KUNINKAALLISELLE
POHJOISMAIDEN MUINAISTEN KIRJOITUSTEN
YHDISTYKSELLE KÖPENHÄMINÄSSÄ.[65]
Tardi ingenii est rivulos consectari,
fontes rerum non videre.
_Cicero_.
Kunnioittavimmin.
'Koska Seura tutkimustensa esineeksi on ottanut kaikki Pohjoismaat, ja
koska ei ainoastaan Suomenmaata liene niihin luettava, vaan myös Suomen
kansa muinoin on ollut vanhimpana asukkaana sekä Ruotsissa että
Tanskassa ja Norjassa, niin tämän johdosta katson olevani oikeutettu
toivomaan, että tämän kansan menneitten kohtalojen lähempi tutkiminen
katsottaisiin ansainneeksi Seuran huomiota.
Tämän johdosta olen rohjennut omistaa Seuralle oheen liitetyn pienen
teokseni, jonka lähemmän arvostelemisen täten nöyrimmästi jätän Seuran
yhtä oikeudenmukaisen kuin valistuneen harkinnan varaan.
Niiden monien Seurojen joukossa, jotka aika ajoittain ovat
perustautuneet Pohjoismaiden vanhimman historian tieteellisen
tutkimisen edistämiseksi ja joiden toiminta on levinnyt näiden kolmen
pohjoisen valtakunnan melkeinpä kaikkiin osiin, ei minun tietääkseni
yksikään ole kiinnittänyt huomiotaan tähän, Pohjoismaiden historiaan
nähden, yhtä alkuperäiseen kuin sen ensimäiseen edistys- ja
sivistysasteeseen vaikuttaneeseen Kansanheimoon. He ovat, päinvastoin,
tämän syrjäyttämisen kautta aivan kuin katkaisseet historian
tutkimuksen näköpiiristä kokonaisen muinaismaailman: nimittäin koko
Odinilaisen kansanvaelluksen edellä olleen ajan.[66]
Tosin on tämä aika, kuten kaikki muinaisaika, pimeä ja hämärä; mutta
eipä ole sanottavasti tehtykään, jotta olisi voitu tiedon valon
yhdelläkään säteellä murtaa sen hämärää. Ainoastaan syvemmin tutkimalla
Suomen kansan vaiheita voidaan saavuttaa lähempää tietoa siitä ajasta
-- voidaan päästä ainakin johonkin otaksumiseen siitä; ja mitä siinä
suhteessa voitetaan Suomen Historialle, se voitetaan myöskin Ruotsin ja
Tanskan Historialle.
Seuralle ei liene aivan tuntematonta, että uusi kirjallisuus tekee
nousuaan täällä Pohjolassa -- kirjallisuus, joka nousee suomenkielen
ohella ja jonka juuret perustuvat siihen. Tämän kielen, joka täällä
Pohjoismaissa _on vanhin_, on kyllin kauvan täytynyt pysyä taampana
kuin götiläiset kielet ja esiintyykin se nyt sen vuoksi nuorimpana
sivistyskielenä Pohjolassa.
Se kirjallisuus, joka, tätä kieltä lähemmin käsiteltäessä, tulee
nousemaan, sekä sen kautta, että itse kielen lähteet syvemmin
tutkitaan, että myöskin suomalaisen kansallisuuden omituisten
kirjallisuuslähteitten kautta, -- joiden tunteminen ehkä olisi ollut
tarpeellinen ennen muita -- ilmenee nyt ehkä vähän myöhästyneenä; vaan
kuitenkin ehkei niin myöhään, etteikö se valaisisi götiläistä
muinaisuutta.
Siis minä täten tahdon kiinnittää Seuran arvoisaa huomiota
suomenkieleen ja siihen hyötyyn, minkä sen viljeleminen tuottaa
Pohjoismaiden vanhimman historian tutkimiselle, ja pyydän minä muutamin
sanoin saada selvittää asiaa.
Itsestään rikkaana ja taipuisana, monien tekosanamuodostuksiensa ja
taivutusmuotojensa vuoksi, on suomenkieli luonteeltaan yhtä runollista
kuin lausunnaltaan miehekästä ja kaunissointuista: siinä heläjävät
kaksoisääntiöt ja ääntiöt.
Ollen erilainen kuin kaikki muut tunnetut kielet, todistaa se sekä
luonteensa että koko kieliopillisen rakenteensa kautta _pitkästä
ijästään_, jonka aikana siihen ei sanottavasti ole vaikuttaneet
myöhäisemmät ajat tahi kielet. Huomattavan alkuperäisyytensä ja
harvinaisen monien omituisuuksiensa vuoksi ansaitsee se jo sellaisenaan
kielentutkijain ja kielimiesten koko huomion. -- Tämä olkoon sanottuna
ainoastaan kielen ulkonaisista muodoista. -- Mitä taasen kielen henkeen
tulee, jolla tarkoitamme tässä itse ajatuksen juoksua, joka ilmenee
omintakeisissa kielen rakennustavoissa, niin olisi tästäkin paljon
sanomista, johon meillä nyt ei ole tilaisuutta. Tahdomme vaan
huomauttaa siitä käytännöllisestä hyödystä, minkä tämän kielen lähempi
tutkiminen tuottaisi Pohjoismaiden vanhemmalle historialle, että
nimittäin ei ainoastaan koko suomalaisen kansallisuuden, niin
sanoaksemme henkinen elämä kuvastuisi siinä, vaan voitaisiin ehkä sen
kautta myös saavuttaa paljon valaistusta siihen, mikä on ollut yhteistä
muitten kansain vanhimpain vaiheitten kanssa, jotka meistä nyt
näyttävät niin pimeiltä. Sillä tavalla tulisi suomalaisen
kirjallisuuden viljeleminen olemaan voitoksi koko Skandinavialle
-- jopa koko oppineelle maailmalle. Ehkä tulee tämä asia
havainnollisemmaksi, kun minä esim. mainitsen, että niiden kotimaisten
tarujen joukossa, mitkä, vielä vaikkapa jo ollen häviämässä, vielä
heikon valkean tavoin lepattelevat Saimaan rannoilla, havaitaan ei
ainoastaan jälkiä hindujen, persialaisten ja egyptiläisten vanhimmista,
tarunomaisista mielipiteistä (kuten esim. että maa luotiin munasta,
että vesi on kaikkeuden alkuaine y.m.), vaan myöskin useita jälkiä
kreikkalaisten taruista (esim. tarut Kronoksesta, Prometheuksesta
y.m.), mitkä tarut kuitenkin meillä näyttävät olevan niin
perisuomalaiset, niin kansalliset ja syntyynsä nähden niin
alkuperäiset, että tuskin voisi aavistaa löytyvän mitään yhteistä
näissä kansallisuuksissa vallinneitten aatteiden ja käsitteiden kesken.
Jos, vertaillessa tällaisia runollisia ja teosofisia kansanrunoja, on
katsottava vanhimmiksi ja siis alkuperäisiksi ne, jotka muotonsa
puolesta ovat puhtaimmat eli joissa, toisin sanoen, vähimmin esiintyy
tuota kummallista, luonnotonta ja mahdotonta, mikä osottautuu
myöhempinä aikoina tehdyiksi lisäyksiksi -- jotta en tässä puhuisikaan
kaikesta siitä sopimattomasta ja rivosta, mikä osittain rumentaa
roomalaisten ja kreikkalaisten mielikuvittelut ja josta ei suomalaisten
runoudessa havaita merkkejäkään -- niin emmepä hetkeäkään epäilisi
kenelle me tässä tapauksessa antaisimme etusijan ja minkä me
katsoisimme _alkuperäiseksi_; varsinkin koska kreikkalaisten ja
roomalaisten omien todistusten mukaan sekä tieteiden valo että tuo
salaperäinen taruoppi alkuperältään oli skyytiläinen, mihinkä myös sen
itämainen komea ja kuvannollinen laatu vieläkin näyttää viittaavan.
Vieläkin mielenkiintoisempiin tuloksiin ehkä päästäisiin, jos lähemmin
tutkittaessa vanhoihin suomalaisiin sananlaskuihin sovitettuja
viisauslauseita, jotka, kuten Salamonin sananlaskut ja Thaleksen y.m.
vanhojen kreikkalaisten viisaussäännöt, vielä säilyttävät osittain
meidän kansallisuutemme vanhimmat viisausmietteet, osittain sen
maailman kaikkeutta koskevat aatteet, osittain myös sen siveellisiä
ja hyväntekeväisyyttä koskevia mietelauseita, sen siveyttä,
valtiokäsitettä ja taloutta koskevia sanasutkauksia, mietteitä ja
elämänohjeita -- jos, kuten sanottu, näissä vanhoissa kansan kesken
ennustuslauseina elävissä luonnonomaisissa totuuksissa havaitaan ei
ainoastaan samoja tosia ja kauniita, samoja korkeita ja yleviä
ajatuksia, jotka ovat esiintyneet vanhimman klassillisen kirjallisuuden
suurimpain kirjailijain kauniimpina ajatuksina; vaan jos myös näissä
niin kutsutuissa suomalaisissa sananlaskuissa (joiden alkuperäisyyttä
ei kaiketi _kukaan_ epäile), toisaalta huomataan sanasta sanaan
_kokonaisia säkeistöjä ja säkeitä_, jotka esiintyvät kreikkalaisten
runoilijain ja nerojen teoksissa ja kun ne toisaalta melkein sanasta
sanaan sisältävät samoja perustotuuksia, joita ovat käyttäneet
Zerducht, Anaksimandros, Ksenofanes, Diogenes, Pherekydes y.m.
muinaisajan ajattelijat filosofisten järjestelmäinsä rakentamiseen,
niin näyttää tämä olevan jotakin muuta kuin satunnaisuutta. Kun tähän
on lisättävä, minkä ei olisi pitänyt jäädä kenenkään huomaamatta,
että ei ainoastaan muinais-pohjoismainen ja mesogötiläinen ynnä
anglo-saksilainen runoustaito, mitä sen muotoon tulee, _perustu
alkuperäisesti suomalaiseen runorakenteeseen ja että nämät kansat
muinoin kutsuivat runoilijoitaan suomenkielen tavan mukaan Ljodasmidir,
Galdrasmidir (Runosepät) ja laulujaan "Runot" (Runor) sekä itseänsä
Odinia-nimellä Runhufvudel (Pää-Runoilija), vaan myös, että nämät runot
usein sisäiseen luonteeseensa nähden eivät näytä olevan muuta kuin
enemmän tahi vähemmän tarkkoja käännöksiä muinaisten suomalaisten
viisausopista_, -- ja vielä, jos me itse loitsuluvuissamme ja
manauksissamme havaitsemme jälkiä _korkeammasta menneisyyden
kultuurista_, -- niin voitanee kysyä: eikö tämä kaikki ansaitse
lähempää tieteellistä tutkimista? Siitä ehkä selviää mitä me olemme
tarkoittaneet puhuessamme miten mielenkiintoista saattaisi Tanskalle ja
Ruotsillekin olla suomalaisen kirjallisuuden käsitteleminen. Sanalla
sanoen, suomenkieli (joka tähän saakka on, kuten sanotaan, seisonut
nurkassa) ja samalla kertaa Suomen kansa saisivat suuremman arvon
Pohjoismaiden vanhassa historiassa kuin mitä niillä ehkä tähän saakka
on ollut; ja senpä pääasiallisesti olen tahtonut saattaa arvoisan
Seuran huomioon.
Vielä enemmän tämä mielenkiinto ehkä kasvaisi, jos tahdottaisiin
verrata suomalaisia heimoja siihen, mitä vanhat kirjailijat ovat
kertoneet Skyyteistä. Mitä Skyytit olivat kreikkalaisille, olivat
Jothit[67] (suomalaiset) muinaisille Goteille.[68] Molemmat kansat
olivat sellaisia sadun kansoja, joista kerrottiin jos jonkinlaisia
kertomuksia. Molempia herjattiin -- vieraina kansallisuuksina --
useimmasti vaan herjausnimillä, vaikka heitä ei asiallisesti voitukaan
mistään syyttää. Päinvastoin myönnettiin, että kummallakin heistä oli
hallussaan tavallista suuremmat tiedot ja viisaus, mikä, ellei heidän
kielensä ja kirjallisuutensa kuuluisi menneisyyteen, varmaankin kävisi
niistä selville.
Kuten näissä Skyyteissä tavataan joukko yksityisiä henkilöitä, jotka
ovat tehneet itsensä tunnetuiksi kreikkalaisessa kirjallisuudessa
siitäkin, että he eivät ainoastaan laatineet teoksiaan kreikankielellä,
vaan vieläpä itse ottivat tahi kreikkalaiset heille antoivat
kreikkalaiset nimetkin, jotta he sitä enemmän kansallistuisivat
kreikkalaisiksi -- samoin havaitaan myös, että monet Ruotsin
suurimmista sotilaista, valtiomiehistä, runoilijoista, tiedemiehistä
y.m. ovat alkujaan olleet suomalaisia, vaikka ei nyttemmin enää heidän
nimistään eikä muista heistä säilyneistä tiedoista voi, paitsi
erinäisissä tapauksissa, sitä päätellä.[69]
Paljon siitä, mikä skyytalaisten elintavoissa tuntui kreikkalaisista
harvinaiselta ja kiinnitti heidän huomiotansa, voidaan vielä
sovelluttaa suomalaisiin, puhumattakaan monesta muusta yhtä
huomattavasta kuin mielenkiintoisesta seikasta, mikä oli yhteistä
näille kansallisuuksille, mistä kaikesta saattaa olla syytä sanoa, että
elleivät nämät kansat ole olleet sama kansa, niin ovat ne ainakin
luettavat samaan kansanheimoon kuuluviksi.[70]
Mutta minä unhotan nyt näiden rivien tarkotuksen ja olen, asian
innostamana, ehkä poikennut liiankin paljon asiani rajoista. Kuitenkin
rohkenen toivoa, ettei Seura väärin käsittäisi näitä, vaikkapa
ohimennen tehtyjä viittauksia asiassa, joka minulle on ja aina on oleva
kallisarvoinen.
Erikseen käytän tässä tilaisuutta pyhittääkseni kiitollisen muiston
Seuran ensimäiselle perustajalle, professori _Rask'ille_, jonka
henkilökohtaisia ominaisuuksia ja kirjallisia ansioita minä suuresti
kunnioitan, ja jonka kanssa minä sekä suullisesti että kirjallisesti
olen ollut läheisissä suhteissa, ja jonka osottamasta lämpöisestä
harrastuksesta meidän kieltämme kohtaan Suomen kansa kokonaisuudessaan
on kiitollisuuden velassa. Hänen kohtalonsa oli sama kuin minunkin;
hänen aikansa väärinkäsitti hänet, kun hän vuonna 1824 kirjoituksessaan
"Oikeinkirjoitusoppi", omituista kyllä, oli omaksunut samat mielipiteet
kuin minulla on, koskapa hän tanskankielen kirjoittamiseen nähden
tahtoi toteuttaa saman järjestelmän, jota minä jo vuonna 1817 olin
koettanut saada toimeen suomenkieleen nähden -- että nimittäin
kirjoituksessa olisi käytettävä kielen vielä eläviä muotoja (sellaisina
kuin ne puheessa esiintyvät), eikä kuolleita tahi jo kangistuneita
muotoja (jollaisia kirjoituksissa tavallisesti käytetään); perusajatus,
joka -- sanottakoonpa siitä mitä tahansa -- aina on ja tulee olemaan
oikea.
Olen alati j.n.e.
_C. A. Gottlund_.'
* * * * *
Sellainen oli tuon huomatun miehen, C.A. Gottlundin "Kongelige Nordiske
Oldskrifts-Selskab'ille" osottama kirjoitus. Ryhtyikö mainittu seura
kirjoituksen johdosta mihinkään toimenpiteisiin, sitä emme tiedä.
Kirjoitus oli varustettu useilla huomautuksilla, jotka osittain olivat
vielä mielenkiintoisempia kuin itse kirjoitus, mutta emme tällä kertaa
katso olevan syytä julkaista näitä huomautuksia. Erikseen on kuitenkin
kirjoituksen lisäkkeistä mainittava, että Gottlund, osottaakseen
suomenkielen taipuvaisuutta ja rikasmuotoisuutta, esittää esimerkin;
sanan: _Seison_, josta hän muodostelee hämmästyttävän määrän
eri-merkityksellisiä taivutusmuotoja, joiden joukossa tosin on useita
sellaisia murremuotoja, joita ei enää käytetä. Onpa joukossa
sellaisiakin, jotka tosin ovat, ainakin suurimmaksi osaksi, muodostetut
kielemme lakien mukaisesti, mutta tuskin koskaan olleet käytännössä.
Kaikille suomalaisille tunnettuja muotoja, jotka eivät selitystä
kaipaa, ovat sanasta _seison_ johdetut, Gottlundin esittämät muodot:
Seisotaan eli seistään,
Seisoin,
Seisoelen,
Seisoellaan,
Seisoelin,
Seisoskelen,
Seisoskellaan,
Seisoskentelen,
Seisoskennellaan,
Seisotan,
Seisotetaan,
Seisottelen,
Seisotellaan,
Seisottautan (seisotutan),
Seisottautetaan (seisotutetaan),
Seisottauttelen,
Seisottautellaan,
Seisahdan,
Seisahdetaan,
Seisahtain,
Seisahtelen,
Seisahdellaan,
Seisahdun,
Seisaunnun (seisautuu),
Seisautan,
Seisautetaan,
Seisauttelen,
Seisautellaan,
Seisauttautan,
Seisautetaan,
Seisauttauttelen,
Seisauttautellaan.
Gottlund sitten jatkaa edelleen muodostuksiaan, kuten:
Seisotamme,
Seisottelemme,
Seisautamme,
Seisahtelemme,
Seisauttalemme j.n.e.,
ja näyttää, että hän yhdestä ainoasta sanan vartalosta muodostaa 104
erilaista teonsanan eli verbin muotoa.
Joskaan emme voikaan hyväksyä kaikkia hänen tässä julkaisematta
jätettyjä muodostelujaan, joista nykyisin monetkin katsotaan joko
murteellisiksi tahi ainoastaan erilaisesta kirjoitustavasta
riippuviksi, niin osottavat jo tässä julkaistut muodostelut sekä
suomalaiselle itselleen että erittäinkin kielemme korkean alkuperän
epäilijöille
_suomenkielen korkean kehityksen_.
Tämän kielen sana- ja muotorikkaudesta todistakoon myös C.A. Gottlundin
seuraava lausunto:
'Vakuutamme, että yhdestä ainoasta sanasta, -- sanasta: _yksi_, on
lähtöisin -- poislukemalla siitä muodostuneet yhdyssanat -- 663
erikseen muodostunutta yksinkertaista sanaa, nimittäin:
94 adverbiä,
141 adjektivia,
323 substantiviä,
105 verbiä,
Yhteensä 663 sanaa,
jotka kukin eri tavallaan ilmoittavat ja selittävät eri vivahduksia
käsitteestä: _useasta tehdä yksi_ (yksinkertaistuttaa, yhdistää), tahi:
_yhdestä tehdä monia_ (osittaa, lisätä); ja joiden sanain eri
taivutusten lukumäärä nousee
_vähän yli 41,400_,
joissa ei löydy yksikään kovista vokaleista a, o, u.'
Siten lausuu C.A. Gottlund.
Lönnrotin lausunnon mukaan on suomenkielessä 120,000 perussanaa; O.M.
Reuter sanoo niitä olevan 200,000, sikäli kuin ne ollenkaan ovat
laskettavissa!
Olisipa hauska tietää montako perussanaa uusimmissa sekakielissämme on!
Montakohan _aitoruotsalaista sanaa jää ruotsinkieleen?_ -- jos luetaan
pois _lainasanat_; toisin sanoen ne ruotsinkieleen tunkeutuneet 37,000
lainasanaa, mitkä Ekborn sanakirjassaan[71] sellaisiksi leimaa ja jotka
todella sellaisia ovatkin.
Mutta antakaamme Gottlundin jatkaa äsken keskeyttämäämme esitystään.
Hän lisää:
'Jos tähän vielä lisätään nomineissa pronominalisuffiksin lisäämisen
kautta syntyneet kaksinkertaiset taivutusmuodot (minkä johdosta
jokaisesta taivutussijasta syntyy kuusi uutta muotoa), niin nousee
perussanasta _yksi_ johdettujen erilaisten sanataivutusten lukumäärä
summaan 165,724,
joista kukin eri muoto on ainakin merkitysvivahdukseltaan erilainen.
Tosiaankin on jo yhden ainoan sanan hedelmällisyys ihmeteltävä, kun
otetaan huomioon, että useissa kielissä itse perussanainkaan lukumäärä
ei nouse näin suureksi. Ja kuitenkaan emme ole tähän lukeneet monia
tähän kuuluvia karjalaisia verbimuotoja, eikä niiden johdannaisia.
Tästä kaikesta ehkä oltaisi taipuvaisia arvelemaan, että suomenkieli
olisi vaikeata ja että sen oppiminen olisi milt'ei mahdotonta.
Päinvastoin on se sangen helppoa. Kunhan tuntee vaan verbien
taivutusohjeen ja nominien taivutusmallit, voipi taivuttaa mitä sanoja
hyvänsä. Emme tunne mitään kieltä, joka siinä suhteessa olisi niin
säännöllistä kuin suomenkieli, jossa on niin harvinaisen vähän
poikkeuksia. Mitähän kieltä voitaisiinkaan verrata suomalaisten
kieleen, mitä sen lähteitten rikkauteen ja kielen uusiin lähteisiin
tulee?
Arabiankielikään, jota pidetään rikkaimpana itämaisista kielistä, ei
ole tähän vähintäkään verrattavissa, ja jos puhutaan kreikan- ja
saksankielten taipuvaisuudesta uusien käsitteiden ilmaisemiseksi, niin
ei silloin vielä ole otettu selvää suomenkielestä.
Todistuksena suomenkielen ijästä on se, ettei siinä ole juuri
nimeksikään -- ainakin on varsin harvoja -- yhdistettyjä sanoja, ellei
oteta lukuun viime aikoina muodostettuja; mikä osottaa, etteivät
suomalaiset tunteneet sanojen yhdistämisen taitoa (eikä tarvetta)
yhdistettyjen käsitteiden ilmaisemiseksi. Kuten kiinalaisella vielä
tänäkin päivänä on erikoinen yksinkertainen merkki (kirjain) jokaista
sanaa varten, niin on suomalaisellakin varma sana kutakin käsitettä --
myöskin yhdistyneitä käsitteitä -- varten; ja siitäpä selviääkin
miksikä suomenkielessä on niin paljon perussanoja ja minkä vuoksi
_tämän kielen myös täytyy olla peruskieli monelle muulle kielelle_,
eikä mikään muista kielistä muodostunut kieli.'
Tällaista lausui C.Ä. Gottlund! -- Näin selvästi on siis jo vuonna 1834
lausuttu, että suomenkieli on Europan alkuperäinen kieli, kaikkien
europalaisten vanhin äidinkieli. Ja miten pitkälle olemme nyt, Herran
vuonna 1915, päässeet? Siihen, että tätä tutkimuksen tulosta epäilevät
nekin henkilöt, joilta voisi odottaa tutkimusten laajentamista ja
tulosten vahvistamista!
On omaksuttu yleiseksi mielipiteeksi, että koska pronssikauden Suomessa
löydetyt esineet ovat sen aikaisten esineitten kaltaisia, joita on
löydetty Ruotsissa, jossa pronssikaudella on puhuttu muka ruotsia, niin
on muka ruotsia puhuttu Suomessakin niillä seuduin, missä sellaisia
esineitä täällä on löydetty.
Näytämme kuitenkin tässä koristeen, niin kutsutun kierrekoristeen, joka
nähtävästi esittää kokoon käärittyä lassoa[72] eli heittohihnaa, jota
lappalaiset käyttävät porojaan kiinni ottaessaan. Se puhuu paremmin
kuin muut sellaiset aiheet lappalais-suomalaisen muinaiskultuurin
vaelluksista vanhimman pronssikauden aikana kautta Europan kaikkien
maiden; ainapa Egyptistä ja vanhasta Aasiasta Perä-Pohjolaan saakka.
Tuolla Pohjolassa tätä koristetta vieläkin käytetään, kuten selviää
oheen liitetystä kuvasta N:o III, hopeainen rintaneula; -- sama
koristeaihe näkyy eräässä Lapinlahdelta löydetyssä pronssikauden
neulassa, N:o I. Ja sama koriste, melkeinpä aivan tarkalleen
samanlainen, on löytynyt Ranskasta (N:o IV); sekin on pronssikaudelta.
Jos nyt samankaltaisen koristeen löytyminen samanaikuisista
muinaislöydöistä on todistuksena siitä, että samaa kieltä on puhuttu
kaikkialla, missä tällaisia koristuksia tavataan, niin voimme,
viittaamalla kuvioissa II ja V esiintyviin kierrehihnakuvioihin,
sanoa että suomalais-ugrilaista kieltä puhuttiin Sveitsissäkin
pronssikaudella, sillä kukaan ei kaiketi väittäne, että päinvastoin
Rammansaarella Suomessa, mistä pronssikoriste N:o II on löytynyt, olisi
pronssikaudella puhuttu raeto-romanilaista eli sveitsiläisten
myöhäisempää kieltä. Tästä johtuu, että samaa (suomen)kieltä puhuttiin
siis myös Skandinaviassa ja Saksassa tämän varhaisemman pronssikauden
aikana --; vertaa kuvioita VII ja X, johon belgialainen muunnos VIII
liittyy.
Mihinkä ikänänsä katselemmekin, tapaamme saman kulmurin kaikkialla
Europassa pronssikauden alussa, ennenkuin mitkään n.s. kansallisuudet
olivat ehtineet syntyä ja asettua asumaan nyt mainitsemiimme maihin.
Meidän kamariviisaat muinaistutkijamme, jotka luulevat voivansa
sivuuttaa sellaiset tiedemiehet kuin G. Kossinnan, O. Almgrenin ja
J. Ailion, iskevät siis ilmaan, kun he tyytyvät vertaamaan esim.
kuvioita X ja I toisiinsa ja siitä päättelevät, että Lapinlahdella
Suomessa puhuttiin pronssikaudella -- ruotsia! Jos asianlaita olisi
siten, niin olisi kaiketi Mykenaissa (entisessä Troijassa, Vähässä
Aasiassa) -- katso kuvio IX -- myös puhuttu ruotsia! Mahtaneeko
professori T.E. Karsteenkaan tohtia väittää sellaista.
Sen sijaan oli _Pelaskien_ Homeron aikainen Välimeren kultuuri,
(kuviot XI ja IX), sangen läheinen esiroomalaiselle eli
_etruskilaiselle_. Meistä onkin erittäin hauskaa saada näyttää, että
samat suomalais-ugrilaiset koristeet tavataan myös Etruskien
keskuudessa.
Kuvio XII on siis kaunis muinaistieteellinen lisäke parisilaisen
professorin Jules Marthan kielitieteelliseen todisteluun siitä, että
Etruskienkin kieli oli suomalais-ugrilaiseen kieliryhmään kuuluvaa
kieltä!
Kuten tunnettua, on myöskin professori _Arthur Gleye_ Tomskissa,
kahdessa kirjoituksessa "_Krettscke Studien_" (Kretalaisia tutkimuksia)
I-II (Tomsk 1912-1914), verrannut pelaskien kretalaista
viivakirjoituskieltä fennisiläiseen ja erittäinkin länsi-suomalaiseen
kieleen. Huomaamme prof. Gleyen tutkimusten osottavan nerokasta
tutkijasilmää näiden kielien aikaisempiin kehitysmuotoihin nähden.
Kun professori Gleye nähtävästi on tullut samoihin tuloksiin
kuin muutkin europalaiset kuuluisuudet, joiden lausuntoja tässä
kirjassa olen julkaissut, palaamme seuraavissa vihkoissa hänen
muinaiskreikkalaisuutta koskevien tutkimustensa tuloksiin.
Meidän täytyy kustannusten välttämiseksi, ikävä kyllä, jättää sillensä
enempi kuvallinen todistelu, vaikka tiedämmekin, että muinaistiedettä
koskeva keskustelu ilman havainnollisia välikappaleita ei ole
vakuuttavaa laatua.
Mutta lukijan tulee muistaa, että meitä vastassa on koko yhdistysryhmä
"Viikinkipoika ja Kumpp." Helsingissä, ja ettei meillä ole käytettävänä
miljoonarahastoa, kuten totuuden vastustajilla on. Jos käytettävänämme
olisi jokin rahasto, olisi meidän sangen helppo kasata kuvienkin
avulla sellainen joukko kansantieteellisiä, antropologisia ja
historiallis-maantieteellisiä todistuksia, että koko indogermanilainen
otaksuma (hypoteessi) romahtaisi päälleen -- paperikoriin.
Kun suotta on tuhlata niin paljon kirjoitus- ja painomustetta, jotta
olisi voitu näyttää maamme alkuasukkaiden olleen ruotsalaisia, niin
emme kuitenkaan saata olla tässä esittämättä -- kuvana -- erästä
sellaista alkuasukasta, kuva II a.
Se on kuvattuna eräässä Suoniemeltä (Räisälästä) löydetyssä
muinaisesineessä siten kuin kuva I a osottaa.
Siitä oikealle kädelle olemme piirtäneet vähän enemmän luonnonmukaisen
kuvan siitä henkilöstä, jota tuntematon taiteilija muinaisessa
Suoniemessä on käyttänyt mallinaan.
Kuten kuvasta käy selville, on tässä kysymys täysiverisestä
lappalaisukosta, jota ei kukaan, ei parhaalla tahdollakaan, voi katsoa
germaniksi tahi ruotsalaiseksi.
Näyttääksemme, ettei lappalaisten "lasso"-koristeiden yhtäläisyys
Suomessa ja kaikkialla Europassa sekä Mykenessä, Vähässä Aasiassa, ole
satunnainen, kuvaamme tähän vielä juuri Vähässä Aasiassa, Schliemannin
Troijassa toimittamissa kaivauksissa löytyneen esineen ja kehotamme
lukijaa tarkoin vertaamaan tämän esineen muotoa ja siinä ilmenevää
koristeellista peruspiirrettä, kuva IV a, kuvaan III a, joka näyttää
melkein kaikin puolin yhtäläisen, Lapinlahdella löydetyn pronssikauden
esineen.
Onhan Suomessa löydetty esine paljoa yksinkertaisempi, mutta koristeen
sekä muoto että peruspiirre on aivan sama, ja osottaa se, että
esi-isämme vielä perimmässä Pohjolassakin takoivat koristeita samalla
tavalla kuin heidän ammon aikaiset esi-isänsä Välimeren rantamilla
olivat tehneet.
Ei kaiketi kuparipronssi-, kulta- ja aseseppä Ilmarinen suotta
ollutkaan suomalaisten runouden päähenkilöitä. Agricolan kirjoituksista
tiedämme, että hämäläiset pitivät Ilmarista -- miehisen käsityön
taitavana takojana -- suuressa kunniassa, samoin kuin he kunnioittivat
hänen vanhempaa veljeään, henkisen työn ja runojen seppää, Väinämöistä.
Mutta näiden suurien esi-isäin laulujen oli väistyttävä paavin tieltä
ja vetäydyttävä Venäjänpuolisen Karjalan synkkiin korpimaihin.
Venäläisille siis, ehkä tietämättään, on tuleva kunnia siitä, että he
katoamasta ovat pelastaneet koko keltiläisen Europan suurimman ja
vanhimman kansallisepoksen.
Ellei Venäjän valtaa olisi ollut, olisivat germanilaiset voudit,
pyövelit ja teurastajat tunkeutuneet aina Vienanmerelle saakka.
Silloinpa olisivat Europan viimeiset, keltiläisen suuruusajan muistot
olleet vaan kirjoittamattomana muistona.
Kirjasessa "Svenskt i Finland" soinnuttaa C.A. Nordman, kirjoituksensa
lopussa, laulua: "on eloni aaltonen vaan", seuraavasti:
"Ruotsalainen heimo Suomessa näyttää rantalaineelta. Kohisten vierii se
rantaan esihistoriallisena aikana, sitten se vetäytyy rautakaudella
takaisin, voittaa taasen kun ristiretkeilijäin kilvet ja kypärit
välkkyvät ja jää vuosisadoiksi ylläpitämään länsimaista sivistystä
Itämaissa."
Niinpä tosiaan! Meidän sivistyksemme on ollut aaltojen välissä aina
siitä saakka, kun germanit esiintyivät tämän maailman näyttämölle,
mutta se aikakausi, jolloin ruotsalaisten "länsimainen sivistys" on
pystynyt vastustamaan meidän, vanhemman itämaisen sivistyksemme
uudelleen nousua, on nyt loppumassa.
Minäkin lopetan nyt tämän ensi vihkoni siihen vakuutukseen, että
"Itämaa" (Suomi) ei enää kaipaa sitä lainetta, joka "historian lasilla
katsoen" on täälläkin ollut "veren ja kyynelten karvainen" ja joka
kohta vaipuu takaisin -- väkijuomiinsa.
Kohta nousee "Itämaasta uusi sivistysaalto, joka vierii viikinkien ja
heidän louhikäärmekylvönsä ylitse. Sitenpä taasen toteutuu se totuus,
joka, jos mikään, on tällä taivaankappaleella ikuinen. Sen totuuden
lausuvat suomalaiset vielä tänäkin päivänä sanoilla: "idästä päivän
nousu" -- "Oppineille" me saman totuuden lausumme sanoilla: