksi,
silloin kaupunkilaiset etsivät viileämpiä olopaikkoja tulvehtien maalle
ja saaristoihin.
Silloin sai Risto-kalastajakin ulkosaaristoon kesävieraita. Taiteilija,
joka täällä perheineen oli useita kesiä viettänyt, ei tietysti jäänyt
tulematta; sillä hän piti paljon ulkosaariston vaihtelevasta luonnosta.
Meren rannalla hän pitkät päivät istui maalaamassa, kuvasi mahtavat
aallot, kun ne ärjyen saapuivat kallion luo, kuvasi tyynen lahden,
johon kuvastui tuuheat, tummat kuuset.
Kertun ja Erkin ilo oli myös suuri, kun saivat kesän viettää yhdessä
taiteilijan lasten kanssa. Alussa olivat tietysti ujoja, mutta kauvanpa
ei kestänyt, ennenkun kaupunkilaiset ystävyydellään heidät kokonaan
voittivat. Yhdessä he lahdella sousivat, yhdessä lehdossa temmeltivät.
Mutta hupenipa kesän lyhyinen aika. Surukseen näkivät Kerttu ja Erkki,
kuinka päivät aina lyhenivät ja miten ilma muuttui viileämmäksi. Ja
eräänä elokuun päivänä oli vene valmiina valkamassa odottaen vieraita,
jotka Risto-kalastajan soutamana poistuivat saaresta. Jo oli kaikki
valmiina, ja hiljalleen, mutta varmasti eteni venho saaresta.
Kun Kerttu ja Erkki olivat sanoneet hyvästi herrasväelle, oli rouva
luvannut antaa heille joululahjoja. Kertun piti saada nukke, joka
oikein ummistaa silmänsä, kun sen asettaa levolle; Erkille taas oli
luvattu juna, oikea juna, joka kulkisi itsestään. -- Isä saisi tulla
hakemaan ne samalla, kun hän joulun edellä lähtee kaupunkiin muille
ostoksille.
Tämä asia oli lasten mielessä, ja siksi ei talvikaan tuntunut niin
ikävältä, kuin muutoin olisi ollut.
Joulu läheni lähenemistään.
Jo heti, kun meri oli saanut jääpeitteen, Kerttu ja Erkki rupesivat
odottamaan joulua, jolloin saisivat nuo kauniit joululahjansa. Varhain
he laskivat, kuinka monta yötä oli nukuttava, ennenkun isä lähtisi
kaupunkiin. Joka aamu, heti herättyään, Erkki veti seinään viivan,
ettei vain erehtyisi laskussaan. Viimein ei ollut muuta kuin yksi yö,
-- seuraavana aamuna varhain isä vihdoinkin lähtisi.
Sinä yönä ei uni lapsille tahtonut maistua. Kerttu kuvitteli
mielessään, miten se voisi olla mahdollista, että nukelta silmät
menevät kiinni, ja minkähänlainen puku sillä mahtoikaan olla. -- Erkin
mielessä taas pyöri juna. Hän oli kyllä kuullut puhuttavan oikeasta
junasta, joka kulki pitkin rautaista tietä. Mitenkähän juna voisi käydä
meidän tuvan lattialla, eihän siinä ollut minkäänlaista rataa.
Näihin mietteihin lapset nukahtivat.
Varhain seuraavana aamuna oli Risto-kalastaja jaloillaan. Oli pitkä
matka käveltävä, ennenkun pääsi hevoskyytiin, joka oli luvassa. Pari
muuta saaristolaista teki myöskin matkan kaupunkiin.
Erkki heräsi, kääntyi vuoteellaan, hierasi silmiään ja katsoi varmuuden
vuoksi seinässä olevia viivoja. Ei ollut epäilemistäkään isän
kaupunkiinlähdöstä.
-- Joko isä on lähtenyt? kysyi hän viimein yhä hieroen silmiään,
aivankuin olisi liian kauan nukkunut.
-- Täällähän minä vielä olen.
-- Muista sitten, isäkulta, käydä noutamassa junani!
-- No muistanhan minä.
-- Ja kysy isäkulta vielä, kuinka sen saa käymään.
-- No kyllähän minä, nukuhan vain!
Tuntui Erkistä kuin olisi hän vapautunut suuresta huolesta. Hän
laskeutui taas levolle. Isä otti karvalakkinsa naulasta ja käänsi sen
korville.
-- Isä! Isä! huusi Kerttu.
-- No muistanhan minä joululahjanne, kun olette pitkin talvea niistä
jutelleet. Nukkukaahan levossa! Niin isä penäsi.
-- Onko se aivan varma?
-- Onhan tuo!
Isä läksi. Kiireesti asteli hän eteenpäin päivän sarastaessa, ja
tuokion kuluttua hän hevosella jatkaa matkaa kaupunkia kohti.
* * * * *
Kaupungissa oli hyörinää. Kiirettä kaikilla, varsinkin näin
jouluaattona. Oikein ihmeekseen Risto-kalastaja katsoikin, miten yksi
riensi sinne, toinen tänne. Hän oli jo toimittanut asiansa, tehnyt
ostoksensa ja käynyt noutamassa lasten joululahjatkin. Samoin olivat
hänen matkatoverinsakin.
-- Mutta kun tässä nyt on niin hyvää aikaa, niin käydäänpä ryypyllä!
ehdotti saariston Matti.
-- Eihän tuo ole hullumpaa, varsinkin kun on näin kolea ilma, tuumaa
Antti.
-- No mitä sinä tuumaat, Risto, tuletko mukaan, vai?
Riston olisi tehnyt mieli sanoa ei, mutta kun oli joutavaa aikaa, niin
ei tuo nyt vaarallista saattane olla.
-- Eihän me kauan olla, ja annetaan hevosen juosta sitä kovempaa,
muistutti Matti.
-- No, jos tuota nyt sitten... Risto otti taskustaan puhtaan nenäliinan
ja sivelsi partaansa, kun he astuivat kapakkaan.
Sielläpä vasta oli elämä! Tupakansavu oli kuin paksu sumu merellä.
Toiset kinasivat, toiset vannoivat. Tarjoilija kiirehti pöydästä
toiseen tuoden uutta juomaa, minkä ennätti. Olihan tuolla nurkassa
kuitenkin yksi vapaa pöytä, aivan kuin varattu heille.
Kovin tuntui tämä Ristosta oudolle. Hän olisi tahtonut kääntyä heti
takaisin; mutta eihän se nyt mitään voinut tehdä, jos sitä hiukan
lämpimäkseen -- ja onhan tässä aikaa -- --
Nopeaan kuluivat hetket. Ensimäiset tilaukset olivat jo lopussa ja
toisia tuotiin. Mieliala tuli hilpeämmäksi ja iloisemmaksi, ja siinä
sitä sitten pöydän ääressä tarinoitiin vanhoja muistoja.
-- No juodaan lasit pohjaan, niin saadaan uutta!
-- Niin, mitäpä sitä säästää!
Mutta nyt muistui koti Riston mieleen. Ulkona oli hämärää. Epäilemättä
pitäisi minun jo olla kotona tai ainakin matkalla sinne, hän ajatteli.
-- Eiköhän jo olisi aika lähteä? sanoi hän tovereilleen.
-- Mitä sinä joutavia!
-- Älähän hätäile, Risto! Joudutaanhan me vielä, vaikkei niin
hengenhätä olekaan.
Risto ei saanut rauhaa. Odottavat kai kotona -- ovat ehkä jo
huolissaan. Entä lapset sitten, jotka niin hartaasti ovat toivoneet
joululahjojaan!
-- Eiköhän sittekin lähdetä jo?
-- Emmehän nyt vielä toki.
-- Mitäs turhia juttelet!
-- Silloin minä lähden yksin. Minua lapset odottavat kotona, en voi
viipyä.
Risto-kalastaja meni. -- Hänen toveriensa punaiset kasvot vetäytyivät
pilkalliseen nauruun, kun Risto painoi lakin päähän. Mutta hän ei enää
välittänyt. Hän kokosi tavaransa ja taakseen katsomatta jätti hän
kapakan meluineen ja kirouksineen.
* * * * *
Alkoi jo hämärtää.
Kerttu ja Erkki juoksivat tuontuostakin akkunaan, nähdäkseen, eikö isää
jo kuuluisi.
-- Koska isä tulee? kysyivät he kyllästyen odottamiseen.
-- Heti, lapsukaiset, huomautti äiti.
Taas alkoivat he puuhaamaan joulukuusen ääressä, mutta ei siinä ollut
mitään tekemistä. Kuusi oli jo kauan ollut valmiina. Yksinkertaisena se
seisoi keskellä permantoa lasten ihailtavana.
-- Eikö jo sytytetä, äiti? kysyi Erkki.
-- Annetaan nyt olla, kunnes isä tulee.
-- Niin, isähän on vielä poissa. --
-- Mutta miksi ei isä sitten tule, kun tietää meidän odottavan? sanoi
pikku Kerttu mennen akkunan luo. Mutta ulkona oli jo niin pimeä, ettei
hän nähnyt mitään.
-- Jo tulee isä! iloitsi Erkki rientäen ovelle... mutta ei sieltä isä
tullutkaan.
-- Kuinka isä voi kulkea, kun on niin pimeä? tuumi Kerttu mennen äidin
luo.
-- Kyllä hän voi ja tuo pikku Kertulle nuken. Ole vain rauhassa!
Kuitenkin oli äidin vaikea salata levottomuuttaan; sillä olisihan isän
jo pitänyt saapua; iltahan tulee jo myöhäiseksi.
Äänettöminä olivat kaikki kolme. Kerttu istui nurkassa taistellen unta
vastaan. Hän olisi niin mielellään mennyt nukkumaan, mutta se nukke! Se
hänen täytyi saada ensin. Erkki katsoi ikkunan ääressä pimeään iltaan.
-- Nyt isä tulee! huusi hän juosten ovelle.
Äiti luuli Erkin taas pettyneen. Mutta isä tuli kuin tulikin.
Nyt oli lasten ilo ylimmillään. Isä ei ennättänyt saada turkkia yltään,
niin kiire oli heidän joululahjoillaan.
Kerttu oli löytänyt lahjansa; ilosta loistaen näytti hän äidille
vihreäpukuista nukkeaan. Erkki ihmetteli junaansa.
Kun sitten kuusi sytytettiin, niin silloin äidin ja isänkin silmät
ilosta säteilivät. -- Suurin ilo heistä kuitenkin oli katsella lastensa
viatonta leikkiä; Kertun huolenpitoa nukestaan ja Erkin kilpajuoksua
junansa kanssa.
* * * * *
Seuraavana päivänä oli joulupäivä.
Aamupäivällä, kun isä istui lukien isoäidiltä perittyä raamattua, tuli
Antti-kalastajan vaimo kiireesti ovesta. Hän oli aivan hengästynyt.
Hänellä oli jotain sanottavaa, mutta oli niin juossut, ettei saanut
sanaakaan sanotuksi.
-- Matti on -- --
-- Mitä on? -- Risto aavisti pahaa,
-- On hukkunut.
Syntyi äänettömyys. Lapset keskeyttivät leikkinsä. Isältä putosi
silmälasit. Onneton vaimo istui penkillä, pää käsien varassa.
-- Mutia miten? kysyi äiti.
-- He joutuivat kaupungissa hunningolle, ja kun sitten pimeässä tuli
ajaa kotiin, eksyivät pois tieltä, ajoivat väärin ja viimein tulivat
heikolle jäälle, jää murtui heidän aliansa ja siinä löysivät
hautansa --
-- Anttiko myös?
-- Ei, Antti pelastui; millä tavalla, sitä hän ei itsekään tiedä.
Vaatteet jäässä oli hän myöhään yöllä tullut kotiin.
-- Etkö sinä, Risto, tullutkaan hevosella?
-- En jäänyt odottamaan. Tulin jalkaisin.
Onneton vaimo tekee lähtöä. Hänen silmänsä ovat punaiset itkusta.
Äiti ei tarvinnut selitystä, hän ymmärsi hyvin, että isä oli voittanut
kiusauksen, oli ollut vahva -- muuten hän olisi nyt yhtä onneton kuin
Matin vaimo.
Mielihyvällä katseli Risto-kalastaja iltasella lastensa leikkiä
joulukuusen luona. Hän tiesi, että Kertun ja Erkin joululahjat
pelastivat hänet joutumasta saman kohtalon alaiseksi kuin toverinsakin.
Heidän lapsellinen ilonsa oli tullut hänen mieleensä ja juuri siitä
syystä oli hän lähtenyt kapakasta kotiinpäin. --
Nyt Ristokin ottaa osaa lastensa leikkeihin. Hän asettaa Erkin junan
kulkemaan sekä lupaa tehdä kehdon Kertun nukelle. Lapset kummastelevat
isän hellyyttä; he eivät koskaan ole nähneet isää niin lempeänä kuin
tänään. Hän ottaa lapset polvilleen keinumaan, silittää heidän
pehmoista pellavatukkaansa, taputtelee heitä poskelle. -- Ei koskaan
ole joulu ollut niin kaunis kalastajamökissä kuin nyt.
Korven Kallen jouluaatto.
Kylmä on talvipäivä, huurteessa seisovat viitat, viluisesti narahtaa
lumi kulkijan askelissa, joka repaleissaan jäällä taivaltaa kirkonkylää
kohti. Pureva pakkanen tunkeutuu ryysyjen läpi, kohmeessa ovat kädet,
jalkoja paleltaa, vilun väreet kiertävät pitkin ruumista. Hän kääntyy
takaperin ja koettaa kääriä isoa sarkanuttuaan tiukemmin ympärilleen.
Ei apua, kylmä viima tunkeutuu repaleiden läpi, mutta eteenpäin
ponnistaa Kalle, Korven pieni huutopoika. Huomenna on joulu, kerran saa
olla hänkin joulukirkossa.
Lyhyt talvipäivä alkaa jo hämärtyä, kun poika kylmän kangistamana astuu
pappilan tupaan. Hän rientää heti uunille, riisuu nuttunsa, heittää
kenkänsä, suloinen lämpö hivelee kohmeista ruumista. Ei yksinäistä
poikaa huomaa kukaan, paljon on touhua tuvassa. Kun sitten laskeutuu
uunilta repaleinen poika, kasvot hohtavina lämmöstä, ovat kaikki
ihmeissään.
"Mistä olet?" kysytään häneltä.
"Tuolla Korven torpassa olen huutopoikana", vastaa Kalle.
"Istu nurkassa, ett'et ole tiellä."
Poika siirtyy nurkkaan, sieltä hän seuraa touhua tuvassa. Se on hänestä
niin suurta, ei hän koskaan ole nähnyt sellaista tuoksinaa. Eräs
palvelija kysyy sivumennessään häneltä, onko hän pyytänyt rouvalta
lupaa olla yötä. "En", vastaa poika. Hänet neuvotaan keittiöön, ja hän
kulkee sinne yli pihan. Oven suuhun hän seisahtaa, hattu unohtuu
päähän, kädet pyörittelevät repaleisia kintaita. "Mistä olet ja mitä on
asiaa?" kysytään häneltä. -- "Olen Korven huutopoika ja pyytäisin
yösijaa", on vastaus. "Olehan sitten, mutta pysy kiltisti tuvassa,
äläkä ole toisten tiellä", neuvotaan pojalle.
Kalle palaa tupaan. "Nouse uunille, ett'et ole jaloissa", käsketään
siellä, ja Kalle nousee. Hän riisuu nuttunsa, asettaa sen päänsä alle
ja laskeutuu pitkälleen. Uni voittaa matkasta väsyneen ruumiin, pieni
huutolainen nukahtaa.
Kun hän herää, on tupa tyhjä, himmeä valo leviää pienestä
lamppu-pahasesta. Kallea pelottaa. Unisena kompuroi hän alas, haparoi
ja tulee pihamaalle. Peloissaan hiipii hän keittiön eteiseen ja
kuuntelee. Hän raottaa ovea, siellä ei ole ketään. Hän menee sisälle ja
katselee ihmetellen kiiltäviä astioita. Mutta äkkiä seisahtaa hän,
sisältä kuuluu laulua. Hän aukaisee ovea, laulu kuuluu yhä selvemmin,
hän tirkistää oven raosta, mutta ei näy ketään. Hiljaa hiipii hän
sinne, sieltä on ovi auki toiseen huoneeseen. Oi taivas, sitä hohtoa ja
kirkkautta, mikä sieltä välkehtii!
Keskellä salia seisoo kuusi, hopealle hohtava, kullalle kimaltava.
Salon poika luulee unta näkevänsä. Laulu jatkuu, repaleinen poika
lähestyy salin ovea. Nyt hän on kynnyksellä, ja kuin lumottuna seisoo
hän siinä, ihmetellen katselee hän häikäisevää kirkkautta. Kuusessa
huomaa hän paperin, johon on jotain kirjotettu säteilevin kirjaimin,
hän tavaa: "m-meil-le-meille, meille", etemmäs ei hän pääse. Laulu
loppuu. Pappi alkaa puhua. Kalle koettaa kuunnolla, mutta pian kiintyy
hän taas kuusta katsomaan. "Meille on tänäpäivänä syntynyt Vapahtaja.
Jumalan poika tuli taivaan kirkkaista saleista meitä auttamaan", kuulee
hän papin lausuvan. Kalle heristää korviaan, jotain ihmeellistä kertoo
pappi. Mummo on puhunut Jumalasta, hän on uhannut Kallea Jumalan
rangaistuksella silloin, kun Kalle on ollut tottelematon, ja Korven
pieni huutopoika pelkää Jumalaa enempi kuin vaariakin. Aivan toisella
tavalla kuulee hän nyt puhuttavan Jumalan pojasta. "Hän mahtaa olla
mummoakin parempi", ajattelee Kalle. "Koska hän tänään on syntynyt,
tahdon minäkin hänet jo tänään nähdä", päättää hän pienessä päässään.
Kalle miettii -- miettii. Hän ei huomaa, kuinka puhe on päättynyt,
tau'onnut laulukin, ja palvelijat nousevat lähteäkseen. Joku ottaa
Kallea kädestä, hän vastustaa: "Minä tahdon nähdä sen, josta pappi
puhui." "Lähde vain, ei hän nyt ole syntynyt, et sinä voi häntä nähdä."
Kallen täytyy seurata. Keittiössä annetaan hänelle puurokuppi, vähän
maitoa ja leipäpala. "Mene tupaan syömään", käsketään hänelle. Itku
pyrkii väkisinkin vetämään väärään suupieliä, mutta sanaa sanomatta
ottaa hän ruokansa ja kulkee pimeän pihamaan yli puolihämärään tupaan.
Miks'ei hän saanut enää olla salissa tai edes keittiössä, miksi
käskettiin hänet yksin kolkkoon tupaan? Oi jospa mummo olisi täällä tai
se Vapahtaja, josta pappi kertoi!
Pöytää vasten painuu pää, kyyneleet vierähtävät poskille, hän nyyhkii
ääneensä. Mutta vähitellen riutuu ääni -- hän nukkuu.
"Mummo, mummo, katso, tuolla aukee taivaim kansi ja hän astuu alas. Oi
jospa hän tulisi meille! Juuri meille kerrottiin hänen syntyneen. Mutta
tuonne hän laskeutuukin, tuonne pappilan komeaan saliin. Miks'ei hän
tule meille? Mummo, minä tahtoisin nähdä hänet, vie minut hänen
luokseen". Kalle on koettavinaan päästä hänen luokseen pappilan saliin.
"Mene tupaan huutopoika", käsketään taas keittiössä. Niin tylyjä ovat
kaikki, hänkään ei huoli orvosta huutolaisesta. Kalle itkee... itkee
unissaan.
Kun palvelija saapuu tupaan vuoteita tekemään, näkee hän puurokupin
koskemattomana ja leipäpalan sen vieressä. Pää kovaa pöytää vasten
nyyhkii pieni Kalle. "Mummo, älä jätä, älä! Hän jätti, älä sinä jätä!"
Niin sopertaa poika unissaan. Palvelija laskee kätensä hänen hikiselle
päälleen ja ravistaa sitä. "Mum", on pojan huulilla vielä
herätessäänkin. "Miks'et syö'?" kysyy palvelija, mutta äänetönnä
pyyhkii Kalle kosteita kasvojaan. "Syö nyt, äläkä ikävöi!" lausuu
palvelija.
"Minkätähden oli kuusi siellä salissa?" kysyy Kalle.
"Joulun kunniaksi, Vapahtajan Jeesuksen muistoksi."
"Onko Jeesus se Jumalan poika, josta sisällä puhuttiin? Etkö veisi
minua hänen luokseen?" tiedustaa poika.
"Siitä on jo kauvan -- hyvin kauvan, kun hän syntyi, nyt on hän
taivaassa, sieltä hän katsoo Kalleakin", vastaa palvelija.
Hän istuutuu Kallen viereen, hänen mieleensä palautuu oma lapsuutensa.
Koruttomasti kertoo hän, kuinka Jeesus rakastaa kaikkia, rakastaa
huutolais-Kalleakin. Hän muistaa erään lapsena oppimansa laulun.
Yhdessä Kallen kanssa hän laulaa:
"Lasten parhain, ystävä
Vapahtaja Jeesus on --"
Nyt tuntee Kalle, ett'ei Jeesus mennytkään tuonne kirkkaaseen saliin,
vaan laskeutui sittenkin unohdetun orvon sydämeen.
Kauvan he siinä käsikädessä istuivat. Kun muut tulivat levolle, olivat
vuoteet tekemättä. Jäähtyneen puurokupin vieressä oli leipäpala
koskematta. Kyyneleet kimalsivat molempien silmissä. Ne kertoivat,
kuinka Jeesus pienen huutopojan kautta oli löytänyt tien palvelijan
sydämeen, ja kuinka oppimaton palvelija oli virittänyt valoa ja
rakkautta orvon repaleiseen rintaan.
Kalle riisuu nuttunsa, laskee sen päänsä alle ja kovalle penkille
paneutuu hän nukkumaan -- onnellisena. Tuvassa sammutetaan lamppu, on
pimeä, mutta Kallesta tuntuu niin turvalliselta.
"Kallen parhain ystävä Vapahtaja Jeesus on --" Niin hän lausuu hiljaa
pimeässä kovalla vuoteellaan. Kalle on onnellinen.
Keittiönkin puolella sammuvat vähitellen tulet. Mutta sieltäkin kohoo
sydän kohti korkeutta. Palvelija siellä rukoilee oman itsensä ja pienen
huutopojan puolesta. Tulet sammuvat, tähdet vain tuikkavat, jouluyö
leviää rauhallisena yli maan.
Naapurit.
Muistelma entisiltä ajoilta.
Korkealla, puuttomalla mäellä aivan kotitaloni vieressä oli pieni
mökki. Se oli mielestämme viehättävin ihmiskoti, sen asukkaat maailman
hauskimpia ihmisiä.
Mökissä asui vanha mykkä mies ja hänen yhtä vanha pieni sisarensa.
Kesät, talvet aamusta iltaan he puuhailivat ahkerina kuin muurahaiset
vetäen korsia yhteiseen kekoon.
Velimies, joksi sisar häntä nimitti, hoiti pientä perunamaata, onki,
kantoi metsästä suuret taakat risuja polttopuuksi ja paikkasi
kyläläisten jalkineita.
Katri sisar perkasi ja suolasi kalat, kokosi marjoja, teki vastoja ja
vispilöitä, vieläpä pieniä noitatemppujakin kylän taikauskoisten
emäntien pyynnöstä. Siitä avusta emännät pistivät hänelle milloin
pääliinan, milloin pellava- tai villanassakan.
Kerran saimme luvan mennä heidän luokseen. Monta kesäpäivää odotimme
kärsimätönnä, että mökin suljettu ovi aukeaisi ja sen asukkaat
tulisivat kotiin, niin että pääsisimme vierailemaan.
Tuolla jo Katri tulee. Hänellä on lyhyt kotikutoinen villahame,
suuriruutuinen liina päässä, karkeassa pakkopaidassa kiiluu hopeasolki.
Hän kantaa suurta lehvästaakkaa, mutta hyppää keveästi kuin nuori tyttö
kiveltä kivelle. Vietyään lehväkset tuvan taakse, ett'ei eteen roskia
syntyisi, kuiskaa hän parisen kertaa ts, ts! -- Silloin valkoinen kissa
hypähtää piilopaikastaan suoraan emäntänsä syliin. Se on Katrin
lelliteltävä lapsi.
Omituinen kunnioituksen tunne valtaa meidät tölliin astuessamme. Tämä
kaikki on heidän omaa tekoaan: eteinen kivilattioineen; pieni
ruokakonttori, jossa kootut talvivarat säilytetään. Ja itse tupa.
Ovi on niin matala, että lapsenkin täytyy sisään tullessa kyyristäytyä.
Mutta siisti ja puhdas on joka nurkka katosta lattiaan asti. Toisesta
yksiruutuisesta ikkunapahasesta näkyy jokilaakso taloineen, peltoineen,
ja etempänä kohoaa kirkontorni; toisesta näkyy kaivo ja polku.
Siinä jo velimieskin tulee onkivapa olallaan, musta lippalakki päässä
ja "sörtuutti" yllään. Tässä puvussa on hän mielestämme kovin arvokkaan
näköinen. Kun hänet sellaisena joskus kohtaamme kirkkomatkalla tai joen
rannalla onkimassa, niin olemme kuin vento vieraat toisillemme. Mutta
kotiasussaan -- piikkopaidassa ja -housuissa, musta sakea tukka,
keskeltä jakauksella -- sellaisena on hän tuttavamme, hyvä ystävämme.
Ikkunasta hän huomaa vieraat ja kiiruhtaa sisään. Viskaa leikillisesti
lakkinsa sekä takkinsa penkille, niinkuin nämä liikakorut häntäkin
vaivaisivat. Ja alkaa sitten omalla merkkikielellään kertoa päivän
tapahtumia.
Kylän pojat olivat nekin ongella, mutta eivät, huononpäiväiset, mitään
saaneet. Yhdeltä niistä olivat siimat sekä koukut jääneet veteen.
Hän pienentää lyhytteräisellä suutaripuukollaan tuvantakaisia, täyttää
piippunsa ja hakee hiilloksesta, vieläkö tulenkipinää löytyisi. Mutta
iloksemme ei sieltä mitään saa. Täytyy siis virittää tulla tuluksilla
taulapalaseen. Tämä sitten hehkuu punaisena pallerona piipun sydämessä,
kunnes koko sydän alkaa kyteä.
Piipunnysä hampaissaan istuutuu mykkä jalkineita paikkailemaan. Siinä
uusi ilonaihe. Hän pistää naskalilla reijän kengänpohjaan. Me saamme
panna siihen puupilkkeen ja lyödä vasaralla päälle. Moni pilke menee
siinä pilalle, monet lyönnit sattuvat suutarin sormiin, mutta hän ei
ole siitä millänsäkään, nauraa kanssamme taitamattomuudellemme.
Katri on sillävälin ottanut kalat kontista ja perkaa niitä mökin
takana. Kissa naukuu hänen vieressään. Se odottelee herkkupaloja.
Uimarakkulat on ruokkija koonnut kivelle. Me kiiruhdamme sinne niitä
rikki paukuttamaan. Tallatessa antavatkin ne oivallisen pamauksen.
Sattuipa vielä niin hyvin, että meitä pyydetään illalliselle. Katrilla
on uunissa marjamämmiä, jota emme kotonamme saa. Sitä herkkua pitää
vieraille antaa. Velimies vuolee pienet puulapiot, sillä lusikoita ei
ole muille kuin talonväelle.
Isäntä istuu vieraineen penkille, emäntä pienelle jakkaralle. Eteemme
ja polvillemme pannaan pöytälauta, sillä pöytää ei mahdu mökkiin.
Laudalle nostetaan höyryävä mämmipata. Siitä sitten jokainen ottaa
lusikallaan. Mutta eipä se meidän suussamme niin hyvältä maistukaan
kuin näyttää talonväestä maistuvan.
Illalla isäntäväet tulevat meitä saattamaan ulos portistansa ja jäävät
siihen paluumatkaamme katselemaan. Kotiportailta katsahdamme ylös
mäelle. Siinä vielä molemmat vanhukset seisovat mustina patsaina
punoittavaa iltataivasta vasten.
Onni.
1.
"Äiti", sanoi Alma Lund, "tahtoisin olla oikein onnellinen".
"Kukapa ei sitä tahtoisi", vastasi äiti hymyillen.
"Tahtoisin olla rikas ja kaunis. Minulla pitäisi olla kalliit vaatteet
ja hyvää ruokaa joka päivä. En tahtoisi tehdä työtä, vaan muuta mikä
huvittaisi, ja -- sitten tahtoisin vielä olla 17-vuotias."