KEPPONEN
Huvinäytelmä kahdessa näytöksessä
Kirj.
ERNST LUNDQUIST
Mukailtu suomennos
Haminassa,
Alfred Lagerbomin kustantama,
Kansankirjapainossa 1898.
HENKILÖT:
_Kurman_, maatilan omistaja.
_Gerda_, hänen tyttärensä.
Rouva _Malla Ström,_ hänen sisarensa ja taloudenhoitajatar.
_Aksel Franck_, ylioppilas.
_Tiina_, palvelustyttö.
Ensimäinen näytös.
Näyttämö esittää Kurmanin kartanon päärakennuksen edustaa. Vasemmalla
näkyy osa asuinrakennuksen takasivusta. Talo on vaatimattoman, mutta
kodikkaan näköinen yksikerroksinen rakennus, jonka molemmissa näkyvissä
olevissa ikkunoissa ovat ikkunaverhot ja kukkasia ikkunoilla.
Sisäänkäytävä otaksutaan olevan vastakkaisella puolella, pihapuolella.
Seinän vierustalla on kiikkulauta. Takalistossa näkyy sievä kesäinen
maisema järvineen. Vasemmalla, lähellä takalistoa on iso koivu, jonka
alla on omituisen näköinen sammaleinen kivi. Se on noin parin kyynärän
korkuinen ja niin leveä, että kaksi henkilöä voi hyvin sen päällä
istua. Oikealla näyttämön keskivälillä on kaksi koivua, joitten väliin
on kiinnitetty riippumatto. Koivujen takana on pari vaapukkapehkoa.
Näyttämön edustalla on pieni ympyriäinen pöytä, kaksi puutarhatuolia ja
jakkara.
Ensimäinen kohtaus,
_Malla_ istuu tuolilla ja nukkuu. Hän on noin 50 vuotias ja
puettu pumpulikankaiseen pukuun, päässään valkea myssy. Hänen
olkihattunsa on pöydällä ja sukankutimensa on pudonnut maahan.
_Kurman_ makaa riippumatossa hiljaa kuorsaten. Nenäliinansa on
hän levittänyt kasvoilleen. _Gerda_ istuu kiikkulaudalla ja
ompelee, hyräillen jotain laulua ja vilkasee toisinaan salaa
ikkunaan mutta painaa päänsä alas kun näkee Axelin kasvot
ikkunasta. Tämä katsoo usein ikkunasta ulos. _Tiina_ tulee
nurkan takaa postilaukku kädessään.
_Tiina_. Tässä on posti! Se saapui justikään!
_Gerda_. Kiitos. Pane laukku tuohon pöydälle. Mutta mitähän kello lie,
Tiina?
_Tiina_. Kohta tulee neljä.
_Gerda_. Neljä! No sitten on isä maannut liijan kauvan. (Tiina menee.
Gerda nousee ylös, panee työn luotaan, menee ja ottaa nenäliinan
Kurmanin kasvoilta). Herääppäs isä! Kello on neljä.
_Kurman_ (avaa silmänsä ja katselee, mutta ei liikahda paikaltaan). Ei
ole!
(Aikoo ruveta uudelleen nukkumaan).
_Gerda_. Onpas, sanon minä.
_Kurman_ (unisesti). Minun on vasta neljänneksen yli kaksi.
_Gerda_ (nauraen). No olkoonpa sitten neljänneksen yli kaksi, mutta ole
kumminkin niin hyvä ja anna minulle avainkimppu ennenkuin nukut
uudelleen, jotta saan avata postilaukun.
_Kurman_ (heräten). Vai niin! Onko posti tullut? (Nousee istualle). No
sittenpä pitää havahtua ja katsoa, onko hauskoja kuoleman-ilmoituksia,
sillä muita hauskuuksia ei sanomalehdissä näin kesäkuumalla juuri ole.
(Nousee ylös ja haukottelee hieman). Ho, hoo! Muutoin oli hyvä, että
herätit minut. Näin unta, että pelasin schakkia pastorin kanssa ja hän
teki minusta Matin viisi kertaa peräkkäin. Sellaisia ilkeitä unia näkee
näin kuumalla.
_Gerda_. Voithan käydä uudelleen makaamaan ja kostaa pastorille, kun
vain ensin avaat postilaukun.
_Kurman_ (ottaen avainkimppunsa). Ei ole mitään kiirettä. Herätäppäs
sinä odottaessasi Malla-täti. Hänhän on maannut yhtä kauvan kuin
minäkin. (Istuutuu tuolille, ottaa laukun luokseen ja etsii postilaukun
avainta avainkimpustaan).
_Gerda_ (puistelee Mallaa kädestä). Herää, täti!
_Malla_ (kuorsaa, eikä liikahda paikaltaan).
_Kurman_ (joka on avannut laukun, panee sen luotaan). Odotappas, nyt
saamme hauskaa. Tiedätkös, mitä helsinkiläiskielellä kutsutaan
siivoamiseksi?
(Nousee ylös).
_Gerda_. En, vaan eiköhän se ole jotain hullutusta.
_Kurman_. Aivan oikein. Siivoamiseksi kutsutaan sitä, kun kaikki
huonekalut pannaan nurin narin ja saapaslauta ripustetaan
pellinnauhoihin jonkun toverin luona, joka itse ei ole kotona. (Ottaa
myssyn Mallan päästä). Tässä talossa ei myöskään ole ketään kotona.
(Asettaa myssyn jälleen Mallan päähän, mutta takaperin). Saatpa nähdä,
että hän herää. (Astuu pari askelta taaksepäin ja tarkastaa Mallaa).
Kas niin! Eipä hullumpaa!
_Gerda_. Millainen veitikka sinä oletkin!
_Malla_ (herää äkkiä, katsoo unisennäköisenä ympärilleen ja sanoo
vihasesti). Miksi siinä seisotte ja katselette minua -- ja missä on
sukankutimeni? Taivas varjele! Enhän vain lie nukkunut?
_Kurman_. Nukkunut? Kuinka voit sellaista luulla? Sinä joka et
_milloinkaan_ makaa -- taikka _melkein_ et milloinkaan.
_Gerda_. Ja kuinka voisi sitä tehdä, kun ovat sellaiset taloushuolet
kuin sinullakin, tätiseni.
_Kurman_. Ja kun on sellainen sydämen rasvettuminen.
_Malla_ (loukkaantuneena). Sinä tiedät, että minulla on sydämen
rasvettumis-vika, eikä tuo ole olleskaan kauniisti tehty, että sinä,
Matti, puhut siitä niin kevytmielisellä tavalla.
(Nousee ylös).
_Kurman_ (veitikkamaisesti Gerdalle). Kas niin, nyt sattui taas hänen
heikompaan kohtaansa.
_Malla_. No kuinka sen asian laita oikein on, olenko maannut?
_Gerda_. Se täytyy myöntää, mutta vakuutan, ettet minuuttiakaan
kauvemmin kuin kaksi tuntia.
_Malla_. Kaksi tuntia! Ja minun sydänvikani! tunnen, että saan kauhean
yön.
_Kurman_. Mitä tuohon sydämesi rasvettumiseen tulee, niin onneksi ei
sitä ole vielä kukaan lääkäri huomannut.
_Malla_. Lääkärikö? Kukahan nyt välittäisi noitten herrojen
lörpötyksistä. Kai minä tunnen itsekin, että --
_Gerda_. Että sinulla ei ole mitään sydänvikaa, täti rakas, -- sinulla
ei ole mitään tautia!
(Taputtaa häntä poskelle).
_Malla_. Sinä viekastelija! Mutta kun sinä nyt tiesit kuinka
vaarallista makaaminen minulle on, niin miksi et minua herättänyt?
_Gerda_. Siihen nähden ei minulla ole mitään omallatunnollani. Olen
näet käyttänyt kaikkia luvallisia keinoja, joita ihmiskyky voi keksiä
-- ja isä on sen lisäksi käyttänyt luvattomiakin keinoja.
_Malla_ (nostaa sukankutimensa maasta ja istuutuu). Antaa minun maata
niin kauvan, vaikka minulla on vaatteitten pesu ja monellaisia muita
tehtäviä. Mutta mihin toimiinhan piijat ovat ryhtyneet, kun minä en nyt
ole ollut heidän tiellään. Mutta olen varma, että jotain on minun
maatessani pantu ylös alaisin.
_Kurman_ (nauruun purskahtamaisillaan).
_Gerda_. Miten täti on rypistänyt uuden myssynsä maatessaan. (Ottaa
tätinsä myssyn ja asettaa sen taas oikeinpäin). Kas niin, nyt se on
taas hyvä. (Uhkaa leikillisesti isäänsä, joka on Mallan selän takana).
No isä, oliko postilaukussa mitään?
_Kurman_. Minä katson.
(Istuutuu pöydän ääreen, aukasee laukun ja ottaa sen
sisällön esiin).
_Aksel_ (ylioppilaslakki päässä, sikari hampaissa ja kirja kainalossa
tulee nurkan takaa ja menee poikki näyttämön,).
_Kurman_ (Akselille). Odottakaas, vähän herra Franck! Täällä on Teille
kirje.
(Jättää kirjeen Akselille, joka lakkiaan kohottaen kiittää
ja poistuu sitten oikealle).
_Malla_. Vai niin! Hän meni sivuitse. Seuranhaluinen ei hän ainakaan
ole. Näinä kahdeksana päivänä, kun hän on luonamme asunut, olemme häntä
tuskin nähneetkään. Minun mielestäni voisi hän vallan hyvin hieman
seurustella sinun kanssasi, Matti, ja teillä kummallakin olisi siitä
hauskuutta.
_Gerda_. Mutta tätihän tietää, että hän on asettunut tänne maalle
saadakseen olla rauhassa ja lueskella tutkintoaan varten.
_Kurman_ (joka on aukaissut kirjeen). No tämäpä vasta on kummallista!
Meille oli postissa vain yksi kirje ja sekin nimetön!
_Malla_. Nimetön kirje!
_Kurman_. Niin. -- "Nimetön" on kirjeen lopussa.
_Gerda_. Mitäs se merkitsee?
_Kurman_ (joka on lukenut muutamia rivejä). Mitä tuhat tulimaista tämä
on? Tämähän koskee meidän hyyryläistämme!
_Gerda_. Herra Franckiako?
_Malla_. No, mutta luehan toki.
_Kurman_ (lukee). "Kunniallisena miehenä ja Aksel Franckin läheisenä
ystävänä katson velvollisuudekseni antaa Teille muutamia tietoja
hänestä, joita hän ei itse ymmärrettävistä syistä ole voinut antaa."
_Malla_. Saattepas nähdä, että hän on sellainen, joka ei milloinkaan
maksaa vuokraansa.
_Gerda_. Hyi, täti. Sellaiselta ei hän olleskaan näytä.
_Kurman_ (jatkaa). "Että hän tuli kiinnittäneeksi huomionsa teidän
ilmoitukseenne, riippui siitä, että siinä puhuttiin hiljaisesta ja
rauhallisesta kotielämästä ja täydellisestä vapaudesta. Hänellä tosin
on mitä tyynein ja rauhallisin luonne, mutta kaikissa tapauksissa
täytyy hänen kanssaan menetellä mitä varovaisimmin ja varjella häntä
kaikellaisesta mielenliikutuksesta."
_Malla_. Herranen aika. Ehkä hänellä on sydämen rasvettuminen.
_Kurman_ (jatkaa). "Teillä ei kumminkaan ole mitään syytä katua sitä
vieraanvaraisuutta, jota hänelle osotatte, sillä ei kukaan talossanne
tule kärsimään hänen tähtensä mitään ikävyyksiä, kunhan hän saa olla
rauhassa omissa ajatuksissaan niin paljon kuin mahdollista. Vieraskemut
ja yleensä suuremmat seurat ovat hänelle hyvin vaarallisia. Naisseuraa
välttää hän mielellään."
_Gerda_. Sen olen kyllä huomannut.
_Kurman_ (jatkaa). "Ei pidä antaa hänen huomata, että osotetaan
myötätuntoisuutta häntä kohtaan eikä katsella häntä muulla tavoin kuin
muitakaan kuolevaisia, vaikka ikävä kyllä --"
_Malla_ (kauhistuneena). Mutta eihän hän toki mielenvikainen ole!
_Kurman_ (jatkaa). "Vaikka, ikävä kyllä, hänellä ei ole sitä järjen
määrää kuin meillä muilla normaalitilassa olevilla kuolevaisilla."
_Malla_ (kauhuissaan). Kas niin! Oi Herra Jumala, sellaista surkeutta!
_Kurman_ (jatkaa). "Onneton ystäväni kärsii kumminkin hyvin vähän
tilastaan ja on hyvin luultavaa, ettette edes tule sitä huomaamaankaan.
Osaksi täyttääkseni, mitä oikeus vaatii, osaksi antaakseni teille
tarpeellisia viittauksia, olen teitä näillä riveilläni vaivannut. --
Nimetön." --- Sen minä sanon! Tuo Nimetön olisi mielestäni saanut antaa
omantuntonsa herätä jo hieman aikaisemmin, nimittäin ennenkuin otimme
herra Franckin. Nyt se on vallan myöhään.
_Malla_ (innokkaasti). Mutta sinähän kai pyydät hänet muuttamaan jo
tänään? Karlssoninhan kumminkin pitää jo huomenaamuna varhain lähteä
asemalle.
_Gerda_. Niinkö täti arvelee? Ei se käy päinsä. Hänhän on saanut luvan
olla täällä yhden kuukauden.
_Malla_. Ja me pitäisimme heikkomielistä ihmistä kuukauden talossa!
_Gerda_. Heikkomielistäkö? Kuka on sanonut, että hän on heikkomielinen.
Minusta hän näyttää yhtä viisaalta kuin joku toinenkin ja käyttäytyy
hyvin, ja kirjeessähän on vain, että hänellä ei ole sitä mielen
tasapainoa kuin --
_Kurman_. Ja kukapa tässä voi aina pitää pääkallonsa järjestyksessä.
Sitä et voi edes sinäkään, sisar Malla.
_Gerda_. Sitä paitsi ei nimettömään kirjeeseen voi olleskaan luottaa.
(Katsoo kirjeitä). "Upsala" on postileimassa. Voihan tuon lähettäjä
olla joku ylioppilasveitikka, joka tahtoo huvitella meidän
kustannuksellamme.
_Malla_. Ei olleskaan! Kyllä se on totta, Jumala paratkoon. Minusta
tuntui jo alusta pitäin siltä, että tuossa miehessä on jotain
omituista. Nuori ylioppilas, joka asettuu maalle asumaan vain yhdeksi
kuukaudeksi ja maksaa kaksin verroin enemmän kuin muut ja kumminkaan ei
tahdo nauttia hauskasta perhe-elämästä, jota hänelle tarjotaan!
_Gerda_. Kyllähän se on hieman omituista, että hän tahtoo syödä
huoneessaan ja oleksii niin paljon yksikseen.
_Kurman_. Kun löytyy kahdeksantoista vuotias tytär talossa, niin --
kyllähän se omituiselta tuntuu.
_Gerda_. Ja niin iloinen, hauska ja puhelias isäntä sitten.
_Malla_. Ja oletteko kuulleet, kuinka hän kävelee huoneessaan edes
takasin koko päivät läpeensä. Huh! Oikein on kamala sitä kuulla.
Sellainen tapa, joka on vaan hulluilla, tiikereillä häkissä ja niillä,
joilla on paha omatunto.
_Kurman_. Mihin luokkaan näistä sinä panet herra Franckin?
_Malla_. Kaikkeen kolmeen. Ja usein olen kuullut hänen puhelevan
itsekseen.
_Gerda_. No jonkun kanssa hänen tietysti täytyy puhella, kun ei hän tee
_meille_ sitä kunniata.
_Kurman_. Minun ajatukseni asiasta on se, että meidän ei tarvitse olla
asiasta huolissamme. Nimetönhän vakuutti tuolla nuorella herralla
olevan mitä rauhallisimman luonteen ja että hän ei tee kellekään
ihmiselle pahaa, kunhan vain saa olla rauhassa. Siksi voimmekin sopia,
että annamme hänen olla rauhassa.
_Malla_. Niin kyllä. Sinä voit kyllä niin sanoa -- kun sinulla ei ole
sydämen rasvettumista. Mutta sen minä vain sanon, että ei ole hauskaa
alituisessa kuolettavassa levottomuudessa, ja tiedänpä kyllä, miten
tässä tulee lopuksi käymään.
Toinen kohtaus.
Edelliset. Tiina (vasemmalta).
_Tiina_. Rouva ei ole antanut kahvia.
_Malla_. Me juommekin sen sijasta tänään sahtia, sillä kahvi on liijan
kuumaa tällaisessa paahteessa. Minä tulen kohta sinne.
_Tiina_ (pitkäveteisesti). Vai niin -- sahtia -- vai niin. Muulloin
taas ei mikään virvota niin hyvin kuin kuppi vahvaa ja hyvää kahvia.
_Malla_. Tiedän kyllä, että sinä olet aika kahvitäti. Kuuleppas, Tiina!
Etkö ole huomannut mitään omituista herra Franckissa, kun olet ollut
hänelle ruokaa viemässä?
_Tiina_ (hymähtäen). Olenhan minä jotakin huomannut.
_Malla_ (innokkaasti). Mitä sitten?
_Tiina_. Koko ajan kun minä katan ruokaa pöytään, niin istuu hän ja
sihtaa Gerda-ryökkinää, kun tämä istuu riippumatossaan ja lukee.
_Gerda_ (punehtuen). Mitä sinä lörpöttelet?
_Kurman_. Ahaa! -- Ei, Tiina! Rouva tarkoittaa, että, eikö hänellä ole
tapana lyödä tarjotinta säpäleiksi, eli heittää sokeriastiata sinun
päähäsi?
_Tiina_. E-ei! Herra jesta kuitenkin. Eihän hän nyt mikään hullu ole.
_Malla_. Mutta juuri sellainenpa hän onkin.
_Tiina_ (hämmästyneenä). E-ei!
_Gerda_. Täti tarkoittaa, että hän on hieman -- omituinen -- hieman --
_Tiina_. Katsokaas, hullu hän ei ainakaan ole. Kun minä ennen aikaan
olin Helsingissä teaatterissa, niin siellä näin minä yhden, joka oli
hullu ja hän näytti vallan kummalliselta. Hänellä olivat pitkät
kampaamattomat hiukset ja olkiseppele päässään, aivan kuin hevosella,
joka on kaupaksi, ja sekös elämöi, niin että oli surkeata nähdä ja
mulkoili silmillään näin (mulkoilee kovin silmillään). E-ei herra
Franck, joka on niin hieno ja kaunis herra, hullu ole. Kyllä hän on
vallan viisas.
_Malla_. Äläppäs ole asiasta niin vakuutettu. Muutamat hullut ovat niin
kavaloita ja voivat niin oivallisesti teeskennellä. Mutta voipa
tapahtuakin jonain päivänä, että kun sinä teet hänen tilaansa, niin hän
joko sinut kuristaa tai pakottaa sinut syömään laatikollisen tulitikun
päitä.
_Tiina_. Voi herra jesta, mitä rouva puhuu. Minä otankin pois
tulitikut, niin että hänellä on vain kaksi tikkua päivässä
käytettävänään.
_Malla_. Ole vain varoillasi, Tiina, ja samoin pitäisi minun mielestäni
meidän kaikkien olla, eikä antaa henkeämme vaaraan. Meneppäs nyt,
Tiina, ja laita kaikki tarjottimella järjestykseen. (Tiina menee
vasemmalle). Mutta Herra armahda, tuoltahan se peto tuleekin.
Kolmas kohtaus.
Edelliset (paitsi Tiina). Aksel (tulee oikealta).
_Aksel_. Suokaa anteeksi, saisinko puhua jonkun sanan herra Kurmanin
kanssa.
_Kurman_. Vallan kernaasti. Menemmekö minun huoneeseni eli --
_Malla_. Ei. Gerdan ja minun pitää kumminkin lähteä sisään
taloushommiin, niin että -- (Gerdalle). Me asetumme etukamarin ikkunan
taakse ja katsomme, mitä hän rupeaa tekemään. Ajatteles, jos hän tekee
Matille pahaa.
_Gerda_. Voi, kuinka täti on lapsellinen!
(Naiset lähtevät, tehden kumarruksen Akselille ja Malla tekee
pitkän kaarroksen, ettei tarvitse mennä hänen sivuitseen).
Neljäs kohtaus.
Kurman. Aksel.
_Kurman_. No, mistäs rupeamme puhelemaan? Olkaa hyvä ja istukaa, niin
sujuvat jutut paremmin.
_Aksel_ (panee kirjansa pöydälle ja istuutuu). Se on tosiaankin
kummallinen, melkeinpä sanoakseni vastenmielinen asema, johon olen
joutunut --
_Kurman_. Toivon, ettette esiinny tyytymättömänä hyyriläisenä ja että
Teillä ei olisi mitään valituksia tehtävänä.
(Käypi istumaan).
_Aksel_. Ei suinkaan. Jos jollain meistä onkin valittamista toisensa
suhteen, niin en se ainakaan minä ole. (Malla näkyy kuunnellen ikkunan
kautta, jonka hän on avannut raolleen). Minä tulen ilmiantamaan itseni.
Minä olen suuri rikoksellinen. (Malla kirkasee ja vetäsee ikkunan
kiinni). Mutta eihän kukaan keskusteluamme kuunnelle.
_Kurman_. (Nousee, menee ikkunan luo ja katsoo että se on suljettu).
Ei! Olkaa huoleti. Sanokaa vain, mitä sydämellänne on.
_Aksel_. Ensin tahdon Teille tehdä yhden kysymyksen. Olette tänään
saaneet kirjeen, jossa on samallainen käsiala kuin tässäkin?
(Osoittaa hänelle erästä kirjeenkuorta).
_Kurman_. Kyllä. Sehän käy yhteen! Vai on Nimetön kirjoittanut
Teillekin. Kuka tuo salaperäinen herra oikeastaan on?
_Aksel_. Hän on hyvä ystäväni ja aika veitikka, mutta muutoin kunnon
poika. Me olemme tehneet sopimuksen, että tänä syksynä matkustamme
yhdessä ulkomaille. Isäni on tänä vuonna tehnyt erinomaisen edullisia
kauppoja ja on sentähden luvannut minulle oivan matkakassan, mutta
ehdolla, että nyt syksyllä suoritan filosofian kandidaattitutkinnon.
_Kurman_. No tehkää se sitten.
_Aksel_. Olen tosiaankin alkanut ankaran taistelun synnynnäistä
laiskuuttani vastaan ja tähän asti olen tehnyt ihmeellisiä urostöitä.
Nyt on minulla enään vain yksi aine jälellä, jos kohta se onkin pahin
nimittäin tietopuolinen filosofiia.
_Kurman_. Sellaiset pähkinät eivät ole minun purtaviani.
_Aksel_. Ei, eikä oikein minunkaan, voin vakuuttaa. Jos olisi sitä
ahtanut päivässä kymmenen tuntia päähänsä, niin sittenhän se ehkä olisi
mennyt -- mutta silloin ei olisi sopinut Helsingissä olla ainakaan niin
kauvan, kun maa ei olisi niellyt sisäänsä Gambrinia ja Königiä, sillä
katsokaas, ne ovat minun heikkoja puoliani.
_Kurman_. Voihan tuon jo arvata.
_Aksel_. Silloin pisti päähäni, mennä asumaan johonkuhun siivoon
perheeseen maalle kesän ajaksi saadakseni oikein rauhassa lukea. Mutta
ystäväni kielsi minua siitä. Hän oli tehnyt saman kokeen edellisenä
kesänä -- myös lukeakseen, mutta, kahden kuukauden aikana ei hän ollut
lukenut riviäkään muuta kuin ne pienet kirjelaput, jotka eräs talon
tyttäristä pisti hänen huoneensa avaimen reikään. "Mutta löytyyhän kai
perheitä tyttärittäkin", väitin minä. "Erehdyt veliseni", vastasi hän,
"siivoissa perheissä maalla, jotka ottavat vuokralaisia, on aina
tyttäriä".
_Kurman_ (nauraa). Totta tosiaankin näyttää siltä, ettei hän siinä
suhteessa vallan väärässä olekaan. (Tiinalle, joka tulee näyttämölle).
Mitä sinä tahdot?
Viides kohtaus.
Edelliset. Tiina (vasemmalta tullen, kädessään iso espanjalainen
ruokokeppi, jonka hän ojentaa loitoksi itsestään ja lähestyy
varovasti Kurmania ja pelkää kovin Akselia).
_Tiina_. Rouva sanoi minulle, että minä menisin ja toisin tämän
kävelykepin patruunalle.
_Kurman_. Mitä minä sillä teen.
_Tiina_. Rouva käski minun sanomaan, että patruuna oli unhoittanut sen
saliin.
_Kurman_. Vai niin, kyllä ymmärrän -- ha, ha, haa!
_Aksel_ (hymyilee). Ja luulenpa, että minäkin ymmärrän.
_Tiina_ (poistuu pitkin askelin). Usch, kuinka hän näyttää
sekapäiseltä.
Kuudes kohtaus.
Aksel. Kurman.
_Aksel_. Ystäväni kirje näyttää tehneen vaikutuksensa.
_Kurman_. Tiedättekö, mitä siinä oli?
_Aksel_. Tiedän kyllä. Sainhan häneltä juuri mitä hassunkurisimman
kirjeen, jossa hän kertoo kaikki tyyni. Nähkääs, herra Kurman, kun olin
ollut täällä pari päivää, kirjoitin minä Hermannille, sillä se on hänen
nimensä, -- ja kerroin, että viihdyin täällä hyvin, isäntäni on hauska
ja iloinen -- -- --
_Kurman_. Kiitän nöyrimmästi.
_Aksel_. Ja että talon tytär on hyvin herttanen -- eli jotain sinne
päin. Herman tuli vallan kauhuihinsa, että minä menisin ja rakastuisin
täällä, tai saisin muutoin hauskaa ja sen johdosta antaisin palttua
luvuille, tutkinnoille ja Pariisin matkalle. Siksi ryhtyi hän heti
kirjoittamaan tuon salaperäisen kirjeen teille. Se on kaunista
ystävyyttä!
_Kurman_. Mutta hassunkurinen keksintö se tosiaankin oli! Minä pidän
nuorukaisista, jotka tekevät kepposia, sillä se osoittaa, että heillä
on muutakin kun maitoa suonissaan. Vaikka en minä oikein käsitä mikä
tarkotus tuolla oli --
_Aksel_. Hän tahtoi vetää ikäänkuin suojuksen ympärilleni, jotta saisin
olla rauhassa seura-elämältä sekä kotona että kylässä, jos jo alusta
pitäin herättäisin vastenmielisyyttä talonväessä, niin saisin
häiritsemättä seurustella kirjojeni kanssa. No kuinka hassunkurinen ja
hurja tuo tuuma lieneekin, niin oli se hyvässä tarkotuksessa sepitetty,
enkä oikein voi ollakaan Hermannille vihanen ainakaan omasta
puolestani, mutta että hän on ryhtynyt tekemään niin sopimatonta pilaa
teistä ja rakastettavasta perheestänne, on anteeksiantamatonta ja siitä
annankin hänelle aika läksytyksen, kunhan tapaamme.
(Nousee seisoalleen, ottaa Kurmanin kepin joka on pöytää vasten
ja kävelee seuraavan keskustelun aikana edes takaisin keppiä
heilutellen. Malla näkyy tuon tuostakin akkunassa).
_Kurman_. Kyllähän se oli hieman ajattelemattomasti tehty, mutta eihän
tässä mitään vaaraa ole tapahtunut. Malla-sisareni tietysti hieman
säikähtyi --
_Aksel_. Sitä en olleskaan ihmettele. Mutta tahdotteko olla hyvä ja
kertoa naisille oikean asianlaidan ja sanoa, että minä olen tuon
kepposen suhteen hyvin pahoillani --
_Kurman_. Jaa, mutta teenkö sen tai en? Siinäpä kysymys onkin.
_Aksel_ (hämmästyneenä). Jos se teistä on ikävä tehtävä, niin on
_minun_ velvollisuuteni luonnollisesti selittää heille --
_Kurman_. Ei, te väärinymmärsitte minua. Minä arvelen, että he voivat
vallan kernaasti olla erehdyksessään -- ainakin jonkun päivän vielä.
_Aksel_. Paljon kiitoksia! Luuletteko olevan sen erittäin hauskaa, että
ihmistä pidetään heikkomielisenä?
_Kurman_. Luulenpa tosiaankin. Meillä täällä _maalla_ on puute
hauskuuksista, ja täytyypä myöntää, että olisi äärettömän hauskaa nähdä
naisteni tekevän pitkiä kierroksia teidän sivuitsenne mennessään, aivan
kuin Tiina äsken -- ha, ha, haa! Luulenpa näkeväni Mallan -- ha, ha,
haa!
_Aksel_. Kuulkaas, herra Kurman! Kun kaikki käy ympäri, niin olette te
yhtäläinen vekkuli kuin ystäväni Herman!
_Kurman_. Niin, tiedättekös, jos hän ja minä joutuisimme yhteen, niin
tulisi meistä pari kunnon veitikkaa. Saatte luvan pyytää hänet tänne
joksikin sunnuntaiksi. Vai ettekö pidä pilanteosta?
_Aksel_. Siihen en uskalla nyt vastata -- ainakaan niin kauvan kuin
lueksin filosofian tutkintoani varten. Mutta sitten, -- oh sitten.
(Lyö näppiä).
_Kurman_ (lyö häntä hartioille). Hyvä! Me ymmärrämme toisiamme! Niin
muodoin on siis sovittu, että minä en virka naisille mitään.
_Aksel_. Vai siinä taas olemme. Minusta on niin epäritarillista --
_Kurman_. Turhaa puhetta. Sen seikan otan minä vastuulleni. Ja muutoin
sanonkin teille, hra Franck, että se on aivan välttämätön sotajuoni,
jotta te saavuttaisitte tarkotuksenne saada olla rauhassa. Olen
naisteni kuullut usein valittavan, että olette liijan vähän seuraa
rakastava. Gerda tietysti on hieman loukkaantunut siitä, että te ette
ole osoittanut hänelle pienintäkään huomaavaisuutta -- mutta
sellaisiahan ne tytöt ovat; pikku tyttöni ei tosin ole liika halukas
nuorten herrojen suosionosotuksille, mutta jos he katselevat häntä kuin
virstan tolppaa tai muuta kuollutta esinettä, niin käyhän se hieman
hänen kunnialleen. Mitä taas sisar Mallaan tulee, niin kiusaa hän minua
joka ilta, että minun pitäisi pyytää teitä totia juomaan kanssani,
sillä tuo hyväntahtoinen sielu luulee, että te olette tulleet tänne
luoksemme asumaan, jotta minulla olisi joku, jonka kanssa voisin
seurustella. Ja tiedättekös, mitkä tuumat, hänellä olivat viime
sunnuntaina?
_Aksel_. En.
_Kurman_. Hän aikoi pyytää kaikki naapurit tänne ja näyttää teitä. Ja
siitä olisi teille johtunut vierailuja vähintäin viikon ajaksi ja
seitsemäksi vierailuksi vielä naisten viikolla, sillä silloin juhlimme
tässä pitäjässä joka päivä iltapuolella 4 ja 11 välillä.
_Aksel_. No pääsenkö niistä nyt?
_Kurman_. Ei Mallalla luullakseni ole mitään liikaa halua saada teidät
mukaan, jos vain annamme hänen olla siinä luulossa, että te ette ole
oikein viisas.
_Aksel_. Olkoon sitten menneeksi, mutta kaiken vastuun saatte te ottaa
niskoillenne.
_Kurman_. Luonnollisesti. Ja saatte luottaa minuun, etten laske pilaa
liika pitkälle. En tahdo olla paha millekään elävälle olennolle,
kaikista vähemmin sisarelleni, tuolle kunnon muorille.
_Aksel_. Mutta kun hän saa tietää, että olemme tehneet hänestä pilaa --
_Kurman_. Niin ei hän siitä suutu. Hän on jo niin tottunut siihen, että
minä teeri hänestä pilaa, ja jos hän jollain tavoin voi auttaa iloisen
mielialan aikaansaamiseksi talossa, niin tekee hän sen mielelläänkin.
Ja muutoin on hänellä sellainen kauhea sydämen rasvettuminen, että
siihen ei voi tavalliset neulanpistot vaikuttaa.
_Aksel_. Ja neiti Gerda?
_Kurman_. Oh, hän ei teitä pelkää, sillä hän ei olleskaan usko tuohon
nimettömään kirjeeseen.
_Aksel_. No se ilahuttaa minua äärettömästi, sillä olisipa minusta
hyvin noloa olla väärässä valossa hänen silmissään.
_Kurman_. Vaikka olette tuskin häntä nähneetkään.
_Aksel_. Olen nähnyt hänet -- joka päivä ikkunastani. Hänellä on tapana
istua tuolla suurella kivellä joka ilta.
_Kurman_. Uhrialttarilla, joksi hän sitä kutsuu. Gerda luulee, että
jättiläinen on sen ennen muinoin siihen kuljettanut. Sieltä on kaunis
näkö-ala.
_Aksel_ (hymyillen). Ei niin kaunis kuin minun ikkunastani.
_Kurman_. Veitikka! Kuulkaas nyt, jos meillä olisivat tässä lasit
punssia, niin heittäisimme pois arvonimet, koska kerran olemme tulleet
niin kuin jonkinlaisiksi rikoskumppaneiksi, mutta eikös käy päinsä,
että me nuuskaamme veljenmaljat?
_Aksel_. Kyllä, kiitosta vain. Kaikki tavat ovat hyvät. Helsingissä
olen minä "juonut" veljenmaljan juustossa ja leivässä ja tapahtui se
eräänä yönä Punavuoren ja Albertin kadun kulmassa ja ne, joitten kanssa
sen tein, olivat seitsemän tai kahdeksan iloista sielua, joita en ollut
nähnyt sitä ennen enkä senjälkeen, enkä -- sivumennen sanoen --
silloinkaan, sillä oli pilkkosen pimeä. (Ottaa nuuskaa). Maljasi, setä.
_Kurman_. Stopp, poikaseni! Minun nimeni on Matti ja etkö häpeä, poika,
kutsua sedäksi, sillä minä olen vasta neljäkymmentäkaksi-vuotias.
_Aksel_ (nuuskaa). No maljasi sitten, Matti! (Paiskaavat kättä). Ja nyt
sytytän minä sikarin ja käyn istumaan tuonne nurmelle filosoofillisine
lunttineni. Tänään olen ollutkin aika laiskuri ja minulla on vielä
päivätaksastani paljon jälellä. Hyvästi siksi!
(Nyökähyttää Kurmannille, ottaa kirjansa ja menee oikealle
perällepäin).
Seitsemäs kohtaus.
Kurman. Sitten Malla, ja Gerda.
_Kurman_ (panee tyytyväisenä nuuskataulikan kannen kiinni). Turkasen
kelpo poika! Tämä historia tulee piristämään minua erinomaisesti näin
kesäkuumalla.
(Malla ja Gerda tulevat nopeasti rakennuksen takaa;
Gerdalla on pieni käsikori, jonka hän laskee pöydälle).
_Malla_. Oh, Herra Jumala, millaisessa kuoleman tuskassa minä olen
ollut sinun tähtesi, rakas Matti! Joka hetki odotin, että hän hyökkäisi
sinun kimppuusi keppineen ja silloin olisi ollut minun syyni, että
lähetin Tiinan tuomaan sen tänne. Ja muutoin, mitäpä keppi tehoo
heikkomieliseen, sillä niillähän ei ole mitään tuntoa ja voimia niillä
on kuin kymmenellä tavallisella miehellä.
_Gerda_. No mitä oli hänellä sinulle, isä, sanottavaa? Ja mistä
rikoksesta hän puhui?
_Kurman_. Ei hän puhunut mistään rikoksesta.
_Malla_. Mutta kuulinhan vallan selvästi hänen sanovan, että hän on
suuri rikoksellinen ja -- Herra tietää, vaikka hän olisi murhaaja.
_Gerda_. Täti luuli ihan varmasti, että hän hyökkäisi sinun kimppuusi.
Minulla oli koko työ estäessäni häntä leikkaamasta siteitä ja
nyhtämästä vaatteen nukkaa valmiiksi siltä varalta, että sinä
haavoittuisit.
_Kurman_. Vai olette te kuunnelleet. Ja rangaistukseksi siitä ette koko
asiasta saa tietää mitään ennenkuin kolmen viikon päästä, kun herra
Franck on matkustanut pois. Kas niin, älkää pyytäkökään! Ja sitä paitsi
olen luvannut, etten ilmase hänen salaisuuttaan kellekään. Mutta niin
paljon voin sanoa, että teidän pelkonne on vallan turha. Miesparan
heikkomielisyys ei ole sitä lajia, että se voisi ketään vahingoittaa.
(Aksel tulee takasin oikealta, palava sikari suussa, ja katoaa
toisten huomaamatta kiven taakse, johon istuutuu).
_Gerda_ (alakuloisena). Vai on hän sittenkin heikkomielinen! Sitäpä en
olisi uskonut.
_Malla_. Jos _hän_ on heikkomielinen? Täysi hullu hän on, joka sinun
olisi pitänyt huomata, kun näit, miten hän keppiä heilutteli.
_Kurman_. Nyt on kumminkin parasta, ettette häntä ajattele, vaan
annatte hänen itsensä hoitaa itseään. Minä olen luvannut, että hän saa
oleksia täällä kuukauden loppuun saakka ja lupaustani en ota takasin.
-- Mutta nyt lähden hieman peltojani katselemaan. (Mallalle). Voit
antaa minulle lasillisen sahtia ruokasäiliössä, niin ettei minun
tarvitse odottaa.
(Menee vasemmalle).
_Malla_ (seuraten häntä). Se, joka vetää tänä iltana sohvan kamarinsa
oven eteen, olen minä. Oi taivaan luoja, tätä surkeutta.
Kahdeksas kohtaus.
Gerda. Aksel.
_Gerda_ (seisoo hetkisen hiljaa ja katsoo suoraan eteensä, näyttää
sitten ikäänkuin heräävän, menee hitaasti perälle, katsoo oikealle,
nousee verkalleen kivelle ja käypi istumaan kasvot järvelle päin
käännettynä ja kädet ristissä polvilla. Pian alkaa sakeita savupilviä
kohota kiven takaa. Gerda tulee levottomaksi). Koivuillapa on tänään
omituinen haju!
(Vavahtaa, kun näkee savua, ja tulee vallan kauhuihinsa, istuu
kuin kivettynyt, nousee sitten varovasti ja aikoo lipua alas
paikaltaan, mutta silloin seisoo Aksel jo hänen edessään lakki
toisessa kädessä ja ojentaa toisen kätensä auttaakseen
Gerdaa alas).
_Aksel_. Ehkä saan auttaa neitiä alas?
(Gerda vetäytyy ylemmäksi kivelle ja kääntää kasvonsa
hänestä pois).
_Aksel:_ Suokaa anteeksi, pelotinko teitä, neiti Gerda? (Hän ei
vastaa). -- Oletteko vihanen minulle?
_Gerda_. En.
_Aksel_. Kyllähän se oli poikamaista tuprutella sikaria siten, sillä
olisihan minun pitänyt käsittää, että te pelästyisitte --
_Gerda_. Minä en tosiaankaan huomannut, että herra Franck loikoi kiven
juurella ja --
_Aksel_. Ette -- ja siksi tahdoinkin jollain tavoin huomauttaa, muutoin
ehkä olisin saanut vasten tahtoani kuulla yksinpuhelun ja sellaista en
tahtonut.
_Gerda_. Minulla ei ole tapana puhella ääneen itsekseni, kuten --
(hillitsee itsensä).
_Aksel_. Kuten minulla on tapana tehdä, tarkotatte. Tämä Hannila on
kyllä erinomaisen viehättävä paikka, mutta täällä taitavat olla hyvin
ohuet seinät. Ja niitä saan myöskin kiittää siitä, että minulla on
ollut toisinaan onni saada kuulla lauluanne.
(Istuutuu kiven alareunalle, joka siinä muodostaa
kynnyksen tapaisen syvennyksen).
_Gerda_ (hämillään). Oletteko kuulleet? Tästä puolen pysyn hiljaa, kun
tiedän teidän olevan sisällä.
_Aksel_. Ei niin, vaan laulakaa neiti, sitä hartaasti pyydän. Ette voi
uskoa, millainen hyvä työ se on tällaiselle onnettomalle raukalle kuin
minulle! Sen, joka on tuomittu päivät päästään vaivaamaan aivojansa
ehdottoman yhtenäisyydellä ja moninaisuuden erkanemisella yhteydestä,
tarvitsee välttämättömästi kuulla oikein kouraantuntuvia todistuksia
siitä, että elämä virtailee hänen ympärillään reippaasti, jotta hän ei
kuvittelisi kiivenneensä abstraktionisuuden pilviin asti ulottuvia
tikapuita myöten suoraan Platonin idea-maailmaan.
_Gerda_. Te puhutte niin kummallisesti niin -- minä en totta tosiaan
ymmärrä teitä olleskaan.
_Aksel_. Ettekö ole olleskaan turhamainen, neiti Gerda?
_Gerda_. Tahdotteko olla hyvä ja laskea minut täältä, sillä enhän voi
ijänkaiken olla täällä kuin mikäkin virstantolppa.
_Aksel_. Vai niin, te tahdotte päästä vastaamasta kysymykseeni.
_Gerda_. Vaikka se onkin hieman tungetteleva, niin tahtoisin siihen
vastata, kunhan vain tietäisin, mitä sillä tarkotatte.
_Aksel_. Tarkotan, että pidättekö siitä, että teitä ihaillaan? Miksi
vetäydytte aina pois, kun näette, että -- että minä silloin tällöin
tahtoisin nähdä vilahduksen kauniista kasvoistanne? Ettekö tosiaankaan
ole turhamainen? Ja minä kun luulin, että kaikki naiset olisivat
turhamaisia. Näettekös tuon kajavan? (Viittaa järvelle päin). Se
uiskentelee edestakasin pitkin veden pintaa eikä väsy itsensä
peilailemisesta. Lyönpä vetoa, että se on naaras.
_Gerda_. Olkaa niin hyvä ja laskekaa minut!
_Aksel_. Jollei se nimittäin ole metafyysillinen uros, joka syödä ahmii
siinä mielessä, että ilmiö on ylösalasin käännetty peilikuva vedessä,
siis täydellinen käsitys ideasta.
_Gerda_ (itku kurkussa). Päästäkää minut täältä sanon minä!
_Aksel_ (nousee seisoalleen ja ojentaa Gerdalle kätensä, johon hän ei
kumminkaan tartu, vaan kiiruhtaa alas kiveltä). Kas niin, nyt olette
vihoissanne ja menette luotani sisään.
_Gerda_ (uhmaillen). Enpäs ole vihoissani enkä --
_Aksel_. Ettekä mene sisään?
_Gerda_ (kuten äskenkin). En, minä poimin vattuja illaksi.
(Menee pöydän luo koria hakemaan).
_Aksel_. Aijotteko olla ahkera? Onnellinen se, joka sellainen voi olla!
_Gerda_ (joka on muuttanut jakkaraa vattupensaan luo). En minä ainakaan
estä teitä olemasta.
_Aksel_. Saanko auttaa teitä?
_Gerda_ (poimien vattuja koriin). Kiitoksia -- mutta voiko kukaan
luomisen herroista alentua vattuja poimimaan?
_Aksel_ (alkaa poimia). Oh, me alennumme tekemään toisinaan vieläkin
halvempaa. Ja toiseksi, eihän kukaan minua näe, sillä teitähän minä en
laske miksikään. Tehän olette jo minulle niin vihoissanne, että minulla
ei ole mitään teihin nähden kadotettavana. -- Siirtykää tänne, neiti
Gerda, niin istutte varjossa! Minä poimin kyllä auringonpaisteessa,
sillä minä olen tottunut kärsimään.
_Gerda_. Miksi olisin teille vihanen?
_Aksel_. Siksi, että minä olen saastuttanut uhrialttarin
sikarinsavulla, sillä tehän olette tottuneet ajattelemaan, että tuolta
alttarilta kohoavat vallan toisellaiset uhrisavut -- ja siksi, että
minä riistin teidän mielipaikkanne.
_Gerda_. Mistä te tiedätte sen olevan minun mielipaikkani?
_Aksel_. Tehän istutte siellä aina joka ilta kuuden ja seitsemän
välillä, kuten olen nähnyt.
_Gerda_. Vai niin, te siis vakoilette minua.
_Aksel_. Sehän on oikeus, jota on kaikkina aikoina saanut käyttää
vihollisiaan kohtaan.
_Gerda_. Vihollisiaan?
_Aksel_. Niin. Jos te olisitte ystäväni, niin osoittautuisitte te
hieman ystävällisemmäksi kuin mitä nyt olette.
_Gerda_. Herra Franck on kai kuullut, että löytyy välitila ystävyyden
ja vihollisuuden välillä.
_Aksel_. En ole, mikä sitten -- rakkausko?
_Gerda_. Eikä! Välinpitämättömyys.
_Aksel_. Niin, senpä sanonkin -- teidän välinpitämättömyytenne saattaa
minut epätoivoon.
_Gerda_. Mutta mitä te sitten oikein tahdotte?
_Aksel_. Minä tahdon katsella teitä, puhella kanssanne tuulista ja
ilmoista, samantekevä mistä hyvänsä. Minä asun teidän perheessänne ja
teidän velvollisuutenne on tehdä oloni täällä niin hauskaksi kuin
mahdollista. (Pistää vatun suuhunsa). Puhun isällenne siitä että olen
kyllästynyt syömään omassa huoneessani. Luonnostaan minulla ei ole
vähintäkään taipumusta viettää elämääni ijäisessä hiljaisuudessa kuin
mikäkin pilaripyhimys. Minä rakastan Leibnitzin monadeja ihan
hulluuteen asti ja jumaloin Kantin kategoorista imperatiivia mutta
kaikkia näitä suurempi-arvoisena pidän sitä, että saan nähdä
viehättävät kuopat poskissanne ja kuulla, kun te nauratte niin
iloisesti ja visertäen -- kuin varpuset, kun ne näpistelevät
kirsimarjoja puista.
(Pistää suunsa täyteen marjoja).
_Gerda_. A propos näpistelevät. -- Sitä kai tarkotitte äsken, kun
sanoitte, että luomisen herrat toisinaan alentuvat sellaiseenkin, joka
on --
_Aksel_. Olkoon menneeksi! Kuka osaa kerjätä, se oppii pian
varastamaankin ja tässä olen nyt pitkän aikaa seisonut ja kerjännyt
nuorelta tytöltä hänen ystävyyttään, toivossa että hän osottaisi edes
hieman ystävällisyyttä. Mutta te olette sydämetön, neiti Kurman. Olenpa
varma että te nauraisitte, jos jonain päivänä kuulisitte minulta
menneen palan väärään kurkkuun ja että sen johdosta sain surkean
kuoleman. (Gerda nousee ja aikoo mennä). Kas niin! Nyt puhumme
vakavasti. Olen hieman hemmoteltu, hieman tungetteleva, hieman --- niin
no, näettehän, millainen olen. Mutta voitte olla varma, että minä
olisin kuten muutkin siivot ja järjelliset kansalaiset, jos vain
sallisitte minun nauttia seurastanne. Minä lopetan kokonaan puhumasta
hullutuksia, jos te vain tahdotte, jos kohta se onkin minun puoleltani
aikamoinen uhraus, ja tulen oikein kiltin ja tottelevaisen pojan
esikuvaksi, kunhan vain saan toisinaan puhella kanssanne ja te ette
enään uhkaa minua välinpitämättömyydellänne.
_Gerda_ (miettivästi). Ja te luulette tosiaankin, että minun seurani
voisi olla teille joksikin hyödyksi?
_Aksel_. Siitä olen vakuutettu. Koettakaahan vain! Ja jollette jaksa
olla loppuun saakka hyvällä tuulella, niin silloin tunnustan olevani
parantumaton.
_Gerda_ (vienosti). Parantumaton.
_Aksel_. Aluksi ette saa suuttua, jos sattumalta kohtaan teidät
kävelymatkoillanne ja puhelen hetkisen kanssanne. Ja sitten tulee
teidän luvata, ettei kukaan muu kuin minä saa pitää vyyhtejänne, kun
niitä keritte kerälle -- minulla on näet erityinen intohimo pitää
vyyhtejä. Lupaatteko sen?
_Gerda_ (katsahtaa ylös ikäänkuin hän olisi tehnyt päätöksen). Lupaan,
minä lupaan sen.
_Aksel_. Hurraa! Ja sitten ojennatte kätenne minulle merkiksi, että
tahdotte olla ystäväni.
_Gerda_ (ojentaa hänelle kätensä). Kyllä -- tässä on käteni.
_Aksel_. Kiitoksia! Oi kuinka minua harmittaa, etten jo kahdeksan
päivää sitten asettunut tuon kiven taakse! Mutta a propos, minä taisin
unehuttaa "Perusolemukseni" tuonne. (Menee kiven luoksi ja ottaa
kirjansa). Aivan oikein! Nyt tässä ruvetaan päähän ajamaan ja kun olen
saanut sellaisen kiihotuksen, niin käy lukeminenkin puolta sujuvammin!
Näkemään asti, neiti Gerda!
(Menee vasemmalle).
Gerda katsoo hänen jälkeensä, hymyilee tyytyväisesti ja
palaa vattupensaitten luo, jossa jatkaa poimimistaan.
Yhdeksäs kohtaus.
Gerda. Malla (vasemmalta korppukori kädessä). Tiina (kädessään
tarjotin, jossa on sahtiastia, juomalasi ja vettä).
_Malla_. Vai niin, oletko siellä, Gerda? Otapas ja muutas pöytä ja
tuolit tänne puun alle ja auta sinä, Tiina, neitiä, sillä minä en tahdo
istua ja juoda sahtia aivan tuon hullun ikkunan edessä.
_Gerda_ (muuttaa pöydän kiven luokse, Tiina asettaa tarjottimen
pöydälle, muuttaa sitten tuolit pöydän luo ja menee). Oh, hän ei ole
olleskaan vaarallinen. Äsken puhelin hänen kanssaan.
_Malla_. Oletko sinäkin järjiltäsi, tyttö? No, millainen hän oli?
_Gerda_. Luulenpa, että olisin pitänyt hänestä hyvin paljon, jollei hän
vain toisinaan olisi puhunut hieman sekavasti. Mutta -- (istuutuen
pöydän viereen) täytyy koittaa totuttaa tuota armollista herraa, että
hän luopuu haaveilemasta yhteyden pilvenkorkuisista tikapuista ja
moninaisuuden eroamisesta identisyydestä. Muutoin oli hän hyvin siivo
ja hauska.
(Kaataa itselleen sahtia).
_Malla_ (seisoo korppukori kädessä ja aikoo juuri laskea sen pöydälle,
kun hän näkee Akselin ikkunan aukenevan. Aksel tupakoipi ja katsoo
taivasta kohti, kädet ikkunalaudalla). Hiljaa, hän on tuolla.
_Gerda_. Niin on, kyllä näen.
_Malla_ (kuiskaa). Luulenpa, että hän alkaa puhua itsekseen.
_Gerda_. Entäs sitten? Tiedätkös, että hän puhui äsken tosiaankin
erinomaisen viisaasti ja ymmärtäväisesti, -- ainakin toisinaan --
_Aksel_ (lausuu kovalla äänellä ja harvakseen, ikäänkuin tahtoisi
oikein painaa päähänsä). Minä olen, eli minä olen minä, eli toimintana,
minä asetan itseni, -- minä en ole ei-minä, eli toimintana, minä asetan
itseäni vastaan ei-minän -- minä ja ei-minä määräävät toisiaan
molemminpuolisesti, eli minä asetan itsessäni jaollisen minän
vastakohdaksi jaollisen ei-minän, -- perhana tätä kirottua roskaa!
_Malla_ (huudahtaa kauhistuneena). Ah, Herra Jumala!
(Pudottaa korppukorinsa, niin että korput lentävät pitkin
näyttämöä, ja vaipuu tuolille. Gerda lyö kauhistuneena
kätensä yhteen. Aksel kurkottaa ikkunasta ulos, näkee heidät,
ymmärtää, mistä tuo johtui ja rupeaa nauraa hohottamaan,
joka yhä lisää Mallan ja Gerdan kauhistusta).
Toinen näytös.
Samallainen näyttämö kuin ensi näytöksessäkin. Riippumatto on otettu
pois. Sen paikalle on pantu nuora vaatteiden kuivattamista varten ja
vaatteita on nuoralla kuivumassa. Perällä olevaan suureen koivuun on
iso G. piirretty.
Ensimäinen kohtaus.
Malla ja Tiina (ottavat alas pesuvaatteita, jotka he
panevat suureen koriin).
_Malla_. Sen minä vain sanon, etten ikänäni ole nähnyt niin harvinaisen
oivallista vaatteidenkuivaus-ilmaa keskellä naisten viikkoa kuin nyt.
_Tiina_. Eivätpä näy vanhat merkit nykyään pitävän paikkaansa. Minä en
tosin tiedä, mutta Wongan Antti Petter, joka on hieno luonnontuntija
sanoo, että siihen on André syynä.
_Malla_. Kuinka niin?
_Tiina_. Katsokaas, hän kuului olleen viime kesänä pohjoisnavalla ja
silloin oli hän tarttunut johonkin akseliin eli miksi ne kutsuvat niitä
koneita siellä ylhäällä, jotka määräävät säät ja sen jälkeen on koko
luonto ollut vallan nurinpäin. Jos minä olisin kuningas, niin
lähettäisin miehen sinne ja sanoisin: että laittakaapa vaan kaikki
entiselleen. -- No, mutta ottakoon minut kuolema, sillähän on
kirjailtuja paitojakin!
_Malla_. Kellä? Andréllako?
_Tiina_ (joka on ottanut yhden paidoista nuoralta). Ei, vaan
Franckilla, meidän vuokralaisella. Katsokaas rouva, eihän sillä ole
muita kuin sulhaspaitoja. Hän taitaa olla mahdottoman rikas.
_Malla_. No siitä voit, Tiina, olla vakuutettu. Kun eilen olin
Helsingissä, niin puhui hänestä paljon minulle se rouva, jonka luona
hän lukukausina asuu.
_Tiina_. Jestandes, tunteeko rouva hänet?
_Malla_. En, vaan minä etsin hänen nimensä ylioppilasluettelosta ja
sitten menin minä sinne kuullakseni hieman, millainen hän tavallisesti
on arkioloissaan.
_Tiina_. No enpä milloinkaan olisi uskonut, että rouva on niin
neuvokas. No mitä ne tuosta hirviöstä sanoivat?
_Malla_. Se, jonka luona hän asui, oli hyvin hieno, vanha neiti ja hän
hämmästyi kovin, kun minä ilmoitin, ettei tuolla ollut oikein selvillä
täällä (osottaa päätään) sillä neiti ei ollut koskaan hänessä sellaista
huomannut!
_Tiina_ (seisoo ja kuuntelee paita kummassakin kädessä). No sepä vasta
sokea oli!
_Malla_. Neiti luuli hänen muuttaneen maalle vain lukujensa takia ja
puhui hänestä muutoin vain paljasta hyvää. Hän on äärettömän rikkaan
tukkukauppiaan poika Kokkolasta ja lisäksi ainoa lapsi. Hänestä ei ole
tarkotus tulla lukumiestä, vaan tutkinnon suoritettuaan ryhtyy isänsä
liikkeeseen. Ja 300,000 markkaa on hänellä odotettavana peruja
tädiltään.
_Tiina_. Kuulehan mokomaa! Siinä on paljon rahoja. Ja ajatelkaa,
millainen vahinko, ettei hän ole täysijärkinen. Muutoinhan voisimme
ottaa hänet vävyksi.
_Malla_. Vai niin sinä, Tiina, arvelet.
_Tiina_. Niin ja tietääkös rouva, että jollei hän ole korviaan myöten
rakastunut Gerda-neitiin, niin en tahdo olla Jumalan kuvan mukaan
luotukaan. Neljänätoista päivänä on hän seurannut kuin varjo
Gerda-neitiä ja jos tulen milloin tahansa, niin aina istuvat he tuolla
suurella kivellä ja tirskuvat ja nauravat.
_Malla_ (huoaten). Niin, rakas Tiina, sen olen kyllä huomannut, mutta
nyky-ajan nuoriso on niin tavattoman itsepäistä. Joka kerta olen
pyytänyt Gerdaa olemaan varuillaan ja karttamaan häntä, sillä kuka
tietää, ettei hän jonain päivänä saa hulluuden kohtausta. Kun vain
tiedän heidän olevan ulkona kivellä, niin ei minulla ole minkäänlaista
rauhaa kyökissä ja teen kaikellaisia hullutuksia.
_Tiina_. Niinkuin eilen illallakin, kun rouva kaasi munanruskulaiset
lika-ämpäriin ja pani kuoret puuropataan, hi, hi, hi!
_Malla_. Olin juuri lukenut ensimäisestä Samuelin kirjasta, kuinka Saul
heikkomielisyydessään hyökkäsi Davidin kimppuun. En tiedä, mistä tuo
johtuu, vaan tuo luku aukenee minulle aina, kun nykyään vain rupean
raamattuani lukemaan.
_Tiina_. Minä en tuon miehen kanssa puhele milloinkaan.
_Malla_. En minäkään ja polveni oikein vapisevat, kun vain saan nähdä
hänet.
_Tiina_. Ajatelkaas, rouva, kun tallirenki kertoo, että tuli palaa
hänen ikkunassaan aina neljään asti aamulla.
_Malla_. Ei kai uskalla pimeässä maata.
_Tiina_. Pelkää ehkä väkivaltaa.
_Malla_. Ei, mutta Saulin hengellä on kai pimeässä häneen suurempi
valta.
_Tiina_. Se voi tulla häneen keskellä päivääkin. Muistan kuinka
toissapäivänä, kun tulin sisään hänen huoneeseensa ja aijoin juuri
ruveta pöytää kattamaan, ja hän loikoi sohvalla lukien jotain kirjaa ja
mumisi itsekseen -- katkismus ei hänen kirjansa ollut, sillä sehän on
pitkä ja kapea, eikä myöskään testamentti, sillä se on paljon paksumpi,
mutta Jumalan sanaa se oli, sillä siinä puhuttiin kuuloni mukaan
ijankaikkisesta kadotuksesta. Mutta kun parhaillani seison kaikessa
viattomuudessani ja katsoin, oliko senaappipurkissa enään mitään,
karkasi hän ylös kuin vihainen sonni ja kiroili kuin vimmattu ja
nakkasi kirjan seinään niin että lehdet kahisivat.
_Malla_. Ja sinä tietysti säikähdyit?
_Tiina_. Josko säikähdyin? No siitä voi rouva olla vakuutettu. Minä
syöksyin ovelle aivan kuin olisi tuli ollut hiuksissani ja sitten en
uskaltanut koko sinä päivänä mennä sisään. Ruuan panin sisään avonaisen
ikkunan kautta ja illalla sai talli-Juhana mennä tilat tekemään. Mutta
senmukainen se tuli tilakin ja voinpa uskoa että sen yön makasi hän
jotenkin huonosti ja sai tuntea ijankaikkisen kadotuksen esimakua.
_Malla_ (joka on lopettanut vaatteiden alasoton), Kas niin, nyt olemme
saaneet sen tehdyksi. Nyt otamme vain nuorat alas.
(Menee perälle ja irroittaa nuoran. Tiina taas irroittaa
solmuja puitten ympärillä etunäyttämöllä).
_Tiina_. Kumman tiukallepa rouva nämät on vetänyt. Ei minullakaan
mielestäni ole mitkään maitosormet, mutta --
_Malla_ (joka on saanut työnsä tehdyksi). Minä autan sinua.
_Tiina_. Ottakaa sitten tästä kiinni. Tuo solmu täytyy meidän leikata.
_Malla_. Ja tärvellä koko nuora? Sitäpä ei tehdä.
(Koettaa solmua irroittaa).
_Tiina_. Usch, kuinka rouvan kasvot menivät vallan sinisiksi. Ei, kyllä
meidän vain täytyy se leikata.
_Malla_. Mene sitten sisään noutamaan suurta teurastusveistä.
_Tiina_. Teurastusveistä? Senhän rouva hävitti viime viikolla.
_Malla_ (nolona). Hävitinkö minä? Etköhän vain sitä itse tehnyt.
_Tiina_. Eipäs olleskaan, sillä rouvalla se viimeksi oli, sillä sen
jälkeen kun rouva sillä vuoleksi eräänä päivänä tikkuja, en sitä ole
nähnyt.
_Malla_. Voipa niinkin olla, rakas Tiina, ja olin tyhmä kun en ostanut
uutta, kun eilen olin Helsingissä.
_Tiina_. Tietysti oli rouva tyhmä. (Katsoo oikealle). Tuolta tulee
Franck, pyytäkäämme häntä auttamaan, sillä rouvahan sanoi, että hullut
ovat niin väkeviä.
_Malla_. Ei, ei! Ennemmin annamme sen olla paikoillaan. (Päästää
nuoran.) Mutta mitä näin? Gerdahan on hänen kanssaan. Tyttöraukka! Että
hän uskaltaa yksin mennä metsään tuollaisen ihmissyöjän kanssa.
_Tiina_ (myhähtäen). Neitihän kulkee hänen kanssaan käsikoukussa.
_Malla_ (kauhuissaan). Taivas varjele! Saatte nähdä, että hän on
rääkännyt Gerdaa niin, ettei hän voi omin voimin kävellä!
_Tiina_. Eiköstä! Nyt päästi hän neidin irti.
_Malla_. Tämähän menee liijan pitkälle. Minun täytyy puhua muutama
vakava sana Gerdalle. Mene sinä sisään ja vie vaatteet mukanasi. Minä
tulen kohta jälestä.
_Tiina_. Hyvä on. (Itsekseen). Sillä aikaa ryyppään minä pisaran
kahvia.
(Menee vaatekorin kanssa vasemmalle).
Toinen kohtaus.